Kelpaisiko hän sinulle hiihdonopettajaksi?

Tässä tämä poitsu uudestaan, kun ei kerran oma otsikkoni linkkeineen alla toiminut.
Sorppa.

Saimpas kuvan, klikkaa tästä!

Juu, tälläisiä miehiä täältä löytyy rinteestä roppakaupalla... siis jos olisi haku päällä ;)
Oikeasti kyseessä on Sveitsin turistitoimiston kampanja. Äänestin juuri komeinta hiihdonopettajaa ja saattanen voittaa hänet (tai jonkun muun) oppaakseni. Noooh, on se omakin mies erittäin hyvä ja komea ope ja pärjäisi tuossa sixpäk-kisassa ihan edukseen. Sveitsin turistitoimisto yrittänee kampanjallaan houkutella lisää nuoria naisia maahan lomailemaan. Onkohan täällä maajusseilla puutetta emännistä?!?

Olemme palanneet uudeksivuodeksi kotio. Hiihtelimme Wallisissa Aletsch-jäätikön kupeessa paikoissa nimeltään Fischeralp, Bettmeralp ja Riederalp. Jälkimmäinen sopii meille parhaiten, joten enköhän ala metsästämään sieltä yöpaikkaa hiihtolomaksi 2009. Ne kun pitää varata täällä mielellään jo vuosi etukäteen, jos mielii haluamansa yöpaikan saada.

Muutama kuva liitteenä Veitikasta. Keskimmäisessä kuvassa myös suomalais-sveitsiläinen ystävänsä Luka... ja taustalla lumikinoksen päällä Opeli-popeli.





NÄIHIN KUVIIN JA TUNNELMIIN HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2008!
Me vetelemme miehen kanssa kalsarikännit...

Fiesch

http://www.myswitzerland.com/en/infra.cfm/rkey/773

Lähdemme ko paikkaan katselemaan niitä Sveitsin turismotoimiston tänä vuonna joka puolella esittelemiä KOMEITA hiihdonopettajia. Tai no, mies hiihtelee ja tod näk me muut myös.

Katson jos saisin kuvan

Hyvää Joulua!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Kovasti kiitoksia tänne asti eksyneistä korteista. Meiltä ei pahvikortteja lähtenyt muille kuin sukulaisille - heillekin flunssista johtuen myöhässä... Tässä siis joulutervehdys kaikille muille.


Poikien leikkipuu valkoisessa vaipassa sopivasti jouluksi.


Snägärillä kebabilla... se kun oli joulumarkkinoilla ainoa pulju, jossa ruokaa ei tarvinnut jonottaa tuntitolkulla. Tallentajana Veitikka.


Pojat joulumarkkinoiden (tai siis jeesuslapsimarkkinathan ne ovat) karusellissa.

Virus jumittaa

Veitikka odottamassa näytelmän alkamista "lammasasussaan". Roolitehtäviin kuului myös sumun loihtiminen... eli etupenkissä istuneen pikkuveljen kasteleminen suihkepullolla.

Niinkuin olen kehunut kuinka meihin ei ole vielä kunnon pöpöt Sveitsissä iskeneet. Hah, hah. Noh, normaaliflunssasta taitaa nytkin olla kyse. Tosi rasittavasta sellaisesta tosin. Molemmat pojat ovat kipeinä jo neljättä päivää. Yskivät keuhkonsa pihalle ja pikku kuume sahaa eestaas. Eilen illalla piti silti päästä käymään esikoisen joulujuhlanäytelmää katsomassa. Syötin molemmille poitsuille panadolit ja eikun menoksi. Pitkään ja hartaasti harjoiteltu joulunäytelmä sujui kuin rasvattu, vaikka kolmasosa eskarilaisista loisti poissaolollaan ja suurimalla osalla oli siis improvisoimista uusissa osissaan.

