Suomessa

Olen ollut tarkoituksellisesti hiljaa.
Ensin olin appivanhempien nurkissa, jossa en missään nimessä halunnut jättää koneen muistiin jälkiä blogiosoitteestani. Siirryttyäni omiin oloihin Jyväskylään, en ole yksinkertaisesti ehtinyt/jaksanut/viitsinyt postailla. Toisaalta mielikin on ollut niin sekava, etten olisi tiennyt mistä ja miten kirjoittaa. Enkä tiedä vieläkään. Mutta yritän silti rustata parit kuulumiset.

Matka meni siis hyvin. Laiva Saksasta Suomeen oli huippuvalinta! Etenkin kun olin yksin matkalla. Aiemmat ajomatkat Tanskan ja Ruotsin läpi (saati sitten ViaBaltikaa pitkin) ovat olleet yhtä tuskaa.

Jyväskylään oli helppo tulla koska kaupunki on opiskeluajoista entuudestaan tuttu. Kaupunki on tosin 10 vuoden aikana muuttunut ja kasvanut hillittömästi. Kyseessä ei ole enää ihan pieni kylä, vaan vuoden vaihteen jälkeisen kuntaliittymän jälkeen jopa suurempi city kuin vanha varsinainen kotikaupunkini - koko Suomen ikioma Business City (sinne en palaa koskaan).

Asioiden hoidon lomassa olen yrittänyt tutustuttaa poikiakin kaupunkiin, kirjastoihin, uimahalliin, jne. Aalto Alvarin uimahalli on pojista ehdoton yliveto, koska se on samalla kylpylä pitäen sisällään varsin jännittävän (ja vaarallisen) aaltoaltaan. Uimahallissa olen myös törmännyt vanhoihin tuttuihin naamoihin.

Asuntoon oli helppo tulla sillä kyseessä on ns huoneistohotelli, jonka tiedot löytyvät netistä googlaamalla. Kaikki oli siis valmiina. Vuokraan kuuluvat lakanoista lähtien kaikki, jopa takan polttopuut. Vain poikien sängyn kokosimme uudestaan itse. Asuntoon kuuluneet lastensängyt pyysimme etukäteen poistamaan saadaksemme lisää tilaa. Ja tilaa täältä tosiaan puuttuu. Muutenhan tästä ei lähtisi kirveelläkään pois.

Olemme yrittäneet totuttautua uuteen arkeen poikain kanssa kolmisin, sillä mies on lähtenyt Sveitsistä vasta eilen. Poikia uusi väliaikaiskoti vielä pelottaa; saunassa asuu ehkä mörköjä, kodinhoitohuoneesta kuuluu kummia ääniä ja ilmanvaihtokin humisee... ja ulkona on koko ajan pimeää. Heillä on vuorokauden ajat edelleen hieman sekaisin ja he tuntuvat uskovan saavansa valvoa pitkälle yöhön koska on pilkkopimeää. Ei auta vaikka kuinka selitän.

Aurinko ei ole näyttäytynyt vielä kertaakaan. Taivaskin näyttää kummalta - taivaanrannasta usein tummemmalta, aivan kuin myrsky olisi tulossa. Mutta eiköhän tähän taas totuta. Viimeistään ensi talvena ;))) Mutta onneksi täällä on lunta! Pieni lämpimämpi kausi meinasi viedä senkin mennessään, mutta ei onneksi ihan kokonaan. Pojat nauttivatkin aluksi kovasti lumessa telmimisestä. Ja kunhan pukki on käynyt, voinemme keskittyä perinteisiin suomalaisiin lajeihin. Vaikkakin, täällähän sijaitsee myös laskettelurinne, jossa lasten harjoitteluhissi on ilmainen!!! En ole sinne kuitenkaan vielä vaivautunut.

Viime perjantaina kävin työhaastattelussa. Tai siis minuthan haastateltiin puhelimitse jo lokakuussa ja nyt oli tarkoitus näyttää naamaa... Eikä näyttäytyminen mennyt mielestäni hyvin. Olisi ollut parempi sopeutua elämänmuutokseen vielä hetki ja mennä vasta sitten. Ei multa tosin mitään kysytty. Kerrottiin vain huimia suunnitelmia maailmanlaajuisesta projektista ja plaa, plaa, plaa. Sopisin toimarin mielestä taustaltani hommaan hyvin, joten jos missaan duunin johtuu se yksinomaan siitä, että olin tapaamisessa kuin tönkkösuolattu silli, pää tyhjänä tai ainakin ajatukset aivan muualla. Toimari lupasi ottaa tällä viikolla yhteyttä, mutta enpä usko. Meidän henkilökemiatkaan kun eivät osuneet ihan samoille taajuuksille. Näin on näppylät eikä muuta voi. Nyyh.

Olin haastattelun jälkeen alamaissa, selvähän se. Eilen sain onneksi piristyssoiton päivähoidon johtajalta. Meinasin purskahtaa itkuun kuultuani ilouutisen että pojat pääsevät lähimpään päiväkotiin/eskariin. Meille oli nimittäin jo maalailtu uhkakuvia että he joutuvat hoitoon eri osoitteisiin.

Lähin päiväkoti on parin kilsan päässä ja on tämänpäiväisen tutustumisen perusteella huippumesta. Tai ainakin pojat ja minä olemme supertyytyväisiä. Kyseessä on päiväkodin, eskarin ja 1&2 koululuokan yhteisrakennus. Rakennuskin muistuttaa hieman muumitaloa (vai onkohan se mun päässä). Tiloihin kuuluvat normaalien ryhmätilojen lisäksi jumppasali, uima-allas, luistelukenttä, hiihtoladut jne.
Pojat aloittavat aluksi puolipäiväisinä ja heti kun työllistyn, muuttuu hoitosuhde kokopäiväiseksi. Täditkin vaikuttivat tosi kivoilta - ainakin ne päävastaavat, miksi heitä sitten nimitetäänkään. Olin vähän sekaisin, mikä oli kenenkin rooli kun molempien poikien ryhmällä oli niin monta hoitajaa. Sveitsissä koko 20 lapsen katraan hoiti Frau Schreiber. Esikoisen eskariryhmän pää-Täti-Monika on myös itse aikoinaan paluumuuttanut takaisin Suomeen. Tädin kysellessä henkisiä fiiliksiä olin jälleen purskahtamassa itkuun. arrggg. Ei huvittaisi vetistellä enää... ihmiset (ja eritoten pojat) vain turhaan häkeltyvät. Ehkäpä tämä joulun jälkeen helpottaa.

Minulla on uusi kännynumerokin. Toistaiseksi vielä prepaid. Itkeskelyn ja prepaid ominaisuuden vuoksi en juuri soittele - toistaiseksi. Puhelu kun katkeaa kuin kanan lento kun ladattu rahasumma loppuu. Ja jos koko puheaika menee vetistellessä ei se ole kenellekkään kivaa.

Lupasin koota poikain kanssa piparkakkutalon joten eikun hommiin.
Näihin tyhjiin kuviin ja sekaviin tunnelmiin keskisestä Suomesta tällä erää...
Ja HYVÄÄ JOULUA! Rauhoittukaa, syökää ja nauttikaa!

Palailen sivustolle Joulun jälkeen.

Sano se kuvin

Pääsimme kuin pääsimmekin mäkeen. Jäätikkösesonki näyttää kuitenkin tarkoittavan sitä, ettei muita kuin jäätikön kupeessa olevia mäkiä kunnosteta. Ei vaikka lunta on niin helvatusti. Hinkkasimme siis kahta mäkeä ja jonkun verran myös freerideja. Tottumattomana en offareilla halunnut kuitenkaan rypeä loukkaantumisvaara mielessä. Kukahan sitä autoa lähtisi muuten maanantaina Suomea kohti ajamaan...
Takaisin alas runnoimme pitkää (elämäni pisin) puolivalmista rinnettä ja sen kyllä tunsi reisissään seuraavana päivänä. Joka ikisen mäkipäivänpäätteeksi lupaan itselleni aloittaa uudestaan mainion lihaskunnon ylläpitoharrastuksen Bodypumpin. Rimppakintun reidet ovat päässeet hieman huonoon kuntoon. Kestävyyttä löytyy vaikka muille jakaa, vaan voimaa ei nimeksikään.


Koska mäkitilanne mättää, olemme keskittyneet muuhun ulkoiluun! Vaellusreittejä riittää onneksi talvellakin. Näihin kuviin ja tunnelmiin Sveitsistä marraskuun lopussa 2008!

Palannen uudestaan kirjoituspuuhiin tod näk vasta Keski-Suomesta ;))))

VOIKAA HYVIN!!!!!!!!!

Mitä tekee forced to be housewife vapaailtanaan?

Kuten jo niin monesti olen urputtanut, on lapsellisella ulkomaanelävällä kovin vähän mahdollisuuksia vapaailtoihin koska auttavat sukulaiset puuttuvat. (joo, joo, voi ne suomessakin olla kaukana, mutta se nyt ei kuulu tähän...)

Noh, mitä siis tekee kotiäiti joka saa viettää pitkästä aikaa hetken itsekseen? Joogaa, lenkkeilee, punnertaa tai harrastaa muuta ruumiinkuritusta kilpaillessaan kehoa rapistavia fysiikanlakeja vastaan?
Mukana ovat
- lenkkarit & kuteet
- joogamatto
- internet, jotta voin katsoa joogaharjoitukset netistä:
http://www.startv.ch/sendungen/movies-serien/yoga/ (tällä viikolla voi netistä katsoa tunnin nro 6 - erittäin rentouttava 40 minuuttinen, suosittelen!)
- kävelysauvat
- laskettelukamat

Vai sivistääkö/päivittääkö hän itseään, jotta mahdollinen töihinpaluu sujuisi helpommin? Mukaan pakattu ammattikirjallisuus:
- Tietoa luova projekti - polku oppivaan organisaatioon (Jalava & Virtanen)
- Tunneäly työelämässä (Goleman)
- A Guide to the Project Management - Body of Knowledge (Project Management Institute)
- Die nackte Wahrheit über Projektmanagement (Reiter) miehen pomon suosittelema silmät avaava opus.

Vai hoitaako hän pakollisia byrokraattisia muuttoon liittyviä papruhommia kuten:
- kirjoittelee muuttoilmoituksia
- täyttelee kelan papereita
- ym

Helliikö itseään ja rentoutuuko esim killumalla kylvyssä kurkkunaamio lärvissä?

Ehei, ei suinkaan. Sen sijaan että sivistäisi, kuntouttaisi ja huoltaisi itseään kotiäippä haahuilee alppikylässä vailla päämäärää ja tiirailee tuon tuostakin ylös rinteille...
Majapaikkaansa päästyään hän surffaa netissä puoli päivää niskat jumissa lukemassa ja poistamassa yli kolmesataa meiliä, joista suurin osa kuuluu Talentumin uutiskirjeisiin (Tekniikka&Talous, Tietoviikko ja Taloussanomat), joita hän ei ehtinyt koskaan lukemaan. Ja koska jotain murua on rinnankin alle saatava, keittää hän 2 lautasellista sekametelipastaa, johon on työnnetty kaikkia jääkaapista löytyviä jämiä. Sapuskan hän hotkii töllöttimen ääressä jalat pöydällä. Ja unohtuu katsomaan televisiota koko illaksi sillä sieltähän sattuu parin tunnin kanavahyppelyn jälkeen tulemaan Italian Rai Duelta kuuluisien seikkailijoiden saaren finaali (L'Isola dei Famosi), jota kotiäippä ei ole aiemmin katsonutkaan. Nyt on siis välttämätöntä tuijottaa finaali yhdessä voittajakandidaattien kanssa nyyhkien loppuun saakka (klo 01.00), jotta selviää kuka kolmesta saa antaa voittamansa rahat hyväntekeväisyyteen; sekavan oloinen Carlo, kuvankaunis Belen, vaiko transu Vladimir. Hyvin, hyvin tärkeä finaali siis, jota ilman ei voi elää. Ja siinä sivussa kumoutuu kurkusta alas lähes koko pullollinen punkkua. Mutta, petrautuipa ainakin italiankielen ymmärtäminen taas pitkästä aikaa.

Täydellinen henkinen latautuminen tarkoittaa minulle hyvin usein täydellistä ruodusta poikkeamista ja pellossa elämistä. Se että saan haahuilla pitkälle päivään yöpaidassa tukka pystyssä ja naama pesemättä. Syödä lehteä lukien tai tv:tä katsoen, jne. On loppujen lopuksi kuitenkin aika rankkaa olla 24h ruodussa ja hyvänä esimerkkinä tarkkanäköisille ja huomiokykyisille nassikoille, jotka osaavat jo valittaa siitäkin jos luen lehteä lounaspöydässä "äiti hei, ei ole kauhean mukavaa että sä luet lehteä kun me vielä syödään..". Joup. Siinä on turha urputtaa jos jälkikasvukin istuu ruokapöydässä nenä kiinni Aku ankassaan.

