Ei tullut pääpaikkaa, mutta neuvottelut jatkuvat...

Raastavat odottelun päivät ovat ohi. Tänään olin niin hermona odotellessani tuomiopuhelua, että lähdin lopulta poikain kanssa iltapäiväksi sisäleikkipaikkaan. Sain lepuutella riekaleina olleita hermojani pojilta rauhassa ja rypeä itsesäälissä, sillä puhelua ei tullutkaan.

Kotona ryntäsin saman tien koneelle ja huh hah hei se pluspaikka (nuorempi asiantuntija) taitaa lohjeta mulle. Eli ovat valinneet toisen päähakijan projektipäälliköksi, sikäli mikäli pääsevät sopimukseen. Minä saan siis ottaa marraskuun muuttotouhut ihan rauhassa, kunhan ilmoittaudun heille jyskylään saavuttuani ja lupaan mennä neuvottelemaan tulevista projekteista.

Parempi varmaan näin. Miehen sanoin: kuuden vuoden kotiäitiyden jälkeen on kivempi hypätä kylmän veden sijasta haaleaan. Voi nimittäin olla että kotiinpaluu vie henkisesti enemmän voimia kuin osaamme kuvitellakkaan. Sillä astuu siinä mieskin aika isoihin saappaisiin. Siinä on paha mennä kummankaan (etenkään minun) selittelemään saati itkeskelemään työnantajalle, että katsos kun mä en ole aikoihin tottunut siihen, tähän ja tohon.

Kaikkein tärkeintä minulle on päästä vihdoinkin tekemään oikeasti merkityksellistä työtä. Toive toteutuu, mikäli ko firma minut palkkaa. Kyselin nimittäin taannoin hyvin epämuodollisesti töitä eräästä firmasta. Heillä oli silloin auki osa-aikainen projektipäällikköharjoittelijan paikka. Koin että osa-aikaisuus ja alkuun harjoittelijan nimike olisi sopivan pehmeä lasku työelämään. Firma kiinnostuikin ja pyysivät ottamaan yhteyttä kunhan olen Suomessa ja plaa, plaa, plaa. Siinäkin paikassa oli vain yksi vika - IT/konsultointi. Siis ko liiketoiminta-alueeltahan otin vuosi sitten hoitovapaideni päätteeksi hatkat ja päätin etten halua niihin hommiin enää ellei ole ihan pakko. Edes korkeahko palkka (ottaen huomioon etten ole edes alalta valmistunut) ei motivoinut niissä hommissa enää... ja sittemminhän IT-kuplakin on jo puhjennut ja palkat tippuneet, oma ammattitaitoni (sillä sektorilla) haihtunut kuin tuhka tuuleen, jne...

Kumma juttu miten sitä mieli muuttuu. Jos olisimme jääneet tänne, olisin ollut parin vuoden päästä valmis mihin tahansa hommiin, mitä stressittömämpi, sitä parempi. Mutta kyseessähän olisi ollut ennemminkin harrastus kuin oikea työ, sillä harrastukseksi minun mielestäni alle 40% työpanosta voi kutsua. Saa olla eri mieltä. Suomessa töitä tehdään lähes aina 80-100%, joten työn sisällölläkin on merkitystä. Kaikissa toimenkuvissahan voi viihtyä, se on täysin omasta asenteesta kiinni. Mutta on silti luxusta pitää siitä mitä tekee. Ja se ei ole aina itsestään selvää.