Lääkärissä kävin joskus kuukausi sitten kun Otto oli jatkuvasti kipeä. Mitään ei tietenkään löytynyt, joten uudestaan en ole vaivautunut sinne poikia rahtaamaan. Yskään kokeilen tänään homeopaattisia globuleita ja korviin lorautan öliiviöljyä. Eiköhän se siitä.

Olin vähitellen niin kärttyisä akka, että mies tajusi ottaa tänään aamupäivän vapaaksi päästääkseen minut edes kaupassa käymään. Käskihän hän kiipeämään myös pikaisesti Uetlibergille nähdäkseni edes vilauksen auringosta... miehen ajankulun käsitys ei vain aina toimi. Jos olisin lähtenyt käymään ko kukkulalla, ei hän olisi ehtinyt töihin koko päivänä. Niimpä kävin pikaisella happihyppelyllä Vita Parcoursilla (kuntorata) kauppamatkan varrella. On se naama silti edelleen harmaa, väsynyt ja kärttyinen ;-)).

Viikonloppuna siivoamme koko perheen voimin, tai siis sen verran kuin jaksamme ja viitsimme. Maanantaiksi en aio väsätä muuta perinteistä, kuin sulattaa jo marraskuussa väsäämäni lanttulaatikon. Muuten syömme varmaan ankkaa tms ja sinihomejuustoisia ja taatelisia salaatteja. Ja suklaata tietysti paljon... ja viiniä.

Pyykkiurakka kutsuu. Seonmoro

Asuntopilaa!

Eilen nettiin ilmestyi asunto suoraan Rheinin varrelta, neliöitä 140, rempattu, ylin kerros. HIntakin alle 2000 CHF/kk. Tiesin ko rantatien sillä se on vain 100m miehen työpaikalta. Soitin heti miehelle, joka eikun soittamaan ja näyttöä sopimaan.
Ilmoitus osoittautui kiusanteoksi. Kiltti setä pahoitteli ilmoituksen olevan liian hyvä ollakseen totta, eikä hän ole asunnostaan mihinkään lähdössä. Puhelin oli kuulemma ollut varattuna sen parituntisen ajan, jonka ilmoitus oli ehtinyt netissä olemaan.

Olemme tehneet periaatepäätöksen, että Baselin keskustaan emme muuta, ellei asunto ole todellinen helmi. Emme halua tinkiä neliöistä, wc:iden määristä tai mistään muustakaan asumismukavuuteen liittyvästä vain sen takia että asuisimme kaupungin keskustassa. Olemme katsastaneet pari kaupunkiasuntoa ja ovathan ne ihan ok, jugendtyyliset korkeat huoneet, jne. Mutta, asumismukavuuteni vähenee ratkaisevasti, jos en voi päästää poikia yksin ovesta pihalle - tai siis katuhan se olisi. Esim tämä:
Bild Gallery

Ja aivan Rheinin kupeessa. Vaikka Rhein on jonkun mielestä kaunis - onhan se liikkuvaa vettä -näin minä vain ne rantapuiston penkeillä pyörineet huumediilerit. Myös se keskustan tuntumassa ollut puisto oli yhtä paljon lasten kuin narkkareitten ja juoppojen leikkipaikkakin. Edes Amsterdamissa en muistaakseni nähnyt yhtä paljon sekopääsakkia. Vai kiinnittääkö heihin täällä vain enemmän huomiota, koska he eroavat niin räikeästi muusta kansasta?!

Lisäksi eräskin nainen ruksasi meille Baselin kartan täyteen rukseja, mihin EI kannata muuttaa, jos haluaa lapsensa edes normaalitasoiseen kouluun. Ja siihen ei montaa ruksaamatonta plänttiä jäänyt.