6 vuotta kotona on ollut toisaalta hyvinkin antoisaa ja tärkeää aikaa. Sehän on selvä! Luulen että kotona vietetyn ajan positiivinen merkitys korostuu entisestään kunhan pääsen/joudun työelämän pyöritykseen takaisin. Tällä hetkellä en voi kuitenkaan mitään sille, että olen myöskin erittäin leipiintynyt olemaan vain kotiäiti. Uskon samaan kuin tuttu sokea työssäkäyvä kolmen pojan äitikin, joka totesi "Jaksaakseen olla hyvä äiti, on elämässä oltava muutakin sisältöä kuin pelkkä kodinhoito ja muksut".
Nähtäväksi jää kuinka ääni muuttuu kellossa Suomeen muutettuamme! Odotan innolla uusia haasteita ja uusia rutiineja. Rankkaa se tulee varmaan ainakin aluksi olemaan, mutta yleensä muutos johtaa aina johonkin parempaankin!

Voikaa hyvin!
Kotiäippä lähtee taas haahuilemaan hankien keskelle aurinkoisen alppikylän raiteille.

Lomalla Flimsissä 22-30.11

Muuton pahin osa on takana ja meillä loma edessä. Jippii!!!
Suomimuuttopojat olivat tosi mukavia ja rivakoita otteissaan. Kaikki kunnia heille hyvin sujuneesta muutosta.

Sen sijaan ne ikkunamiehet.... jos minulla olisi ollut kulttuurishokki kuten asuessani Italiassa (huusin naama punaisena sairaalassa lääkärille kun ei palvelu ja hoito pelannut) ja Tsekeissä aikoinaan(itkiessäni junassa kun ei meitä aiottu päästää Itävallan puolelle vaan ajelutettiin junissa rajan tuntumassa ees taas), olisin saattanut karjua toiselle ikkunatyypille pikkasen lujaa päin naamaa viimeistään siinä vaiheessa kun hän ehdotti loppusilauksen tekemistä ikkunoille tänään eli vasta loppusiivouksen ym jälkeen!!! Mutta ehkäpä PMS oireisiin tarkoitetut pillerit tai suomimuuttomiesten hyvä huumori sai minut toimimaan kutakuinkin normaalisti ja kykenin kysymään ikkunatyypiltä hymyssä suin että eikö hän oikeasti ymmärrä saksaani vai eikö hän vain halua ymmärtää mutta enää maanantaina tänne on aivan turha tulla. Mies hoiti homman vielä varman päälle ja käski talomme omistajaa varmistamaan että äijät hoitavat ikkunat valmiiksi silloin kun me haluamme. Ikkunatyypit kun olivat vaivoinamme ja tiellämme kaikkein intensiivisimmän pakkauksen aikaan ja olisivat halunneet pitää taukoa juuri silloin kun kämpässämme ei ollut ketään muitakaan... eli he olisivat kerrankin saaneet työskennellä kotonamme aiheuttamatta harmia kenellekkään. Ensimmäistä kertaa kävi päässä ajatus "Hei, tyypit haluaa tehdä vain jäynää ulkomaalaisille...".

--------------------------------

En halua aiheuttaa kadevihlaisuja mutta vuoristossa on tällä hetkellä aivan SAIRAAN hienoa. Suomessa parasta-aikaa vellova myrsky toi lomakyläämme lauantain aikana puuterilunta peräti 50cm ja huipulle 150cm (Vorab Gletscher 3018m). Nyt aurinko porottaa ja hanki hohtaa. Odottelemme vain hiihtohissien aukeamista. Ja meillä on aikaa odottaa.

Lauantai-iltana näimme tyyppien saapuvan myrskyisestä rinteestä hiihtovaellussukset olalla ja kävimme kyselemässä ko vehkeitä vuokraamosta itsekin. Hiihtovaellussuksia emme vuokralle saaneet ja muutenkin olisi ollut tyhmää hankkiutua rinteeseen lumipyryn jälkeisenä ensimmäisenä aurinkoisena päivänä - jotain olemme sentään oppineet. Lumivyöryvaara kun on silloin erittäin suuri - tänäänkin 3.

Vedimme eilen siis hiihtopussit tyytyväisinä jalkaan ja tarkastelimme satumaisen lumimetsän suojista lukuisten lumivyöryjen paukahtelua vuoren huipulla. Osa saattoi olla tietoisesti räjäytettyjäkin. Siten suojellaan hiihtäjiä ennakkoon.

Seutu on meille entuudestaan tuttu. Aiemmin paikka on tsekattu kesähelteillä 2007. Suoraan alapuolellamme metsän takana on varmasti Sveitsin kauneimpiin kuuluva uimakelpoinen "alppijärvi" Caumasee. Ja sen takana Sveitsin Crand Canyon eli Ruinaultan hulppean hieno jokilaakso - Rheinin alku ja juuri. Suosittelen.

Mies lähti tänään luovuttamaan entisen kotimme pois ja jatkaa sieltä Saksan puolelle kiipeilemään, huomenna töihin koulutukseen ja illalla takaisin tänne. Hän lähti varmuuden vuoksi julkisilla, sillä näillä säillä vuoristoteillä liikkuminen ei ole lainkaan yksinkertaista. Vaikkakin lauantain lumimyrskyssä kiittelimme rengasvalintaamme. Ostimme alle parhaat kitkat (nastathan on täällä kielletty) mitkä markkinoilta löysimme eivätkä ne jättäneet meitä pulaan. Pahimmillaan edessämme oli omalla kaistalla paikallaan sutivien autojen jono ja vastaantulevien kaistalla perä edellä vuoristotietä alaspäin liukastelevien jono. Meidän renkaat pitivät ja pääsimme ohittamaan pahat paikat kieli keskellä suuta auto koko ajan pienessä liikkeessä - tuskanhikikarpalot otsalla kiiltäen. Olisimme hyvinkin voineet olla tosi liemessä ja pellit kasassa sillä meillä ei ole nelivetoa saati lumiketjuja.

Kameran kaikki piuhat laturia myöten ovat huikka hukassa, joten lomavinkkejä voi katsella linkin takaa. Ne ovat paikallisen hiihtokeskuksen viralliset sivut. Sivupalkissa myös muiden ottamia videoita. Erityisesti toiseksi alin video on kaunista katsottavaa tyhjistä freeriderinteistä haaveileville - niitähän täällä riittää.

Hanki hohtaa ulkona niin vastustamattomasti että taidan lähteä hissiasemalle vähän jutustelemaan...
Voikaa hyvin!
http://www.laax.com/flash/index.html#/de/skigebiet/skigebiet_pisten_anlagen

Kuka rakastaa muuttamista?

Pikapostaus koska hommaa riittää...
Väsyttää armottomasti, vaikka kello on vasta kuusi illalla. Univelkaa on kerääntynyt aika huimasti sitten poikain Suomeen lennon. Eikä siitä ole kuin vajaa kolme päivää. Otin aluksi rennosti, sillä muuttomiehet pakkaavat myös. Kunnes eilen iltapäivällä iski pommi. Ensinnäkin, kierrätyskeskuksesta soitettiin ja kerrottiin että heillä on keksiviikoksi (eli huomiseksi) päällekkäisbuukkaus joka tarkoittaa käytännössä sitä että he tulevat jo tiistaina (eli tänään). Mulla iski siis hirveä kiirus ja paniikki tyhjentää kaikki heille tarkoitetut kaapit, pöydät ja lipastot. Mies tuli onneksi auttamaan urakassa puol ysin pintaan (pitkää päivää painaa tänäänkin... hemmetti). Sänkyyn kaaduin puolenyön tietämillä.
Heräsin miehen kelloon 05.32. Grrrrr. Luulin että saan ottaa tänään rennommin, kuhan kierrätyskeskuksen tukityöllistetyt nostavat kytkintä. Iso lava-auto tuli aivan täpötäyteen samaisesta kierrätyskeskuksesta ostetuista huonekaluista.
Ah että on avaraa! Loput tavaramme lojuvat jos missäkin laatikossa pitkin nurkkia. Osan olen jaksanut pakata kunnolla, osa odottaa huomenna Suomesta saapuvien muuttomiesten apua ja tarvikkeita. Sitten iski toinen pommi. Talossamme aloitettiin maanantaina myös ikkunaremontti ja se on edennyt nyt siihen vaiheeseen, että ikkunamiehet haluavat välttämättä päästä meille huomenna. Ja se tarkoittaa sitä, että kaikki esillä olevat tavarat peittyvät hienoon betonipölyyn kun vanhoja ikkunoita leikataan seinästä irti.
ELI huomenna on jälleen kukonlaulusta lähtien kilpajuoksu, ehtivätkö kamamme paketteihin ennenkuin ne keräävät ympärilleen rakkaan kotimme seinistä irtoavan tomukerroksen - tuliaisia Sveitsistä!
Ja mies kutsuu tätä LUXUSMUUTOKSI!!!

Omituinen tapa No1

Eräs blogiani seuraava ulkosuomalainen haastoi kertomaan omituisista tavoistani. Häh, eihän minulla sellaisia ole...???
Mun pitäisi siis keksiä peräti 5 omituisuutta itsestäni. Siis hei vanhat kamut erityisesti, voisitteko taas auttaa??? Yksi teistä tuntee mut jo ajoilta ennen kouluikää ja eräs toinen eskarista, loput koulusta, lukiosta, yliopistosta ja sittemmin ulkomaan vuosiltani. Mikä minussa on perin omituista tai vähintään pitkiä katseita aiheuttavaa????? Sammakoiden päästelykö (uskon parantaneeni tapani sittemmin, kun vastaan on tullut vastaavia ärsyttäviä piirteitä omaavia persoonia)? Vaiko se etten jaksa pierunpidättäjäismäisiä kissanristiäisiä (niihinkin on kai totuttava)??? Vai mikä?????

Näin ensialkuun keksin yhden omituisuuden:
Kyynelehdin nykyään turhan usein ja aivan omituisista syistä. Eilenkin kun hain esikoulun opelta kurpitsaa lyhtyä varten (tänään olisi metsässä kurpitsalyhtykulkue, johon on esikoinen on harjoitellut lauluja jo viikkotolkulla... vaan väliin jää sekin - vilkutamme korkeintaan ikkunasta ohikulkevalle laumalle). Ope totesi "Jööö, kun te sitten kohta lähdette, jööööö..." Ja taas tulvivat kyynelkanavat. Ope antoi kunnon rutistuksen, kun ei muutakaan keksinyt ja hoki "ei kai Suomeenpaluu noin kamalaa voi olla...?" Seurauksena oli entistäkin pahempi kyyneltulva enkä kyennyt vastaamaan hänelle ettei paluu suinkaan kamalaa ole, mua vaan muuten itkettää. Voi helvattu. Nytkin kun kirjoitan asiasta KYYNELEHDIN! ARRGGG.
Kyynelehdin myös joka kerta kun katson Obaman voittopuhetta netistä tai televisiosta. Siinä miehessä on mielestäni selittämätöntä karismaa. Toivon että hän pysyy hengissä edes yhden pressakauden.

Ehkäpä olen niin herkässä henkisessä tilassa etten voi olla kyynelehtimättä.
Toisaalta, lukion jälkeisinä välivuosina sain käsittämättömiä hihityskohtauksia, joista ei ollut tulla loppua. Ei vaikka asiakaspalvelutyössä minun olisi pitänyt pysyä skarppina. Kerrankin vajosin tiskin taakse koska nauroin niin käsittämättömän paljon. Ja sitä taisi kestää puolisen tuntia.... jöööö. Asiakasta ei naurattanut yhtään - sillä oli nälkä. Noh, nukuin noihin aikoihin 12-14h yöunia ja kun vähensin unen määrää noin 8 tuntiin, loppui kontrolloimaton hihittelykin siihen. Hmmmm. Nukunkohan nykyään liian vähän, ja itkeskelen siksi?

Kiitos tuhannesti vinkeistä...

Erityisesti JKL:stä tuli hyvin kattava lista... aluksi luulin sen olevan joltain täkäläiseltä suomiäidiltä, sillä kaikki pk:n mainitsemat leikit ovat myös täällä aika vakioleikkejä.

