Suomessa

Olen ollut tarkoituksellisesti hiljaa.
Ensin olin appivanhempien nurkissa, jossa en missään nimessä halunnut jättää koneen muistiin jälkiä blogiosoitteestani. Siirryttyäni omiin oloihin Jyväskylään, en ole yksinkertaisesti ehtinyt/jaksanut/viitsinyt postailla. Toisaalta mielikin on ollut niin sekava, etten olisi tiennyt mistä ja miten kirjoittaa. Enkä tiedä vieläkään. Mutta yritän silti rustata parit kuulumiset.

Matka meni siis hyvin. Laiva Saksasta Suomeen oli huippuvalinta! Etenkin kun olin yksin matkalla. Aiemmat ajomatkat Tanskan ja Ruotsin läpi (saati sitten ViaBaltikaa pitkin) ovat olleet yhtä tuskaa.

Jyväskylään oli helppo tulla koska kaupunki on opiskeluajoista entuudestaan tuttu. Kaupunki on tosin 10 vuoden aikana muuttunut ja kasvanut hillittömästi. Kyseessä ei ole enää ihan pieni kylä, vaan vuoden vaihteen jälkeisen kuntaliittymän jälkeen jopa suurempi city kuin vanha varsinainen kotikaupunkini - koko Suomen ikioma Business City (sinne en palaa koskaan).

Asioiden hoidon lomassa olen yrittänyt tutustuttaa poikiakin kaupunkiin, kirjastoihin, uimahalliin, jne. Aalto Alvarin uimahalli on pojista ehdoton yliveto, koska se on samalla kylpylä pitäen sisällään varsin jännittävän (ja vaarallisen) aaltoaltaan. Uimahallissa olen myös törmännyt vanhoihin tuttuihin naamoihin.

Asuntoon oli helppo tulla sillä kyseessä on ns huoneistohotelli, jonka tiedot löytyvät netistä googlaamalla. Kaikki oli siis valmiina. Vuokraan kuuluvat lakanoista lähtien kaikki, jopa takan polttopuut. Vain poikien sängyn kokosimme uudestaan itse. Asuntoon kuuluneet lastensängyt pyysimme etukäteen poistamaan saadaksemme lisää tilaa. Ja tilaa täältä tosiaan puuttuu. Muutenhan tästä ei lähtisi kirveelläkään pois.

Olemme yrittäneet totuttautua uuteen arkeen poikain kanssa kolmisin, sillä mies on lähtenyt Sveitsistä vasta eilen. Poikia uusi väliaikaiskoti vielä pelottaa; saunassa asuu ehkä mörköjä, kodinhoitohuoneesta kuuluu kummia ääniä ja ilmanvaihtokin humisee... ja ulkona on koko ajan pimeää. Heillä on vuorokauden ajat edelleen hieman sekaisin ja he tuntuvat uskovan saavansa valvoa pitkälle yöhön koska on pilkkopimeää. Ei auta vaikka kuinka selitän.

Aurinko ei ole näyttäytynyt vielä kertaakaan. Taivaskin näyttää kummalta - taivaanrannasta usein tummemmalta, aivan kuin myrsky olisi tulossa. Mutta eiköhän tähän taas totuta. Viimeistään ensi talvena ;))) Mutta onneksi täällä on lunta! Pieni lämpimämpi kausi meinasi viedä senkin mennessään, mutta ei onneksi ihan kokonaan. Pojat nauttivatkin aluksi kovasti lumessa telmimisestä. Ja kunhan pukki on käynyt, voinemme keskittyä perinteisiin suomalaisiin lajeihin. Vaikkakin, täällähän sijaitsee myös laskettelurinne, jossa lasten harjoitteluhissi on ilmainen!!! En ole sinne kuitenkaan vielä vaivautunut.

Viime perjantaina kävin työhaastattelussa. Tai siis minuthan haastateltiin puhelimitse jo lokakuussa ja nyt oli tarkoitus näyttää naamaa... Eikä näyttäytyminen mennyt mielestäni hyvin. Olisi ollut parempi sopeutua elämänmuutokseen vielä hetki ja mennä vasta sitten. Ei multa tosin mitään kysytty. Kerrottiin vain huimia suunnitelmia maailmanlaajuisesta projektista ja plaa, plaa, plaa. Sopisin toimarin mielestä taustaltani hommaan hyvin, joten jos missaan duunin johtuu se yksinomaan siitä, että olin tapaamisessa kuin tönkkösuolattu silli, pää tyhjänä tai ainakin ajatukset aivan muualla. Toimari lupasi ottaa tällä viikolla yhteyttä, mutta enpä usko. Meidän henkilökemiatkaan kun eivät osuneet ihan samoille taajuuksille. Näin on näppylät eikä muuta voi. Nyyh.

Olin haastattelun jälkeen alamaissa, selvähän se. Eilen sain onneksi piristyssoiton päivähoidon johtajalta. Meinasin purskahtaa itkuun kuultuani ilouutisen että pojat pääsevät lähimpään päiväkotiin/eskariin. Meille oli nimittäin jo maalailtu uhkakuvia että he joutuvat hoitoon eri osoitteisiin.

Lähin päiväkoti on parin kilsan päässä ja on tämänpäiväisen tutustumisen perusteella huippumesta. Tai ainakin pojat ja minä olemme supertyytyväisiä. Kyseessä on päiväkodin, eskarin ja 1&2 koululuokan yhteisrakennus. Rakennuskin muistuttaa hieman muumitaloa (vai onkohan se mun päässä). Tiloihin kuuluvat normaalien ryhmätilojen lisäksi jumppasali, uima-allas, luistelukenttä, hiihtoladut jne.
Pojat aloittavat aluksi puolipäiväisinä ja heti kun työllistyn, muuttuu hoitosuhde kokopäiväiseksi. Täditkin vaikuttivat tosi kivoilta - ainakin ne päävastaavat, miksi heitä sitten nimitetäänkään. Olin vähän sekaisin, mikä oli kenenkin rooli kun molempien poikien ryhmällä oli niin monta hoitajaa. Sveitsissä koko 20 lapsen katraan hoiti Frau Schreiber. Esikoisen eskariryhmän pää-Täti-Monika on myös itse aikoinaan paluumuuttanut takaisin Suomeen. Tädin kysellessä henkisiä fiiliksiä olin jälleen purskahtamassa itkuun. arrggg. Ei huvittaisi vetistellä enää... ihmiset (ja eritoten pojat) vain turhaan häkeltyvät. Ehkäpä tämä joulun jälkeen helpottaa.

Minulla on uusi kännynumerokin. Toistaiseksi vielä prepaid. Itkeskelyn ja prepaid ominaisuuden vuoksi en juuri soittele - toistaiseksi. Puhelu kun katkeaa kuin kanan lento kun ladattu rahasumma loppuu. Ja jos koko puheaika menee vetistellessä ei se ole kenellekkään kivaa.

Lupasin koota poikain kanssa piparkakkutalon joten eikun hommiin.
Näihin tyhjiin kuviin ja sekaviin tunnelmiin keskisestä Suomesta tällä erää...
Ja HYVÄÄ JOULUA! Rauhoittukaa, syökää ja nauttikaa!

Palailen sivustolle Joulun jälkeen.