Keltanokkaa asuntomarkkinat hämäävät. Ensialkuun mekin ihmettelimme kuinka halvoilta keskustan asunnot - jopa aivan Rheinin rantateiden varrella - vaikuttivat. Kunnes selvitimme, että Baselin kaupungin veroprosentti on 9,5% kun Baselin maaseudulla se on vain 5%. Keskustan vuokriin piti siis laskea satasia lisää, ennenkuin ne olivat vertailukelpoisia maaseudun asuntovuokrien kanssa. Ja ero tietysti suurenee, mitä korkeammaksi miehen palkka kasvaa - siis jos kasvaa.

Eilen yömyöhällä rustasimme sitten ensimmäistä asuntohakemustamme. Mukaan pitää liittää suosittelijoiden kirjeet, työsopimukset, palkkakuitit, jne. Asunto, jota haemme ensimäiseksi on vain 3km Ranskan rajalta.
UK map, road map, route map, city map, online map, town map, uk street map, ViaMichelin
Mieskin taipui siihen, ettei se ole liian kaukana kun kerran ratikalla pääsee keskustaan 15 minuutissa. Eri asia on saadaanko hakemamme asunto. Sormet ristiin.
Päätin että haemme samanaikaiseksi myös toista asuntoa. Se on lähempänä keskustaa, kahdessa kerroksessa ja isolla omalla pihalla. Ongelma on vain, ettemme ehdi kumpikaan katsomaan sitä. Välitystoimisto antoi minulle väärän numeron ja kun vihdoin ja viimein sain nykyisen vuokralaisen kiinni, olivat kaikki meille sopivat näyttöajat jo menneet. Hemmetti.
Toisaalta pohdin, että kannattaako meidän muuttaa enää pihalliseen asuntoon. Minä kun en voi olla kuokkimatta sitä ja istuttelematta taimia sinne tänne. Nykyisellekin pihalle - joka on siis jonkun mielestä postimerkin kokoinen - olen saanut uppoamaan 50-60 perennatainta, muutamia koristepensaita, yhden omenapuun, pari marjapensasta, mansikoita, ja satoja kukkasipuleita. Ja tietysti niitä kiviä.....
Siispä, ehkä se parveke olisi sittenkin stressittömämpi juttu, etenkin kun tulevaisuuden suunnitelmiin ilmaantui taas muutama mutka.

Nauttikaa te oman asunnon ostaneet siitä pysyvyyden onnesta, jonka olette saavuttaneet. Ei enää asuntonäytöissä juoksemista, muiden kanssa kisaamista, jne... vaikka onhan siinä omakin hohtonsa ;-)
Minä jatkan haaveilemista edes 3v samassa asunnossa asumisesta. Ehkä sitten joskus vanhana mummona saan vihdoin asua edes viimeiset 5 vuottani samassa palvelutalossa?!

3.adventti

Olemme kaikki vuorotellen kipeinä. Siinä sivussa juoksemme asuntonäytöissä ja vihdoinkin päätimme paria asuntoa jo hakeakin. Eri asia on saadaanko. Sveitsiläiset kun vetänevät kuitenkin pidemmän korren...

En jaksa kirjoitella nyt enempiä joten pistämpä ajankulukseni linkin YouTubesta löytämääni Zürichin kiertokävelyyn. Tässä siis kotikaupunkini vielä jonkin aikaa. Itse en ole siitä juurikaan kuvia ottanut... pitäisi varmaan ennen muuttoa käydä ihan varta vasten kuvauskierroksella.
Hyvää adventtia. Seonmoro!

Samichlaus ja itsenäisyyspäivän ilta

...siis noinhan se Samppa täkäläisittäin kirjoitetaan. Yritin korjata aiempaa otsikkoa, mutta blogi on hiukka tukossa. Kielikin vaihtui tänään englanniksi ja mihinkään en pääse blogissa käsiksi. Hemmetti! Ja niinkun tämä on tähän saakka toiminut kuin rasvattu.

Hyvää itsenäisyyspäivää vaan itse kullekin! Vietän sitä kolmisin poikien kanssa. Mies tekee pitkää päivää koska pakotin käymään kesken työpäivän parissa asuntonäytössä. Huoh.