Pullonpyöritysleikki lienee ainoa, jota vierastan enkä mielellään sitä omassa kodissani järjestä. Onhan siinä tosin hyvätkin puolensa!!! Luulin sen olevan sveitsiläisten keksintö, he kun saapuvat synttäreille yleensä pilkun tarkasti oikeaan aikaan, jolloin ovelle muodostuu jono, eikä synttärisankari(t) ehdi keskittymään kehenkään saati avaamaan saapumishötäkässä kenenkään lahjaa, eikä myöskään kiittämään... Pullonpyörityksessä tulee siis selvästi esille se kuka antoi mitäkin ja sankarilla on aikaa kiittää. MUTTA, mutta, ko tapa ruokkii mielestäni myös sitä että lahjalla on liikaa merkitystä ja lahjanantajalle on noloa jos päivänsankari ei siitä pidäkkään... olen ollut sivustakatsojana sellaisillakin synttäreillä, eikä siinä ringissä ollut kenelläkään kivaa. Lahjan tuonut muksu manasi äitinsä varmaan viimeiseen rakoon. Onneksi ainakin vielä tähän asti meidän muksuille on ollut tärkeämpää saada ystävänsä kylään leikkimään, kuin se että he tuovat mahdollisesti myös lahjoja. Muistan ikuisesti naapurin muksun synttärit jolloin poitsu odotti pitkällä portaissa käsi ojossa lahjaa, ei toivottanut kavereitaan tervetulleeksi, ei kiittänyt ja äitinsäkin heitti poikain kieli poskessa askarteleman kortin saman tien pahviroskikseen... että sellaista. Noh, tapansa kullakin.

Luulen että yhdistän muutamia leikkejä am:n mainitsemaan merirosvoteemaan. Viime vuotiseen tapaan sohvat taas yhteen merirosvolaivaksi jne... ainakin naapurin tytön kanssa he leikkivät merirosvoja lähes aina - kerrosängyssä.
Aihe on kyllä jo aika loppuunkaluttu, mutta niin taitaa olla autoteemakin, dinoteema, jne... Ehkäpä ideana onkin vain fantasia ylipäätään... saavat muksut sitten itse miettiä kuka haluaa olla lohikäärme, dino, batman, power ranger, spider man, tms. TAI VAIKKA IHAN OMA ITSENSÄ ;)

Synttärikemujen järkkäämistä vaikeuttaa tosin se että olen ollut koko viikon jumissa neljän seinän sisällä, sillä esikoinen on kipeänä jo neljättä päivää. Huomenna pääsen onneksi molempien kanssa lääkäriin. 4 ja 6v tarkastusten yhteydessä on aikaa katsoa myös mistä kuumeilu johtuu. Kuopuksella sen sijaan oli rakkuloita kielessä, jne... tää on taas tätä.

PS. Edellisessä meilissä mainitsemani astiastoasia oli tosi pikkumaista urputusta. Mutta hei, ei ole kiva turvautua vuodesta toiseen väliaikaisratkaisuihin!!! Kokeilkaa itsekin niin huomatte että kyllä alkaa vähitellen veetuttamaan... oli kyse sitten kuinka pikkumaisesta asiasta vain.

Saisko vinkkejä synttärikemuleikkeihin?

Pojille järjestetään viikon päästä kimppasynttärit, jotka ovat samalla läksiäisjuhlat.

Taas oli ongelmana päättää ketä kutsutaan ja ketä ollaan kutsumatta. Kaikki kun eivät yksinkertaisesti mahdu pöydän ympärille. Muutenkin olen hieman huolissani muutamasta eskarikaverista, joilla on tapana kiusata erästä kolmatta kutsuttua eskarikaveria... pitää siis pysyä skarppina ettei kenellekkään tule kiusaamisen vuoksi paha mieli. Kiusaaja on eräs pomon roolin ottanut pikkumies, jonka "tiimiin" veitikan pitää kuulemma kuulua... ja silloin tämä pomoksi itsensä nimittänyt päättää mitä leikitään ja kenen kanssa. Meidän poika ei pidä tilanteesta lainkaan, koska hän olisi mieluummin kaikkien kaveri tai ainakin päättäisi itse kenen kanssa leikkii ja kenen ei. Jööö... niin kuin täkäläiset sanovat (vapaasti suomennettuna no voi voi).

Oma hommansa oli yrittää jotenkin luontevasti yhteensovittaa sekä sveitsiläiset että suomalaiset ystävät. Me kun halusimme kutsua myös suomalaiset vanhemmat, mutta emme sveitsiläisiä vanhempia, jotka hekin ovat ihan mukavia, mutta... jotenkin meidän kapasiteetti ei vain tänä vuonna riitä siihen että olisimme kutsuneet kaikki. Se ruljanssi käytiin läpi jo ensimmäisenä vuonna. Mm naapurin Rouva T ilmeisesti loukkaantui kun sanoin suoraan että vain heidän pikkupoikansa on kutsuttu, muu perhe viettäkööt sunnuntain parhaaksi katsomallaan tavalla. Rouvalla kun on ilmiömäinen tapa haluta kaikki huomio itselleen, jolloin minulla taas ei olisi mitään mahdollisuutta tehdä mitään, saati jutella kenenkään muun kanssa.

Päädyimme siis kutsumaan suomalaiset brunssille ja eskarikaverit ym naapurimuksut tulevat vasta synttärikakulle. Saa nähdä kuinka toimii...

A-M... sulla on varmaan takataskussa vino pino leikkejä, jotka sopisivat synttäreille?! Vinkkejä kaivataan sillä pääni on suht tyhjä. Aiempina vuosina meillä on ollut ongintaa ja sellainen kuminauhasta naumunsyömisleikki, joka ei toiminut lainkaan... ja muita en muista. Ja koska on marraskuu, pitää leikkien tietty toimia sisällä. Ja eri-ikäisille lapsille. Ikähaarukka on 2v-9v!

Nämä ovat taas niitä tilanteita, joissa väliaikaisasuminen rassaa. Emme ole nimittäin raahanneet tänne arabian astiastoamme, saati hankkineet matkan varrelta mitään edustuskelpoista. Sen sijaan ostimme heti alussa halvimman minkä kaupasta löysimme ja se vetelee jo viimeisiään. Juhlia (tai illallisia) järjestäessämme (lähinnä ne ovat jääneet synttärikemuihin) on minulla siis kerta toisensa jälkeen ongelma kuinka saada astiat riittämään ja mihin laittaa syötävää tarjolle, jne. Mies ei ymmärrä ongelmaani lainkaan... eikä etenkään sitä että odotan jo kuin kuuta nousevaa, että saan heittää kaikki astiamme muuton yhteydessä roskiin. Vaikka ei hänkään niitä mukaan halua ottaa. Luojan kiitos. Olen päättänyt heti töihin palattuani ja ensimmäisen tilin saatuani täydentää ainakin S.Lindforsin astiastoa, jos sitä enää myydään.

Mutta nyt on taas aikaa alkaa pakkaamaan. Niin siis meillähän on pakkauspalvelu. Ensimmäistä kertaa näiden viimeisen 10 vuoden aikana tapahtuneen peräti 8 (kahdeksan) muuton aikana joku pakkaa puolestani!!! Ja nyt en pysty luottamaan siihen... tai siis luotan, luotan, mutta... meidän kamat on hujan hajan eikä juuri millään ole omaa paikkaansa. Haluan pakata tärkeimmät käyttötavarat itse, sillä en halua joutua hirveässä kiireessä etsimään esim jumppatossujani... Missä ne olivatkaan, hmmmm... aijoo varaston lattialla viimeisessä kulmassa ja siinä vieressä oli elektroniikkaa ja pattereita... oliskohan ne siis tossa lamppulaatikossa, vai ...
Mulle riittää että äijät ruuvaa kaikki ikeat takaisin palikoiksi ja paketoi ne ja patjat ja taulut ja...

Nyt on parasta joutua hyödyllisimpiin hommiin. Urokset ovat tiedemuseossa ja minä kurkkukipuisena kotona hohhailemassa. Seonmoro.

Aamurutiinit hukassa... tuttua kauraa varmaan joka perheessä?!

Tänään oli taas niitä aamuja, joita en millään jaksaisi.
Pojat heräsivät hyvissä ajoin saattaamaan isänsä töihin eli jo kuuden pintaan. Minä havahduin hieman vaille seitsemän ja kuulin kuinka mies huikkasi vielä ovelta esikoiselle kehoituksen ryhtyä pukeutumaan.

Esikoisella on aamuisin suuria vaikeuksia laittaa itsensä valmiiksi esikouluun (tai minnekkään muuallekkaan). Kiltit kehoitukset kaikuvat useimmiten kuuroille korville. Usein vasta kiristys tai huutaminen saa hänessä edes jotain toimintaa aikaan ja se on äärimmäisen ikävä alku päivälle - niin hänelle kuin minullekin.

Koska hän ei ollut 7.40 mennessä edistynyt esikouluun valmistautumisessaan lainkaan (lukuisista kilteistä kehoituksista huolimatta), pistin hänet yöpaita päällä ulos. Ensilumi satoi eilen! Poitsu hytisi tippa linssissä ulkona jonkin aikaa. Mutta edelleen hänellä oli suuria vaikeuksia kyetä pohtimaan mitähän hänen tulisi tehdä seuraavaksi. Olen tehnyt asian helpoksi laittamalla päivän vaatteet eteiseen valmiiksi! Hampaiden pesu on sentään jo itsestään selvä asia... vaan nykyään peilinkin ääressä kuluu tovi jos toinenkin... siihen en ole puuttunut - vielä.

Kysyin kerran eräältä paljon reissaavalta suomiystävältämme aamurutiinien onnistumista ja kuinka hyvin vanhemmat ehtivät pääkaupunkiseudun ruuhkassa töihin. Ja erityisesti sitä kuinka äiti selviää arkiaamuista yksin? Mies oli suht sanaton ja katsoi minua juuri siihen samaan tapaan kuin varmasti me sveitsissä asuvat äidit katsomme takaisin kun meiltä kysytään vakioihmettelyn aihe "siis mitä sä teet siellä kotona kaiket päivät???". Noh, sittemmin perhe on eronnut ja mies muuttanut pysyvästi ulkomaille...

Luin jutun eräästä uraäidistä, joka jokaisen vaikean aamun jälkeen heitettyään lapset vihdoin tarhaan hokee töihinajomatkansa ajan mantraa "tästä tulee vielä hyvä päivä... tästä tulee vielä hyvä päivä...". Ja se kuulemma toimii. Hmmm. Taidan ottaa oppia. Nainen onkin psykologi noksulla.

Kuulisin mielelläni kommentteja miten te muut hoidatte aamun kunnialla? Kommentteja odotellessa ajattelin tehdä pienen leikin esikoisen kanssa. Koska hän ei osaa vielä lukea (laskeminen kiinnostaa sitäkin enemmän), on hänen piirrettävä aamurutiininsa paperille kellonaikoineen päivineen. Paperi kiinnitetään johonkin helposti näkyvään paikkaan, jotta hän voi siitä helposti tarkastaa, mitä seuraavaksi tulikaan tehdä. Rannekellokin pitänee hänelle vähitellen hankkia, jotta ajankulu hahmottuisi paremmin. Nykyään olen pitänyt lähettyvillä herätyskelloa, jonka olen pistänyt soimaan silloin kun hänen on oltava valmis.

Tässä piilee dilemma. Toisaalta vierastan kello kaulassa kulkemista ja tiukkoja aikatauluja - mieskään ei ole käyttänyt rannekellojaan yli kymmeneen vuoteen ja pärjää erittäin hyvin! Mutta elämme silti yhteiskunnassa, jossa on totuttu siihen että aikatauluja noudatetaan. Kuinka siis opettaa lapselle että kaikelle on aikansa ja joitain aikatauluja on yksinkertaisesti noudatettava, eikä myöhästeleminen ole sopivaa? Esikoisen puolustukseksi myönnettäköön, että olin itse aikoinaan samanlainen haaveilija ja myöhästelijä... mutta sveitsissä vietetty aika on kitkenyt sen piirteen lähes kokonaan pois.

Kielikurssilla kyseltiin kerran kuinka hyvin viihdymme käkikellomaassa. Huomattavaa oli, että kaikki välimeren ympäristöstä tulleet siirtolaiset (italia, espanja, marokko, turkki, jne) kokivat ärsyttäväksi ja jopa ahdistavaksi sen että kaikki oli aikataulutettua eikä mistään sopinut myöhästyä ;-)))))) Heistä tämä ei ollut ihmisläheinen yhteiskunta muuten kuin hyvän palkkatasonsa ja palveluidensa puolesta... Ehkäpä tähän elintasoon on päästy vain sen tarkan käkikellon ja pedanttisuuden ansiosta?! Kannattaa muuten lukea Asterix ja alppiruusu!

Ei tullut pääpaikkaa, mutta neuvottelut jatkuvat...

Raastavat odottelun päivät ovat ohi. Tänään olin niin hermona odotellessani tuomiopuhelua, että lähdin lopulta poikain kanssa iltapäiväksi sisäleikkipaikkaan. Sain lepuutella riekaleina olleita hermojani pojilta rauhassa ja rypeä itsesäälissä, sillä puhelua ei tullutkaan.

Kotona ryntäsin saman tien koneelle ja huh hah hei se pluspaikka (nuorempi asiantuntija) taitaa lohjeta mulle. Eli ovat valinneet toisen päähakijan projektipäälliköksi, sikäli mikäli pääsevät sopimukseen. Minä saan siis ottaa marraskuun muuttotouhut ihan rauhassa, kunhan ilmoittaudun heille jyskylään saavuttuani ja lupaan mennä neuvottelemaan tulevista projekteista.

Parempi varmaan näin. Miehen sanoin: kuuden vuoden kotiäitiyden jälkeen on kivempi hypätä kylmän veden sijasta haaleaan. Voi nimittäin olla että kotiinpaluu vie henkisesti enemmän voimia kuin osaamme kuvitellakkaan. Sillä astuu siinä mieskin aika isoihin saappaisiin. Siinä on paha mennä kummankaan (etenkään minun) selittelemään saati itkeskelemään työnantajalle, että katsos kun mä en ole aikoihin tottunut siihen, tähän ja tohon.

Kaikkein tärkeintä minulle on päästä vihdoinkin tekemään oikeasti merkityksellistä työtä. Toive toteutuu, mikäli ko firma minut palkkaa. Kyselin nimittäin taannoin hyvin epämuodollisesti töitä eräästä firmasta. Heillä oli silloin auki osa-aikainen projektipäällikköharjoittelijan paikka. Koin että osa-aikaisuus ja alkuun harjoittelijan nimike olisi sopivan pehmeä lasku työelämään. Firma kiinnostuikin ja pyysivät ottamaan yhteyttä kunhan olen Suomessa ja plaa, plaa, plaa. Siinäkin paikassa oli vain yksi vika - IT/konsultointi. Siis ko liiketoiminta-alueeltahan otin vuosi sitten hoitovapaideni päätteeksi hatkat ja päätin etten halua niihin hommiin enää ellei ole ihan pakko. Edes korkeahko palkka (ottaen huomioon etten ole edes alalta valmistunut) ei motivoinut niissä hommissa enää... ja sittemminhän IT-kuplakin on jo puhjennut ja palkat tippuneet, oma ammattitaitoni (sillä sektorilla) haihtunut kuin tuhka tuuleen, jne...

Kumma juttu miten sitä mieli muuttuu. Jos olisimme jääneet tänne, olisin ollut parin vuoden päästä valmis mihin tahansa hommiin, mitä stressittömämpi, sitä parempi. Mutta kyseessähän olisi ollut ennemminkin harrastus kuin oikea työ, sillä harrastukseksi minun mielestäni alle 40% työpanosta voi kutsua. Saa olla eri mieltä. Suomessa töitä tehdään lähes aina 80-100%, joten työn sisällölläkin on merkitystä. Kaikissa toimenkuvissahan voi viihtyä, se on täysin omasta asenteesta kiinni. Mutta on silti luxusta pitää siitä mitä tekee. Ja se ei ole aina itsestään selvää.

Kiitos avustanne ja tuestanne!

Perjantaina oli tosiaan tunnin puhelinhaastattelu. Ensimmäinen haastatteluni viiteen vuoteen. Sain paljon vinkkejä ja erityisesti henkistä tukea. Kiitos teille! Löysin myös netistä paljon materiaalia, jopa haastattelusimulaattorin.

Valmistauduin niin hyvin kuin ehdin... jostain kumman syystä aikaa ei ollut tarpeeksi. Yksikin kaksituntinen Olpan ollessa leikkikerhossa meni kokonaan firman taustatietojen urkkimiseen ja projektien selvittämiseen. Hyvä niin, sillä toimari keskittyi kysymyksissään siihen kuinka hyvin olin selvillä firmasta, tulevasta projektipäällikön toimenkuvasta ja liiketoiminta-alueesta. Niiden suhteen en onneksi jäänyt tuppisuuksi, vaan kysyin ehkä liiankin monta kysymystä...

Haastattelussa meillä synkkasi ehkä paremmin kuin aiemmin, mutta silti hieman pelotti kun en saanut vastauksiini juuri mitään responssia, en naurahdusta, hymähdystä, enkä mitään muutakaan. Mutta lopuksi sain kuulla erittäin mielenkiintoisista tulevaisuudensuunnitelmista ja että paikkoja olisikin auki 1+. Odottelen siis positiivisin mielin keskiviikkoa,johon mennessä tiedän tuomioni.

Kävi miten kävi, on se parhain päin. Jos projektipäällikön homma tästä urkeaa, olen tosi liemessä koko perheen sopeutumisen ja ajankäyttöni kanssa. Mutta eiköhän siitäkin selvitä kovalla työllä. Jos taas minulle tarjotaan ns nuoremman asiantuntijan pestiä, saan ottaa Suomeen muuttomme hiukan rennommin ja töihin paluukin sujuu pehmeämmin. Näin luulisin.

Jos sittenkin mokasin ja toinen haastateltava olikin superammattilainen, joka lupasi hoitaa duunit 1+ ihmisen edestä, olen kai pettynyt. Aion silti mennä firman oven taakse kolkuttelemaan jahka olen asettunut Suomeen. Mielenkiintoiset ajat siis edessä.

Seuraavaksi kysyisinkin kuinka te työssäkäyvät äidit oikein jaksatte ja selviätte??? Miten helpotatte arkeanne (siivouspalvelu?, pesupalvelu?, einekset?, isovanhempien apu?)??? Menevätkö kaikki viikonloppunne siivotessa, pyykätessä ja kauppareissuilla? Entä sunnuntait leporankana viikon rasitteista palautuessa? Tiedän että teistä moni tekee osapäivää, mutta silti väsymys on ainainen seuralainen? Vai olenko pahasti väärässä?

Mies totesi viikonlopun jälkeen olevansa aivan loppu, koska kotitöitä on kuulemma niin infernaalinen määrä?!? Ja kaikki tämä vain siksi, että minulla sattui olemaan poikkeuksellinen tehtävä, joka esti normaaleihin kotitöihin keskittymisen muutamaksi päiväksi!
Siis, hei... hän oli kotona pe-su ja imuroi sinä aikana kerran ja kokkasi perheelle 2 kertaa. Minä imuroin viikossa 2-3 kertaa ja laitan ruokaa toistakymmentäkertaa. Ja pyykkivuoret siihen päälle... mutta se on nykyinen toimenkuvani ja osaan ottaa hommat jo suht rennosti. Olemme molemmat hyvin epäjärjestelmällisiä, joten välillä tuntuu että vaikka siivoaisimme ja järjestelisimme 24h ei asunnosta tulisi siistiä. Pölypallerotkin ilmaantuvat nurkkiin heti imurointia seuraavana päivänä. Miten tämä on mahdollista? Väärät tekstiili ja matot? Miehellä on teoria: kun olemme kaikki pois kotoa päivät, pysyy kotikin siistinä eikä siivoukselle ole tarvetta kuin max kerran viikossa. Ja kaupasta voi ostaa pikaruokaa ja eineksiä viikkoilloille ja kokata kunnolla vain viikonloppuisin. Nähtäväksi jää...

Hiukan hirvittää jo etukäteen tuleva arkielämämme ja sen sujuva järjestyminen. Olen jo niin tottunut Sveitsin systeemiin, että koen tämän jopa paremmaksi kuin Suomen... tai ideaalisin olisi Sveitsin ja Suomen systeemin välimuoto. Nainen 60% töissä, mies 80% eli aikaa tehdä yhteisellä ajalla muutakin kuin kotiraadantaa... ja kaikki tämä ilman että voileivän päältä loppuu särvin! Ei taida olla Suomessa mahdollista? Koen tosin tulevani toimeen vähemmälläkin, jos palkintona on enemmän perheen yhteistä aikaa.

Nämä ovat mietteet ennen kuin olen edes töitä saanut... ei hyvää päivää... kotihommat kutsuvat! Tsemppiä teille kaikille työläisille ja kotiäideille (hausmanagereita oomme kaikki!!!) omien sorviensa ääressä myös!

Sain kutsun haastatteluun ja tarvitsen kipeästi preppausapua!

Huh! Vihdoinkin tärppäsi mutta ei parane vielä nuolaista... tai tipahdan äkkiä pois pelistä.

Meitä haastatteluun pyydettyjä on vain 2, joten minulla on siis tavanomaista parempi tilaisuus työllistyä. Myös toinen haastatteluun kutsuttu asuu kuulemma ulkomailla, joten meidät molemmat haastatellaan puhelimitse. Puhelinhaastattelu on haastava jo sinällään, koska silloin en kykene muokkaamaan viestitulvaani toisen reaktioiden mukaan. Ja tähän mennessä meillä ei ole puhelimessa vielä synkannut... en osaa sanoa mistä johtuu, mutta langan toisessa päässä tuntuu olevan joku seipään niellyt. Toisin kuin se erään yksityisen aikuiskoulutusfirman tyyppi, joka takoi vitsiä vitsin perään ja pyysi minua kouluttamaan vähän matikkata ja fysikkata savolaiseen tyyliin. Toinen ääripää siis.

Firma on sitä kiinnostavampi, mitä enemmän tutkin heidän sivujaan. Ja sehän aiheuttaa fiiliksen että TÄMÄ PESTI ON SAATAVA! Ja pakkomielteinen olotila taas aiheuttaa minulle rasittavan puheripulin, jolla olen aikoinaan pilannut montakin lupaavaa työpaikkahaastattelua. Mikä siis avuksi????

Olisin tosi onnellinen jos te joita on haastateltu viimeisen 1-3v aikana kertoisitte 1-5 tärkeitä/vaikeinta kysymystä (ja miten selvisitte niistä). Parempi lähettää ne varmaan privaattimeiliin, mutta tännekin saa kommentoida ;-)
Minullakin on aikoinaan ollut kysymyspatteristo, jonka avulla olen miettinyt vastauksia etukäteen. Ne ovat vain jossain Suomessa arkistoissani pölyttymässä. Netistä löytynee myös... Olen selviytynyt haastatteluista voittajana siinä vaiheessa kun työpaikkahaastatteluihin on tullut jo rutiini ja työpaikan saaminen ei ole ollut "pakollista". Silloin olen itsekin rutiininomainen ja viileä haastateltava. Toisin kuin nyt. 6v kotona aiheuttaa pientä hektisyyttä ;))) Hypin välillä seinille jne.

Tietsikkamekin on edelleen huoltamolla... olisi ollut helpompi hankkia uusi. Kertoilen syyslomastamme ja perjantaisesta haastattelusta kunhan saan jonkun muun kuin tämän poikain pelikoneen käyttööni.

Menen rauhoittamaan hermojani ulos. Hommaa riittää.
Tschüss!

Vuoden viimeinen kiipeilyretki

Kone menee tänään formatointiin ja vanhemmat hierontaan. Loppuviikoksi lähdemme nauttimaan ruskasta Glarusin piilopirttiin. On siis sen verran kiirus että kerron viime sunnuntain retkestä kuvin. Kohde oli meille uusi ja tähän mennessä ehdottomasti paras! Suosittelen.


Chli Schijen Ibergereggin passin varrella. Helposti ja nopeasti saavutettavissa, maisemiltaan upea (Vierwaldstättersee) ja seiniltään monipuolinen kiipeilypaikka piilossa metsän siimeksessä.










Pisteenä i:n päällä oli passin ravintola, eli ei tarvinnut tyytyä pelkkään retkiruokaan, vaikka makkaroiden käristys aina retkiohjelmaamme kuuluukin. Maistoin ensimmäistä ja viimeistä kertaa täkäläistä erikoisuutta vermicellejä. Kastanjoista tehtyä nauhaa, joka oli maultaan... ei niin herkullista. Syön kastanjat edelleen mieluummin kokonaisina ja paahdettuina.

Rumpukurssista tulikin tuskaa

Jep. Ei olisi kannattanut ilmoittaa että olemme muuttamassa. Karibian ihmettä ei näköjään jaksa vähempää kiinnostaa poitsun ohjaaminen musiikin ihmeelliseen maailmaan, koska hän tietää ettei poitsu joka tapauksessa jatka muutamaa kuukautta kauempaa. Tänään hän peruutti rumputunnin jo toistamiseen - stressiin vedoten.

Veitikka ei ole uskaltanut sanoa opettajalleen tähän mennessä juuri sanaakaan. Ei edes sitä, ettei tuoli ole edelleenkään sopiva, termit oikea ja vasen edelleen hakusessa, jne... Mutta ehkäpä pedagogisesti pätevän opettajan seurassa musisointi ottaa joskus uudelleen tulta alleen. Olppakin on osoittanut olevansa ainakin kova soittamaan bongoja. Ja maallikon mielestä rytmi oli oikein vetävä! Joten ehkäpä treenikellari poitsuille tulee joskus tarpeeseen ;-))))))

Pistin viereiseen palkkiin Veitikan nykyistä lempimusaa (vanhemmat diggaa toki myös!). Kiiton MattiTollin musavekottimien, soi TokioHotlan eräs hittibiisi meillä välillä taukoamatta. Ja hiustenkin kasvattaminen on alkanut. Saan tosin leikata sivuilta ja edestä... viimeksi leikkasin sitten vahingossa myös vähän muualtakin ;).