Samiklaus

Pukkeja pyörii tällä viikolla joka puolella, sillä Sveitsissä (niinkuin kai koko keskisessä Euroopassa) vietetään tänään Saint Nicholauksen päivää. Täällä hemmon nimi on väännetty Samiklaukseksi. Koska Samppa on pienten lasten (ja kauppamiesten, ja merenkulkijoitten ja...) suojeluspyhimys, toi hän esikoululaisille herkkupussit suoraan jumppatunneille! Ja ne, jotka viruivat tänä suurena päivänä kotona kipeinä, saivat pussit luokkatovereiltaan suoraan kotiovelleen.
Kuopuskin sai oman herkkupussinsa tiistaina metsäleikkikerhon Samppa-illassa sateisessa ja pimeässä metsässä. Koska esikoinen ei edelleenkään välitä moisesta punaiseen pukeutuneesta hemmosta, emme vaivaudu enää iltapäivällä läheiseen metsään häntä tapaamaan. Yksi Samppa kun pitää majaansa metsässä koko viikon jos vaikka joku muksu ei häntä muualla näe...
Kuten rivien välistä voi helposti lukea, olen moiseen ilmiöön jo hieman kyllästynyt ennen kuin se meidän pukki on edes Korvatunturiltaan startannut! 24 päivä saapuu meille kuitenkin suomipukki, sillä niin kovasti kuopus on häneen ihastunut. Esikoinen piiloutunee viime vuotiseen tapaan jälleen jonnekin ;).
Sveitsiläislapset saavat (jos saavat) omat lahjansa jeesuslapselta 25.12.

Joulukuusi kuuluu täälläkin perinteisiin. Olemme miehen kanssa ihastelleet euroopan kuusia, ovatpa ne miten risteytettyjä geenimanipulaatiohormoonikuusia mahdollisesti tahansa. Suomalaisena (ja vieläpä itsenäisyyspäivänä) en saisi tätä sanoa, mutta suomikuusi on vähän kuin halpisversio. Muistaakseni Bryssellissäkin parjattiin Suomen heille lähettämää kuusta.... Pohjoinen lajike kun ei näytä miltään eurooppalaisten serkkujensa rinnalla.

Niin Damissa kuten täälläkin on huippusuosituin kuusilajike, joka ei tiputa neulasiaan vielä pääsiäisenäkään, jos ikinä! Lisäksi kuusi on symmetrinen ja tuuhea kuin mikä. Kuusibisnes vaikuttaa ainakin täällä taiteelta. Paras idea on paikallisten metsänvartijoiden TUOREKUUSI, eli menet itse metsänvartija mukaan metsään valitsemaan juuri sen kuusen, jonka kotiisi haluat. Ja se "metsä" on siis tämä meidänkin vieressä oleva "kaupunkimetsä", eikä siis jossain jumalan selän takana aarniometsässä... Sama matka siis kuusimetsään kuin lähikauppaan. Ja vieläpä kaupunkialueella!

Olen kieltämättä suuresti ihastunut lähialueshoppailluun. Munat, pähkinät ja hunajan haen vajaan 100m päästä hevostallilta. Luultavasti osa siitäkin hunajapurkista on meidän omista kukista imettyä. Ostaisin paljon muutakin alueella tuotettua, jos vain olisi valinnan varaa. Kateellisena kuuntelen pikkukylissä asuvien tuttujen juttuja heidän lähikauppojensa valikoimista. Valtakunnallisten kauppaketjujenkin tuotteet vaihtelevat osittain sen mukaan, mitä maataloustuotteita lähialueella tuotetaan.

Noh, pysyköön superkuuset metsässä, sillä me koristelimme poikien kanssa oman kuusemme - pihalle. Se on suomikuusi ja viime kevättalvella pahasti lumimyräköistä kärsinyt, mutta haavansa urheasti nuollut. Parasta siinä on kuitenkin se, etteivät neulaset tipu. Tuoksua ja tunnelmaa jään tosin kaipaamaan. Ehkä ensi vuonna paljastamme vihdoin ja viimein pojillekin totuuden kuusesta - sisällähän se tunnelmallisin on!

Sveitsikö turvallinen?

Furchtbar, furchtbar, (karmeaa) hoki pari päivää sitten Hönggbergillä vastaani kävellyt mies. Olimme poikien kanssa pyöräilleet kotikukkulamme kaupunginpuoleiselle näköalapaikalle ihailemaan kaupungin takana avautuvaa lumista alppimaisemaa.
Mies päivitteli tasan viikko sitten samaisella alueella tapahtunutta mystistä ampumatapausta. Linja-autopysäkillä oli ollut illansuussa kaksi 16 vuotiasta tyttöstä odottamassa bussia. Kuului laukaus ja toinen tytöistä lysähti maahan ja kuoli siihen paikkaan?????!!!!!
Kuulin asiasta radiosta tapahtuman jälkeisenä päivänä lenkkeillessäni samalla alueella (missäpä muualla) ja olin yhtä tyrmistynyt kuin vastaani kävellyt mieskin. MITÄ, siis Hönggbergin rauhallisella urheilu- ja virkistysalueella, hyväosaisten kaupunginosassa on noin vain teloitettu nuori tyttö bussipysäkille??? Eikä poliisilla ollut mitään aavistusta tekijästä, motiivista, jne. Käsittämätön tapaus!

Nyt viikkoa myöhemmin poliisi on vanginnut 21 vuotiaan reserviläisen. Nuori mies oli ampunut armeijan rynnäkkökiväärillä tuntemattoman tytön täysin ilman syytä noin 80m päästä (sieltä mistä otin sen pyöräilevän lehmipaimenkuvan jokunen aika sitten). Nyt onkin sitten taas julkisuudessa hurja keskustelu siitä kuinka on mahdollista, että inttipojat onnistuvat varastamaan julmetun määrän ammuksia, granaatteja ym. "mukavia leikkikaluja" omiin tarpeisiinsa Sveitsin armeijasta. Ja juuri tänä vuonna parlamentti päätti että reserviläiset saavat edelleen pitää omat rynnäkkökiväärinsä, sillä niiden pois kerääminen ja jonnekin varastoiminen koettiin liian KALLIIKSI! Ja niinkuin siitäkin asiasta kohistiin joka mediassa. Ja tässä on huonon (halvan) päätöksen tulos. (Lisää aiheesta saksaksi: http://tagesschau.sf.tv/nachrichten/archiv/2007/11/29/schweiz/soldat_gab_gezielten_schuss_auf_16_jaehrige_ab
Tuli siinä aurinkoisella penkillä poikien kanssa pähkinöitä popsiessa mieleen, että mitäpä jos joku sekopää meitäkin tuolta puun takaa tarkkailee ja päättää laukaista niitin otsaan. Käsittämätön ajatus! Eihän sellaista normaalisti tapahdu! Niinkuin ei niitä Jokelan tapauksiakaan. Vaan meitä on moneen junaan ja kaikki eivät edes mahdu kyytiin. En suostu pelkäämään. Liian absurdeja tapauksia. Toivon kuitenkin hartaasti ettei kumpikaan pojista joudu koskaan maalitauluksi.

Tylsää

Marraskuinen näkymä ruokapöydän äärestä. Rakennustyöt ovat siis alkaneet. Aitaan on tehty lapsille pieniä kurkistusikkunoita, jotta he voivat (ja vanhempansa myös) seurata rakennusurakkaa. Hienosti ajateltu!