Rakastan syksyä!

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Rakastan yli kaiken syksyn värejä, säätä (sadekkaan ei haittaa), ilmassa leijuvia lehtiä ja maassa jo makaavien lehtien kahinaa askelten alla.

Syksy Sveitsissä vetää täysin vertoja Suomen ruskalle ja väittäisin jopa täkäläistä ruskaa komeammaksi ;))).

Olen syksyisin täynnä energiaa - johtunee kai väreistä. Ehkä joku aivotutkija osaisi selittää syyn tarkemmin. Vuosikaudet syksyinen tarmoni suorastaan pakotti aloittamaan uuden harrastuksen parissa. Suomessa asuessani odotin työväenopiston kurssiläpyskää kuin kuuta nousevaa. Mies laski joskus että minulla on yli 30 harrastusta... Noh, ajat ovat sittemmin lasten myötä muuttuneet. Hollannissa harrastimme miehen kanssa sentään salsaa, hollannin kieltä, lenkkeilyä ja kävinpä tekemässä mosaiikkejakin. Silti oli tunne ettemme harrastaneet mitään??? Sveitsissä kaikki harrastuskurssit tuntuivat todella kalliilta, joten olen viime vuodet keskittynyt ulkoilun ohella vain kielen opiskeluun. Ja se lienee yksi syy ajoittaiseen pinnan kiristymiseen. Onhan toki totta että harrastamme täällä kaikenlaista ulkoilua huomattavasti monimuotoisemmin kuin aikoihin. Silti luovuuteni kaipaa purkautumistietä. Pelkkä urheilu ei minulle riitä. Aluksi yritin harrastaa poikien kanssa askartelua oikein olan takaa. Eihän siitä mitään tullut...äidin ehdoilla. Olen huomannut että poikain tekeminen loppuu kuin seinään, jos he huomaavat minun "tuunaavan" jotain paremmin tai asettavan tavoitteet liian korkealle. Siksi pojat ovat sittemmin saaneet toteuttaa luovuttaan aivan itse ja oma-aloitteisesti. Annan nykyään korkeintaan virikkeitä ja tarjoan puitteet... ja hoidan loppusiivouksen. Silppua, liimaa, teippiä, muovailuvahaa, maalia, jne kun löytyy väistämättä vaikka pojat olisivatkin "siivonneet". Sittemmin minusta on tullut jopa niin sveitsiläinen että toivon salaa poikien askartelevan jossain muualla kuin kotona.

Iloitsen jo etukäteen että ensi syksynä saan jälleen käteeni työväenopiston harrastuskurssioppaan... vaan näinköhän aikaa riittää??? Olen ottanut jo varaslähdön. Ihan siltä varalta etten työllisty vielä kevään aikana... ;). Olen ilmoittautunut käsityökeskuksen lampuntekokurssille (toivottavasti siellä saa hitsata) sekä kuvasta kankalle taulukurssille. En malta odottaa näitä kahta "sopeutumiskurssiani". Ja jottei jäisi epäselväksi, odotan tietysti myös yhteisiä harratushetkiä lasten kanssa. Saattaahan olla että tulevat vuodet kuluvat harrastuskuskina pojille, mutta toivon tosiaan että löytäisimme yhteisiäkin koko perheen harrastuksia. Miten olisi vaikkapa suunnistus, capoeira (löytyyköhän periferiasta?), uinti, laskettelu, kiipeily, jooga (löytyyköhän periferiasta lapsille), hiihto, elokuvat, pyöräily, jne... Hyvät vinkit ovat aina tervetulleita!

Voi eiiiii!

Olipa sitten kerrankin tooooosi mielenkiintoinen työpaikka auki. Ja jopa osaamisvaatimukset sopivat meikäläiseen paremmin kuin hyvin.

Kirjoitin hakemukset jälleen kaikkien työnhakuoppaiden sääntöjen mukaan ja ajattelin kerrankin, että "se on tässä" eli nyt on PAKKO tärpätä.
Mutta ah, kuten tapoihin kuuluu, soitin hakemukseni perään (soitan perään vain jos uskon oikeasti mahdollisuuksiini... ja niitä kertoja ei vielä montaa ole ollut). Ja koen tuon soittamisen lähes aina jotenkin tungettelevaksi. Hyvin harvoin langan toisessa päässä ollaan hyvin valmistautuneita. Erityisesti tänään, setä langan toisessa päässä oli suhteellisen stressaantunut ja selitteli kuinka on pitänyt kiirettä lennellessä sinne ja tänne ja kuinka he perehtyvät hakemuksiin heti kun ehtivät... mutta eivät niin nopeassa tahdissa kuin alunperin oli tarkoitus. Noh, minähän en tietenkään kehdannut kommentoida "juu, eihän tässä kiirusta... parempi vaan jos ei tarvitse täältä etuajassa Suomeen kotiutua..." tai "sori vaan kun soittelen, mutta se kuuluu työnhaun kuvaan, mieluummin olisin odotellut rauhassa Teidän yhteydenottoa..." jne.

Voisiko joku ystävällisesti kertoa kuinka selviän voittajana hankalista tiedustelusoitoista? Vetäydynkö pikaisesti vuolaasti anteeksi pyydellen mahdollista painostamistani, vai toteanko ystävällisesti että siellähän on työpanokselleni selkeästi tarvetta jos on kerran noin kiirus ettei rekryprosessistakaan selvitä????
Vaiko mitä?

Pelottaa että vesitin äskeisellä soitolla mahdollisuuteni firmaan kokonaan. Masentaa. Noh, jos en kuule heistä enää, aion marssia heidän ovensa taakse tyrkylle heti vuodenvaihteen jälkeen. Potentiaalisia työnantajia kun on poikkitieteilijöille aika harvassa. Ja ko firmassa olisin sentään päässyt tekemään mielenkiintoisia kehitysprojekteja ja bonuksena lounastamaan yhdessä mieheni kanssa. Kerrankin kotiin ja perheeseen liittyvistä asioista pääsisi puhumaan virkeänä päiväsaikaan ;-))) Se olisi sentään aika mieluisa bonus se!

Poitsut kaipaavat huomiotani ja minä taas iltapäiväkaffettani joten tsüsss tällä erää!!!!!!!

Waldwoche

Veitikka tyttöystäviensä ympäröimänä

Jälleen metsäviikko esikoulussa. Olimme Oton kanssa paremman tekemisen puutteessa mukana. Eilen ryhmä oli ollut viereisessä metsäkoulussa tutustumassa ja oppimassa mm. oravien elintavoista. Tänään leikittin metsässä orava-kettu-hippaa, kaluttujen käpyjen etsimistä, jne. (Vain yksi kuva liitteenä, sillä kuvasin ensimmäistä kertaa RAW-kuvia ja niiden esikatselu ei näemmä ilman omaa ohjelmaansa onnistu. Huoh. Kannettavamme on niiiiiin täynnä kamaa jo ennestäänkin. Mutta pakko kai kyseinen muunto-ohjelmakin on ladata. Huoh vielä kerran ja raskaammin).

Luulin metsäviikon kuuluvan opetussuunnitelmaan, mutta vasta tänään selvisi, ettei toinen eskariryhmä käy metsässä koskaan. Eikä kai missään muuallakaan. Huh, onneksi kirjoitimme aikoinaan kirjeen koulun johtokunnalle ja pyysimme että esikoinen pääsisi nimenomaan nykyisen opettajansa ryhmään. Toinen ope kun tuntuu keskittyvän kaikkeen muuhun paitsi lapsikatraaseensa.

Ensi viikolla alkaa kaksiviikkoinen syysloma. Yritämme ehtiä tehdä kaikkea kivaa. Jokunen viikko sitten testattu tuttavien tuttavien vuoristopiilopirtti aitoon sveitsiläiseen tyyliin on myös varattu toistamiseen. Erityisesti mies kaipaa rentoutumista. En ole vielä koskaan nähnyt häntä niin väsyneenä kuin nykyään.

Jotain mätää koulusysteemissä ja/tai yhteiskunnassa!?!

Voi luoja. Olen sanaton kouluampumisten suhteen.
Näinköhän koululaisten oloihin on näiden tapahtumien johdosta tulossa muutoksia? Entä lastenpsykiatriaan lisää rahaa? Raivostuttaa että nettihesarissa keskitytään käsiaselupien rajoittamiseen. Ihan kuin se olisi joku ensisijainen ratkaisu??? Ei tarvitse olla kovin kummoinen kotikemisti kyetäkseen rakentamaan omatekoisen pommin, jolla tulee ruumiita enemmän kuin aseilla. Jos rikkinäinen ihminen haluaa tappaa, onnistuu se varmasti ilman aseitakin. Eikö siis olisi aika paljon tärkeämpää keskittyä nuorten pahan olon poistamiseen?

En ihmettele moisia tapahtumia, sillä ainakaan omana kouluaikanani ei kiusaamiselle tehty yhtään mitään. Lähinnä opettajat yrittivät tekeytyä välitunnilla mahdollisimman huomaamattomiksi. Toisaalta, ei tilanteesta voi opettajiakaan syyttää. Kyse on mielestäni ennemminkin monen asian summasta. Se on kuitenkin selvää että Suomen lasten ja nuorten kasvatussysteemissä on jotain vikaa. Sanokoot Pisa-tutkimukset osaamistasostamme mitä vain, tärkeämpää olisi henkinen hyvinvointi, EI nippelitiedon ulkoaosaaminen. Nippelitiedon tankkaamiseksi ainakin oman koulunkäyntini koin. Toisaalta luovana ihmisenä (sekin ominaisuus on haudattu jo niiiiiin syvälle kuin mahd.) en ehkä ollut ideaali oppilas, mutta hyvin selvisin. Ja minuakin kiusattiin muistaakseni ala-asteella. Ei koulussa vaan koulumatkalla. RRR on edelleen vähemmän suomalainen ja sellaisena tulee myös pysymään. Kiusaajilleni (useampi poika) pistin jauhot suuhun, en vain muista miten. Siihen loppui kuitenkin kiusaaminen, enkä sen koomin moisesta kärsinyt.

Olen kaikenlaiselle kiusaamiselle sen verran allerginen että päätin alkaa hakea esikoista kotiin esikoulusta. Naapurin pikkujätkä kun kuulemma härnää häntä heti kun hänellä itsellään on isompia seurana.

Hups, taas loppui nettiaika. Olppa odottelee jo kohta hakijaa... ja sen jälkeen Veitikka tuleekin ryhmänsä kanssa eläintarhasta, jne. Sorvin ääreen eikun siis!!!
Tsüss!

Naapurijuoruja... pitkästä aikaa

Menin sitten tänään paasaamaan naapurin rouva T:lle. Johan edellisestä "hiekkalaatikkotappelusta" onkin vierähtänyt aikaa. Hävettää. Kun pari vuotta sitten raivosin sittemmin jo pois muuttaneelle rouva C:lle, ei muistaakseni hävettänyt yhtään.

Rouva T:hän on se naapurin superpuhelias rouva, joka puhuu kaikista myös selän takana. Tulemme toimeen niin hyvin kuin on tarpeen, mutta rouvan yrityksistä huolimatta olemme kyenneet säilyttämään etäisyyden. Nyt hän on keksinyt tulevansa Suomeenkin lomalle ja vaihtavansa asuntoja kanssamme samoin kuin me teimme ystäväperheemme kanssa viime vuonna. Siis meiltä kysymättä. Hemmetti. En jaksais. On rassaavaa olla tekemisissä ihmisen kanssa, jonka höpinöistä pitää suodattaa vähintään 50-80%.

Olen tähän mennessä onnistunut pitämään suuni kurissa. Tänään sitten repsahdin ja haukuin rouvan valehtelijaksi. Kävi nimittäin niin, että esikoinen tuli eskarista itkien kotiin. Valitti naapurin Leandron härnänneen ja kiusanneen koko kotimatkan vaikka hän kuinka käski lopettamaan. Noh, PMS-aikaa kun taas vietetään (alkakaa jo kuukautiset, alkakaa!!), kihahti emon alkukantainen suojeluraivo saman tien. Painelimme esikoisen kanssa naapuriin ja pakotin Leandron pyytämään anteeksi. Näin hän myös teki, ilman katumuksen häivääkään. Tiedän ettei pikku-L ole ilkeä tahallaan, kunhan härnää härnäämistään paremman tekemisen puutteessa. Olemme antaneet esikoiselle jo ohjeen ottaa voimakeinot käyttöön, jos ei sana mene muuten perille. Ja eräät eivät puhetta ymmärrä. Se on jo sata kertaa nähty. Juuh, tiedetään. Huono neuvo, mutta esikoinen on aika pian kiusattujen joukossa, jos ei hän ala oppimaan edes jonkun tason itsesuojelutaitoja. Kotonakin Otto heittelee häntä kuin hiekkasäkkiä. Yhä edelleen me saamme kehottaa häntä antamaan samalla mitalla takaisin. Silti esikoisen naamasta näkee, kuinka vastentahtoisesti hän tappelee fyysisesti jonkun toisen kanssa.

Rouva T tietää kyllä poikansa paheet ja tietää myös etteivät meidän pojat jaksa siksi hänen poikansa kanssa ns "määräänsä enempää" leikkiä. Eihän kukaan jaksa loputtomiin jos joku kaivaa jatkuvasti verta nenästään. Rouva T yritti silti valehdella, että meidän pojat olisivat kiusanneet Leandroa eilen. Paskan marjat, totesin. Otto oli kotona kipeänä koko iltapäivän ja esikoinen esikoulun pihalla pelaamassa jalkapalloa iltaan saakka ja ihan muiden poikien kanssa. Aahh.

Tiedän etten olisi saanut käydä paasaamassa, mutta pinna on niin kireällä, etten kestä juuri minkäänlaista lisähäiriötä. Mies painaa pitkää päivää ja menoja riittää. Onneksi pääsemme viikonlopuksi lepäämään "mökille". Mökki tuli kohdallemme sattumalta ja kuin tilauksesta! Alakerrassamme on tätä nykyä erään toisen naapurin verho-ompelimoateljee. Viime syksystä lähtien Rouva M on sinnikkäästi hankkiutunut ystäväksemme (kuka enää uskoo sveitsiläisiä etäisiksi - ainakaan suomalaisiin verrattuna). Pikku hiljaa ovemme taakse ilmestyi hänen poikansa käytöstä poistuneita pikkulegoja. Pussi silloin toinen tällöin. Sitten tuli illalliskutsu, grillauskutsu metsään ja nyt tarjous käyttää tuttavan mökkiä. Olemme siis tutustuneet hauskaan sveitsiläisperheeseen, joiden kanssa juttu luistaa yllättävän hyvin vaikka ikäeroa löytyykin yli 10v. Odotamme siis innolla tulevaa viikonloppua, jolloin pääsemme tsekkaamaan vuoristomöksän. Jos paikka miellyttää, saamme vuokrata sitä aina kun tarve vaatii, eikä isäntäperhe tarvitse sitä itse.

Rinteessä alempana asustaa myös eräs lapsiperhe, johon kiinnitin kevään mittaan huomiota. Heidän pihansa rajautuu suoraan meidän katuumme, josta tulee vilkasliikenteisempi, kunhan naapuritalo valmistuu. Meidän vuokraisäntämme taisto koitui heidän kiusakseen. Uusi tie valmistuvan talon autotalliin kun oli alun perin suunniteltu kulkevaksi meidän pihamme editse. Eräänä huhtikuisena sunnuntaina näimme sitten ko perheen ulkoilemassa. Pakotin miehen menemään juttusille ja kysymään suoraan josko heitä kiinnostaisi vaihtaa meidän asuntoomme. Itse en ollut kehdannut vielä juttusille, sillä en koe taitavani formaalin ja kohteliaan jutustelun saloja kovinkaan hyvin. Vai miltä kuulostaisi "Hei, mitä kuuluu? Tuota, olettekohan te tyytyväisiä asuntoonne? Me asutaan tuolla ylempänä, rauhallisemmassa (ja turvallisemmassa) ympäristössä. Haluatteko mahdollisesti muuttaa sinne?" Noh, ei mieskään kovin paljon jutun juurta keksinyt. Viikko siitä ja uusi vuokrasopimus oli allekirjoitettu!!!! Nyt perhe Vaccaro on tullut tutummaksi ja Olppa käy heidän pikku F:sä kanssa leikkikerhossa. Perhe odottelee jo innoissaan muuttoa. Löysimme heidän kauttaan myös halvan loppusiivojan. Muuttosuunnitelmat etenevät siis varsin mallikkaasti omalla painollaan.

Huh, pakko keskittyä poikiin. Otto hyppii seinille, koska ei räkätautisena pääse ulos. Veitikka puolestaan tylsistyy, koska en jaksa järjestää ohjelmaa, saati olla jatkuvasti erotuomarina. Mies on kuulemma jo junassa matkalla kotiin. Tänään ajoissa siis - koska kuumetta lasissa 100.

Knabenschiessen - juhlapäivä

Kyseessä on 12-16 vuotiaiden POIKIEN ampumakisajuhla [knabeschysse]. Ampumaharrastus on Sveitsissä hyvin suosittu. Ja tähän aikaan vuodesta onkin jälleen riistaa hyvin saatavilla. Olen aikamoinen lihansyöjäpeto, siksipä iloitsen kauppoihin jälleen ilmestyneistä metsäkauris ja saksanhirvi padoista. Ostan ne eineksinä. Meikäläisten pikaruokaa. Täkäläiset syövät riistapatansa karamellisoitujen kastanjoiden kanssa. Me emme ole vielä kastanjoiden makuun tottuneet - paitsi paahdettuina. Paahdetut kastanjat ilmestyvät katukuvaan vasta marraskuun tienoilla. Mmmmmm.

Taitaa olla kohta ruoka-aika koska aihe lipesi alkuriveillä varsinaisesta aiheesta. Ampumisjuhlan vuoksi koulut ym ovat tänään kiinni. Lapsiperheet ovat vaeltaneet sankoin joukoin kaupungin toiselle puolelle ampumakisaa seuraamaan. Vaan emme me. Huono omatunto kolkuttaa taas. Juhla kun on kuulemma MUST. Siksi kai juhlapaikalla vallitsee armoton ryysis. Maan suurin huvipuisto on pykätty paikalle vain tätä viikonloppua varten. Törsäämiskojuja olisi hengästymiseen asti. Hmmm. Parempi pysyä siis kotona. Tai ei... vein poitsut Ikean ilmaiseen lapsiparkkiin saadakseni lukea ammattikirjallisuutta 1,5h. Hodarit naamariin, mustikkakeitot ja sillit kassiin ja olemme kotosalla jälleen. Näin kului meidän juhlapäivä. Toivottavasti pojat eivät muistele katkeruudella menetettyjä ilojaan ;).

Huomenna palaamme jälleen normaaliin päiväjärjestykseen eli Veitikka on kinskissä 7.45-12 & 13.35-15.30 ja Olppa Anitan leikkikerhossa 9-11. Aion kuluttaa huomisen kaksituntiseni lenkillä. Joudun vastedes miettimään tarkasti miten vapaa-aikani käytän. Bloggaamaan en ehkä enää entiseen tapaan ehdi. Lähes kaikki netissä kuluttamani aika PITÄISI käyttää käytännön asioiden hoitamiseen. Jos roikun bloggaamassa tms turhaan surffaamassa, hyppivät pojat seinille. Toisaalta, ihmekö työ, sillä en ole todellakaan ollut viime aikoina kovin kummoinen emo. Olen paikalla, vaan en läsnä. Pojat vaistovat tietysti muuttojännityksemme ja ovat siksi olleet viime aikoina suhteellisen vaikeita. Erityisesti esikoinen. Eilen sain mittani täyteen ja pidin esikoiselle pitkän puhuttelun. Ehkäpä sen johdosta tämä päivä on sujunut ilman pahempia kohtauksia kummankaan taholta. Poitsu on jälleen suht rauhallinen ja auttavainen oma itsensä.

Kotiäidin vaikeita hetkiä - ei kovin kummoisia tosin

Olen ihan hermona ... taas kerran.
Päivä lähti hyvin käyntiin, ei siinä mitään. Olppa vain on suhteellisen tylsistynyt yksin kotona ollessaan, että kävelee jatkuvasti perässäni ja hokee äiti sitä ja äiti tätä. Yritän vastailla ja huomioda pikkumiehen parhaan kykyni mukaan samalla kun teen kotihommia. Jossain vaiheessa pinna kuitenkin kiristyy. En nimittäin todellakaan kuulu siihen ihmistyyppiin jonka tarvitsee joka hetki kokea olevansa tarvittu. Ennemminkin saan siitä näppylöitä. Päivät sujuvat kaksin hänen kanssaan todella hyvin jos unohdan kokonaan omien asioiden hoidon ja keskityn lapseen. Vaan yöllä en halua, saati aio siivota tms joten minkäs teet?

Tsemppasin puoleen päivään asti, hoidin normaaleja kotihommia, kävin Olpan kanssa kaupassa, laitoin ruokaa, siivosin jne. Kunnes lopulta poikia päikkäreille laittaessani räjähdin kun huomasin vessan lattialla taas pissalammikon. Se kun ei ole ensimmäinen kerta - eikä varmasti viimeinenkään. Pikkujuttu, tiedän sen. Mutta, ties monennenko kerran olen vastaavan sotkun vessasta siivonnut. Aina ei millään jaksaisi. Minulla oli jo kiva hinku päästä uppoutumaan työhakemusten kirjoittamiseen jne, mutta sotku vessassa tiesi lisää siivoushommia. Ja kaikki siivoukseen käytetty aika on pois muiden (mielestäni tärkeämpien) asioiden hoidosta. Olppaa on sitäpaitsi kielletty käyttämästä enää pottaa, muulloin kuin hätätapauksissa. Mm pönttökakasta hän saa namun (lahjota tepsii hyvin). Pissata pitää osata pönttöön ilman namujakin, hänellä kun on huono tapa pissata yli potan äyräiden. Etenkin yöllä pikku pippeli seisoo niin tarmokkaasti, ettei suihku osu juuri koskaan sinne minne pitäisi. Ja aamulla on ikävä huomata kävelevänsä pissasta tahmealla vessanlattialla. Poitsu ylettää pöntölle varsin hyvin, muttei vaivaudu tekemään tarpeitaan isojen poikien tavoin. Jonkun aikaa he pissassivat isoveljen kanssa sujuvasti ristiin, mutta heti kun toin potan takaisin vessaan hätätapausten varalta, loppui pöntön käyttö siihen. Huoh. Poitsu sai pestä itse sotkunsa. Niinkuin niin monesti aiemminkin. Oma fiilis tosin putosi pakkasen puolelle. Ja niin esikoisenkin - hän inhoaa yli kaiken kiukkuamistani. Mistähän saisin hieman lisää kärsivällisyyttä???

Muuten, Veitikalla on sen verran kiirusta esikoulunsa ja muiden menojensa kanssa, ettei päikkäreille meillä juurikaan enää ehditä. Yritän silti nukuttaa poikia maanantaisin ja perjantaisin, etteivät tyystin kuukahtaisi. Ja siksikin että saisin edes pienen levähdyshetken kesken päivän. Olen hyvin itsekäs äiti, tiedän sen. Vaan minuapa ei olekkaan pienestä pitäen opetettu/valmistettu/koulittu kotiemon rooliin.
Näin meillä. Kuis teillä?

Asioilla on tapana järjestyä

jee, jee, jeeeeee, jee, jepulis jeee...

Iloitsen koska mies hoiti homman himaan, eli sai kuin saikin hoidettua meille asunnon JKL:stä!!!!! Se ei ollut suinkaan hänen siellä käyntinsä pääsyy, vaan ennemminkin lisäbonus. Huh, että helpottaa.
Kyseessä on tosin ns huoneistohotelli, joita on näemmä Suomeenkin viime aikoina ilmaantunut. Parasta asunnossa on kuitenkin se, että
1. se on täysin uusi rivitalohuoneisto
2. JUURI haluamaltani alueelta Päijänteen rannan välittömästä tuntumasta
3. lähellä miehen työpaikkaa ja pojille varattua päiväkotia/eskaria
4. täysin varusteltu
5. kuulemma pihakin löytyy
6. ei tarvitse lähteä heti ensitöiksemme metsästämään puuttuvia tavaroita kuten ruokapöytää tuoleineen, jne.
7. voimme keskittyä aluksi olennaiseen, eli Suomeen sopeutumiseen ja normaalin päivärytmin löytämiseen.
8. koska tilaa on vähän, onnistunen heittämään enemmän tavaraa pois tässä päässä. Turha maksaa huippukalliita muuttokustannuksia turhasta sälästä, josta voisi ihan hyvin luopuakin.

Huonoja puolia asiassa lienee:
1. ahdas kuin mikä, sillä 85 neliöön on kuvien mukaan tungettu työtilat, saunat ja jopa kodinhoitohuoneetkin. Vieraita ei siis juurikaan ole tilaa majoitella, vaikka täältä niitä olisi jo liuta kylään tulossa...
2. koska kämppä on täysin varusteltu, pitää omat tavarat sulloa johonkin. Onneksi huoneistoon kuuluvat isot varastot, joten sinne vaan.
3. sukulaiset ja tuttavat saavat edelleen elellä tavaramme nurkissaan...
4. kalliihko vuokra. Saman verran maksoimme tosin Amsterdamin keskustassakin, joten turha urputtaa.

Voin siis huokaista helpotuksesta, käydä hakemassa lasillisen konjamiinia, rivin suklaata ja nostaa jalat kohti kattoa ;)))).
SEOOOOONMORO!

Väsyttää niin vietävästi

...vaan en saa aikaiseksi kaatua sänkyyn.
Mies on taas poissa - tällä kertaa Suomessa. Ei huvittanut lähteä mukaan ja kuinka olisimme voineetkaan kun Veitikan on käytävä eskarissa. Mikähän on tilanne muuten Suomessa lasten "omien lomien" suhteen??? Täkäläinen koululainen (joihin esikoululaisetkin lasketaan) saa tänä vuonna vain 2 jokeripäivää eli vapaapäivää omiin menoihin, joten ne on nopeasti käytetty. Toisaalta, ehkäpä meidän tapausta olisi katsottu läpi sormien koska olemme jo muutostamme tiedottaneet. Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa olen siis taas yksinhuoltaja ja olemme totutelleet jälleen normaaliin viikkorytmiin. Tänä syksynä Veitikalla on eskaria myös tiistai ja torstai iltapäivisin ja poitsu nauttii touhusta täysin siemauksin. Esikoulun lisäksi tällä viikolla alkoi myös Suomikoulu keskiviikkoiltapäivisin. Veitikka aloitti myös rumputunnit maanantaisin. Touhua siis riittää ja vaikka väsyttäisi ei päikkäreille ehdi meistä enää kukaan. Tänään torkuin sentään pojilta salaa aurinkotuolissa... hellettä riittää.
Olppa on isoveljensä rumputunneista hieman kateellinen vaikka kuinka lepyyttelin lupailemalla "kyllä säkin sitten Suomessa pääset ihan mihin haluat...". En olisi saanut hetkeäkään ihailla esikoisen keskittymiskykyä ja tarmoa läiskiä rumpupattereita ja lautasia Karibianmerenihmeen (jota myös Junioriksi kutsutaan)esimerkin mukaan. Olin aluksi uutta harrastusta vastaan, mutta mies puhui ympäri. Nähtyäni poitsun läiskimässä ja hakkaamassa rumpuja sielunsa kyllyydestä tajusin mitä mies tarkoitti. On tärkeää että lapset pääsevät toteuttamaan ja purkamaan itseään oli elämäntilanne miten "sit-ku" vaiheessa tahansa.

Huomenna on luojan kiitos viikon viimeinen "työpäivä". Eräs tuttava tulee aamukaffeille. Iltapäivästä taidan suunnata taas maauimalaan niskajoogaamaan. ;)
Tsüss!
PS. Saa kertoa alkusyksyn Suomiuutisia! Kuten miten työn aloitus loman jäljiltä luistaa, väsyttääkö, minkälainen harrastusrumba, mistä kahvihuoneessa puhutaan (vai ollaanko ihan hiljaa), kuinka miesten/vaimojen kanssa sujuu, mikä rassaa vai eikö mikään, mikä ilostuttaa, onko lapset kilttejä vaiko pikku riiviöitä, jne... kyllähän te tiedätte...

Loma kutakuinkin ohi

Evästauolla. Silveretta Nova. Pieni haave hiipi takaraivoon: Josko tänne pääsisi/ehtisi vielä joskus takaisin ja vieläpä sen verran hyvässä vedossa, että kipuaisi tästä Sveitsin puolelle Klostersiin. Eihän se ole kuin päivän matkan (kipuamisen) päässä.


6 viikon loma on lopuillaan. Kyse on siis lasten lomasta, ei suinkaan meidän aikuisten. Viimeinen eli 6. viikko on tänä vuonna Zürichin kaupungissa poikkeuksellinen, normaali kesäloma on vain 5 viikkoa. Pojat ovat jo enemmän kuin innokkaita aloittamaan omat viikkorutiininsa (esikoinen eskarin ja kuopus leikkikerhonsa). Enkä pane vastaan minäkään. Sen verran raskasta on tällä viikolla ollut. Appivanhemmat palasivat alkuviikosta kaksiviikkoisen lomansa jälkeen kotiin, joten molemmat pojat ovat kilpailleet sitäkin hanakammin huomiostani. Olimme tässä eräänäkin päivänä maauimalassa. Jossain vaiheessa olin vähällä parkua suoraa huutoa SUUUU TUKKOOOON, kun molemmat muksut huusivat VALEHTELEMATTA 2sek välein ÄITI, KATO!!!! Toinen pulikoi ja temppuili altaassa ja toinen altaan reunalla. Luulen että siinä kaula-niska joogassa vuorotellen molempiin suuntiin nyökkäillen joo, joo-kiva, joo-joo, kiva-joo, hienoa-joo, joo, joo vierähti varmaan tunti ellei enemmänkin. Luulen että sivullisista näytin pois lähtiessämme suhteellisen ryytyneeltä äipältä. Sillä tuskimpa ne iskät muotojanikaan tiirailivat?! Vaikka eihän tuo vartalo nyt ihan kauheassakaan kunnossa tällä hetkellä ole, mutta silti...

Itävallassa oli itkettavan kaunista. Menimme rajan taa Montafonin laaksoon, vain siksi, että sieltä saa samassa paketissa aivan kaiken ja hieman halvemmalla kuin Sveitsin puolelta. Laaksoon ajaa vaivaiset 2h ja ilman serpenttiiniteitä. Suomalaisille laskettelijoille tutut St. Anton ja Ischgl ovat kulman takana, samoin kuin Piz Buinin huippukin. Appivanhemmille oli varattu golfailua, meille taas vaellusta, pyöräilyä ja kiipeilyä. Lomahuoneistomme sijaitsi Gaschurnin kylässä. Suosittelen lämpimästi Haus Wittweriä kaikille (http://www.haus.wittwer.at/). Me maksoimme max 8 hlö huoneistosta vajaat 70€/yö. Asunnon sijainti oli huippu ts kävelymatkan päässä kaikesta: kaupasta, ravintoloista, bergbahnista (hissiä), maauimalasta, seikkailuleikkipaikoista, jne. Talvella hinta on tietysti aivan eri luokkaa ja vapaiden hiihtoviikkojen löytäminen vaikeaa. Monika Wittwerin mukaan esim helmikuussa ei ole tilaa vuosiin, sillä vakiovieraat ovat varanneet hiihtolomaviikot jo vuosiksi eteenpäin.

Kävimme useammankin kerran poikain kanssa vaeltamassa, mutta mikä parasta pääsimme myös miehen kanssa kahden reissuun:

2 Päivän hyttivaellus (Gaschurn-Valschavieltal-Neue Heilbronner Hütte-Gaschurn)
Valschavieltalin jokilaakso oli huikean kaunis Nature 2000 -suojelualue. Laakson perällä oli 2 alppilampea, joilta avautuva näkymä henkeäsalpaava. Kolmas lampi/järvi oli vuoristomajan vieressä. Hytti on tällä kertaa iloinen yllätys. Rötiskön näköinen iso hökkeli oli juuri remontoitu ja monista muista vuoristomajoista poiketen tarjosi lämpimän suihkun. Muonatarjontakin oli monipuolisempaa kuin useasti Sveitsin puolella. Takaisinpaluu sujui sakeassa sumussa. Onneksi reitti oli hyvin merkitty.

Ah, parasta lopettaa. Juttu ei nyt luista. Antaa kuvien kertoa puolestaan.
Muksuja kavereineen ravaa jatkuvasti sisään ja ulos. Onneksi pojilla on leikkikavereita, mutten näköjään millään pysty välttämään palvelijan asemaa. Parasta asettua suosiolla jonnekin hellan ja askartelukaapin välimaastoon, kunnes on aika lähettää leikkikamut kotiin.


Taistelupari poseeraa lomakodin edustalla. Valmiina seikkailuihin!



Linssin eteen on kävellyt harvinainen eläin, jota myös äidiksi kutsutaan. Matkalla Piz Buinin (3312m) jäätikköjärven (Silveretta Stausee) ympäri.



Jeees, me pulahdettiin jäätikköjärveen!



Eläköön NATURA 2000! Onneksi tämäkin kaunis laakso on suojeltu virkistyskäyttöön. Reiluun 2300 metriin oli yllättävän kova kipuaminen. Kunnossa on tosiaan parantamisen varaa.



Heeei, mihin sä meet??? Mä ajattelin nimittäin käväistä Tirolin puolella. Etkös tule mukaan??? (Tirolin ja Voralbergin rajapyykki)



UGH! Mä oon UROS. Enkä osaa olla kastautumatta joka ikisessä alppilampareessa... Mut hei, ei se mitään, mulla riittää nimittäin sitä kuuluisaa suomalaista sisua. Vaik nykyään en tosin enää tiedä kummat on sisukkaampia; alppien asukkaat, vaiko suomalaiset... Jos ei oo Jussilla aikoinaan ollut helppoa suollaan pelkän kuokkansa kanssa, niin tulkaas katsomaan täkäläistä meininkiä! Tuuletetaas hei niille!



Ammuuuu!



Veit sanat suustani!



Huh, vihdoin Neue Heilbronner Hütte näkyy. Karu yöpymispaikka. Mutta sisällä oli lämmintä, kotoisaa ja halpoja herkkusnapseja! Niillä katosi pahinkin lihaskipu.



Pieniä tutkijoita oomme kaikki!



Esikoinen köyden jatkona. Poitsu on kehittynyt huimasti, vaikkemme kiipeilemässä usein käykkään. Enää touhu ei hieman yllättäen olekkaan pelkkää köydessä roikkumista.

Eläimellistä elämää

Huomasin kesän alussa pihallamme pyörivän kolmella jalalla juoksevan kissan. Ja kuinka ollakkaan, näytti kisu viettävän turhan paljon aikaa parvekkeemme alla. Ryhdyin kyttämään tilannetta jossain vaiheessa oikein tosissaan. Kisu saapui aina aamutuimaan partsimme alle koisimaan ja liukeni jälleen pimeän tullen omille teilleen... kuulemamme mukaan muilta kotikissoilta ruokaa nyysimään.

Kissaihmisenä olin tietysti hieman huolissani. Kenen katti, miksi päivät aina meillä, missä tassu loukkaantunut, kuinka kauan säilynee hengissä, pitäisiköhän alkaa syöttämään, jne. aikani pähkäiltyäni soitin löytöeläinpuhelinpalveluun. En nimittäin todellakaan halunnut kissan riutuvan, kituvan ja kuolevan pihallemme. Maanantaina soitin vihdoin löytöeläinpalvelusta saamaani eläinpelastuspalvelun numeroon ja pyysin apua kisun kiinniottamiseksi. Sieltä tulikin vielä saman päivän aikana paksu täti ison häkkiansan kanssa ja yritti tunkeutua partsimme alle. Eihän siitä mitään tullut ja jos kisu olisi ollut vähääkään ihmisiin luottavainen olisinhan saanut sen jo itsekin kiinni. Täti joutui siis jättämään ansan pihallemme ja kiirehti pelastamaan muita eläimiä... hommaa riittää.

Viritin ansan illan suussa tädin neuvojen mukaan. Odottelin ja kuulostelin koko illan kunnes klo 22 räpsähti. Eikun fikkarilla saalista tarkastamaan. Siilinpoika per...le. Ei auttanut muu kuin jättää ansan ovi siltä yöltä auki, jotta siili löytäisi itse tiensä ulos. Uusi yritys seuraavana yönä. Viikon aikana selvisi, ettei katti suostunut syömään muualta kai lautaselta ja ettei se ollut lainkaan tyhmä. Vasta eilen sain houkuteltua sen ansaan niin syvälle että ovi räpsähti kiinni. Kisulla iski tietysti paniikki, joten juttelin sille rauhoittavia keskellä yötä puolen tunnin ajan ennenkuin löytöeläinpalvelun tyyppi ehti paikalle. Setä lupasi toimittaa kisun pikaisesti eläinsairaalaan, jotta tassu saataisiin kuntoon. Sen jälkeen yritetään metsästää omistajia. Jos kisu on koditon, etsitään sille uusi koti. Eläimen lopattamisesta ei mainittu missään vaiheessa sanaakaan. Aika uskomatonta ja hienoakin. Luotan että kisu saa paremmat eläkepäivät kuin syksyn tullen viluun ja nälkään parvekkeemme alla riutumisen.


Tädin virittämä ansa. Kisun sijasta ansaan asteli siili. Onneksi ei sentään koko kulmakunnan katit. Sen verran reippaasti pistin kisujen gourmetruokia tarjolle.


Entäs sitten tämä eläinuutinen ja ällistelynaihe: Täällä on SIILIKESKUS!
Naapurin täti löysi pihaltamme 6 viikon ikäistä siilinpoikaa. Siis sellaisia silmät ummessa ryömiviä ja vinkuvia valkopiikkisiä rääpäleitä. Tädin piti lähteä päiväksi töihin, joten siilit pääsivät meille siksi aikaa hoitoon. Jee, jee, upeaa, mahtavaa mielenkiintoista ajattelin. Siis aluksi. Siilinpoikia tulisi syöttää 1ml ruiskulla 10 kertaa vuorokaudessa (kissankorvikemaitoa) ja siinä välissä niiltä pitäisi hieromalla saada vielä pissat ja kakatkin tulemaan. Noh, teimme poikain kanssa ohjeiden mukaan. Yksi iltapäivä riitti. Mihinkään muuhun aikaa ei nimittäin jäänytkään. Kun naapurin tätimme tuli illansuussa eläimiä noutamaan, olin enemmän kuin tyytyväinen. Siilikeskus hoitaisi siilit aikuisiksi, mikäli ne elossa hoidostamme selviävät. Siilitarina ei kuitenkaan pääty tähän. Keskuksesta luvattiin toimittaa meille kaksi yksilöä takaisin - siis jos niin haluamme - laatikkoineen ja kotitaloineen heti kunhan ne ovat sen ikäisiä että selviävät vähemmällä hoidolla. Meidän tehtävämme on silloin kotiuttaa siilinpojat takaisin pihallemme. Odottelemme siis syys-elokuuta ja siilinpoikasia.




Huh, saimpas päivitettyä eläinjutut ennen lomaa. Teksti on mitä on, mutta nyt on pikkasen kiire koisimaan. Palaamisiin kunhan olemme kotiutuneet Itävallasta. Meidän ferienwohnungissa nimittäin tuskin on wlania. Seonmoro!

Appivanhemmat kylässä

Appivanhemmat tulivat viimeiselle lomalleen vuoristomaisemiin ja lauantaina suuntaamme Itävaltaan. Me pääsemme miehen kanssa vaeltamaan kaksin, appivanhemmat lyömään kolopalloa vuoristokentille ja pojat polskimaan jokiuimalaan tms.

Eipä tässä muuta tällä erää. Jatkan juttua paremmalla ajalla... on nimittäin ollut hieman jännää puuhaa niin siilinpoikasten kuin loukkaantuneiden kissojekin kanssa. Nytkin on ansa pihalla saalista odottamassa. Mutta kuten sanottu, paremmalla ajalla lisää ;). Tsüss!

Ripulivirus vaihtoi isäntää

... ja seuraavaksi olin vuorossa minä. Perjantaina ilotulitteita sytytellessämme uni meinasi tulla silmään melkein väkisin ja muutenkin oli perin omituinen olo. Syy selvisi lauantaiaamuna kun kiirehdin vessaan, jossa tulikin sitten istuttua suhteellisen tiheään otteeseen seuraavan vuorokauden aikana.

Mies luotsasi poitsut autoon ja eikun menoksi. He lähtivät ensi kertaa ilman emoa vuoristoon ja kivaa oli. Aikovat ottaa kuulemma uusiksi heti kun sopiva viikonloppu löytyy... minulle on siis vihdoin ja viimein tiedossa sitä harvinaista OMAA AIKAA. Ongelma vain on se, että minunkin tekee mieleni vuoristoon niin usein kuin mahdollista. Eikö ihminen osaa olla koskaan mihinkään tyytyväinen???

Kulutin koko viikonlopun mahdollisimman lähellä vessaa, lähinnä lukuasennossa terassilla. Ah sitä rauhaa. Vaikka vihdoinkin pitkäaikainen haaveeni rauhaisasta kotiviikonlopusta ilman yhtäkään urosta lähitienoilla toteutui, oli lopulta mukava saada ne miehet takaisin kotiinkin. Ja kalajuttuja riitti.
Kyseiselle leirintäalueelle olivat tällä kertaa löytäneet myös hollantilaiset! He löytävät jostain kumman syystä aina ja kaikkialle. En tajua? Juuri muita turisteja siellä ei olekkaan näkynyt. Telttailijoiksi syntyneet hollantilaiset omaavat ilmeisesti oman puskaradionsa. Ko. paikkaa alppijärven rannalla kun ei todellakaan netissä mainosteta, eikä yleisimmissä kartoissakaan ole siinä kohtaa teltan kuvaa. Paikka pitää joko tietää tai kuulla puskaradiosta. Monet kehuvatkin sitä nimenomaan juuri siksi Keski-Sveitsin parhaaksi telttapaikaksi. Suurin osa leirintäalueista kun on asuntovaunukansan valloittamia pieniä "kesämökki"kyliä, joista me yritämme pysyä mahdollisimman kaukana. Ja suosituimmat leiripaikat, jotka sijoittuvat vesistön ääreen maksavat usein maltaita, jolloin kustannuksiltaan on ihan sama yöpyäkö hotellissa vaiko teltassa. Vaan ei tämä. Hinta on mitätön, aamiaisen saa tilattua kioskista, vuoristojärvi on peilikirkas ja jopa 80m syvä, puhdas ja lämmin, nuotiopaikkoja ja puuta riittää yllin kyllin, vaellusmaastoissa riittää kovemmallekin adrenaliinireissulle, ja maisemat kuin suoraan postikortista.


Niderbauen Chulmin (1923m) kupeessa on loistava paikka...


...matkustaa vanhanaikaisella puhelinhissillä, vaeltaa kukkien täyttämillä vuorenrinteillä, ihailla Sveitsin sitä itseään, sillä täältähän kaikki alkoi...
Kuvassa vierelläni aito Nykin (ööö-)) siirtolainen jo 20v Zürichissä asunut rastapää. Kehuipa hänkin paikkaa leirintäalueineen lapsiperheiden unelmaksi. Hmmm...


...kokeilla leirielämää autovapaalla alueella... jos ovat ne lukuisat lapsuuteni lapiin suuntautuneet telttareissut jättäneet syvät muistijäljet sieluuni, saman tehnee tämä paikka pojille.

1.August, Nationalfeiertag der Schweizer

Perjantai ja juhlapäivä.
Piti lähteä vuoristoon kolmeksi päiväksi, vaan sää pani suunnitelmat uusiksi. Autokin on jo pakattu valmiiksi, mutta aamuyöllä alkanut ukkonen ei ota laantuakseen ja kohta ollaan sentään jo lounasajassa. Ai että mekö sokerista? Se ei ole suinkaan syy. Vuorilla saati metsässä ei täällä kannata ukkosella juuri olla, ei etenkään jos henkikulta on vähääkään kallis. Ukkosta edeltää usein myrskytuuli jolloin oksaa lentää ja puuta kaatuu kuin paremmaltakin metsäkoneenkuljettajalta.

Istun siis koneella ja teen saksan verbiläksyjä, joihin en ole juurikaan energiaani aiemmin uhrannut. Silti juttu luistaa naapureiden kanssa ihan ok, joskus huonommin, joskus paremmin. Voi olla että kuulijaa väsyttää kun sanat ovat rouvalta aina hakusessa, mutta jatkakoot matkaa. Rouvaa ei todellakaan haittaa. Tapoihin kuitenkin kuuluu vaihtaa muutama sana, joten kielitaidostani huolimatta jutustelijaa riittää, joskus jopa yli oman sietokyvyn.

Pojat odottavat malttamattomina iltaa. Ostin heille eilen ensimmäistä kertaa ilotulitteita. Emme todellakaan ole ilotulitusihmisiä, mutta nyt teki mieli hemmotella poikia. Niimpä matkaan tarttui tähtisadetikkuja, tulivuoria ja formuloita. Lähinnä siis korvalle mahd helliä mutta silmälle iloja. Saas nähdä kuin käy.

Tässäpä pari kuvaa ilta-aurinkoisesta puutarhasta.


Puutarhan pensasaidan taakse tekemäni "kivipuutarha" kuvassa oikealla villiintyy kun kevätkukkien kukinta-aika meni ohi. Enää ei riitä energiaa eikä intoakaan uusien kukkijoiden hankkimiseen saati kivien kantamiseen. Puutarhasisäänkäynnin päällä rehottava viinirypäleköynnöskin kärsii. Viime vuonna rypäleet paleltuivat Suomilomamme aikana. Tänä vuonna menin sitten kastelemaan ja lannoitamaan sitä, ja eikös köynnökseen kai siksi iskenyt joku home. Saammekkohan yhtään rypäleterttua syötäväksemme?
Rakennustyömaan tyypit tekivät nurmikon päälle sora-alueen ja selkäni takana on projektipäällikön työmaakoppi.


Mutta rosmariini sentään kukoistaa. Leikkasin sen viime vuonna melkein polvikorkeuteen ja siitäkös se piti. Nyt pitäisi vain saada aikaiseksi kuivattaa yrttiä Suomeen mukaan. Me kun olemme rosmariinin suurkuluttajia, joten yksi pikku ruukkupensas ei riitä kuin viikoksi. Ja viherhuoneestahan minun on turha Suomessa edes unelmoida.

Ripulista eloa

Onneksi pojat ovat tähän asti säästyneet vaivoilta ja taudeilta, jotka aiheuttavat epätoivottavien ruumiineritteiden pakonomaista ulosryöppyämistä. ;)))

Vaan kerta se on ensimmäinenkin. Viime viikonloppu vietettiin vuoriston sijaan visusti kotosalla, sillä esikoinen juoksi 4 vuorokautta vessassa päivin ja öin, ajoittain jopa 30min välein (no ei nyt sentään yöllä). Vasta eilen oli vessassa rauhaisaa. Sain jopa lukea Suomen Kuivalehteä kun kukaan ei tullut polvet linkussa ajamaan pois (haaveena on saada tulevaisuudessa 2 vessaa...).

Seinät olivat kaatua päälle, joten tänä aamuna lähdimme liukkaasti Rapperswiliin lasten ikiomaan eläintarhaan, jossa ponit, possut, kukot, kanat, kilipukit, norsut, jne... syövät ahnaasti lasten tyrkyttämiä popcorneja. Olppa se sinne vinkui jo toista viikkoa. Vaan eläintarhassapa poika oli hemmetin kärttyisällä tuulella. Noh, arvasihan sen. Mahahan sillä oli kipeä! Ja se poitsuhan ei helpolla vieraissa paskalle taivu. Ei kun kotiin. Johan me ehdimme tainnuttavassa helteessä 4h eläinten perässä juostakin.
Toisaalta, ehkäpä toisen huono olo johtui osittain myös eilisestä ampiaisen pistosta jalkaan. Vasta kotona huomasin että jalanpirulainen oli turvonnut ja helotti kuin tomaatti.

Kotona olikin vessa taas kovassa käytössä ja tällä kertaa siis kuopuksen toimesta. Siitä huolimatta aion suunnata huomenna maauimalaan. Veitikka haluaa tällä kertaa Seebachiin koska siellä on parikyt metrinen vesiliukumäki ja muuta kivaa... Käyhän se. Meteo lupasi 29 astetta ja 55 ilmankosteutta (ilma tuntuu siis huomattavasti kuumemmalta kuin asteet näyttävät - sen opin tänään SF:n meteorologilta). Pistän leirin vain huussin lähimaille, ettei käy vahinko.

Onko muuten itselläsi sellainen olo, että lapset pitävät seremoniamestarina? Mulla on! Hiemanko rassaa kun kotiin jostain lapsille tarkoitetusta aktiviteetista, kuten uimalasta, eläintarhasta, huvipuistosta, jne. saapuessamme tenavat kysyvät heti ovella: "Ääääitiiii, mitä me nyt leikittäis????" Tänään vastasin: "Hemmetti, en minä tiedä! Keksikää ITSE ja jättää mut edes hetkeksi rauhaan. Nyt on äidin oma HETKI!!!"
Juuh, mies on taas pitkää päivää töissä (kuinkas muuten) ja oma biokäyrä näyttää lapsiepäystävällistä aikaa kuukaudesta! MÄ HALUUUUUN OLLA HETKEN YKSIN JA RAUHASSA! Siis muulloinkin kuin YÖLLÄ!

Miehen paidat on silitetty (ihan tosi, en voi olla enää silittämättä vaatteitamme - olen sentään sen verran sveitsiläistynyt), pojat on nukkumassa ja ... on RAUHALLISTA! Ehkäpä rikon tämän hiljaisuuden katsomalla ilman miestä viimeisen jakson "Tahdon asiasta". Kiitos vielä kerran Neiti M.! Niistä DVD:stä on irronnut monet naurut. Suomeen palattuani kaipaisin listaa muista hyvistä suomisarjoista joista olemme jääneet näinä 6 vuotena paitsi.