Olo on jotenkin tylsistynyt. Liekö alavireisyyden syy se että olen ollut koko päivän sisällä. Esikoisella on flunssa, joten olen antanut hänen katsoa koko päivän töllöä. Se on ainoa tapa pitää poika paikallaan. Lukuunottamatta päikkäreitä! Nytkin molemmat pojat pysynevät tiivisti sohvalla AUTOT-leffan ajan. Se vasta onkin pätkä, suosittelen lämpimästi pikkumiesperheisiin.

Pitäisi askarrella joulukortteja jne, mutten jotenkin vain yksinkertaisesti jaksa juuri nyt sitä liima-leikkaussilppu-tussitahra-sotkuhässäkkää. Odotan inspiraatiota ensi viikkoon... tai annan sen miehelle viikonlopputehtäväksi... hah, haa! Olen menossa tyttöjen (äitien) kanssa ulos kahtena iltana, joten himmailen todennäköisesti koko viikonlopun kykenemättä mihinkään hyödylliseen saati kehittävään.

Vetikan flunssan takia tänään jäi väliin myös viimeinen puheterapiakerta. Kyseessähän oli vain 5 kerran testiryhmä. Ensi viikolla vain äidit on kutsuttu, sillä tarkoituksena on keskustella jatkosta. Jos haluaisimme jatkaa, joutuisimme sitoutumaan vuodeksi eteenpäin ja sehän ei käy. Joudun siis turvautumaan pieneen valkoiseen valheeseen. Kerron että mies on vasta kirjoittanut uuden työsopimuksen ja että muuttanemme mahd pian vuodenvaihteen jälkeen. En usko että he nimittäin tykkäävät hyvää, jos paljastan että me tiesimme jo terapian alussa, ettei Veitikka käy siellä koeaikaa pidempään. Terapiaistunnot ovat olleet hyviä - ainakin äideille. Veitikka ei siellä lupaanvan ja innostuneen alun jälkeen olisi halunnut käydä, eikä enää tarvitsekkaan. Yksi albaanipoika kun kaipasi hänen huomiotaan (muita poikia ei ollut) niin kovasti, että antoi sitten lopulta Veitikalle turpiin. Eikä poika edes kertonut sitä kotona!!! Hemmetti!
Se että me äidit olemme saaneet purkaa tuntojamme ryhmässä psykoterapeutin kanssa, on ollut oikein opettavaista. En kuitenkaan halua pitää esikoista vasten tahtoaan ryhmässä, jossa joku käy käsiksi. Luulen että hän on saanut kokea moista käytöstä jo ihan tarpeeksi. Onneksi kinskissä (siis eskarissa) ei moista tapahdu, tai en ole kuullut... Ei kai moisia yhteenottoja voi tulevaisuudessakaan välttää, mutta ainakaan en aio siitä MAKSAA!

Uuden kodin etsiminen kyllästyttää

Huoh! Istun taas persus puuduksissa koneella. Pitäisi olla tekemässä saksan läksyjä etenkin kun pojat ovat olleet nukkumassa jo toista tuntia. Vaan läksyjen teko ei huvita. Mieluummin katson tylsänä uuden television tarjontaa tai surffaan asuntosivuilla tai muuten vai netissä. Mies sentään joogaa parhaillaan olohuoneessa...tehokas uros. Äippää nyt kuitenkin vähän vässää.

Olemme käyneet katsomassa muistaakseni noin seitsemää asuntoa. Osa ihan kivoja, osa vähemmän... Olisin ollut valmis muuttamaan jo pariinkin, mutta mies ei. Hän on tähän mennessä innostunut vasta yhdestä, viimeisimmästä. Amsterdam-tyylisen huoneiston nähtyään uros ilmoitti nykyiselle vuokralaiselle oitis "tätä me haetaan". Asunto sijaitsi pienen idyllisen kylän ydinkeskustassa, kaikki palvelut siis käden ulottuvilla. Lisäksi se oli vanhan pienen linnamaisen rakennuksen (kuin pienoisversio prinsessa ruususesta) toisessa kerroksessa täyttäen sen kokonaan. Kuulostaa varmaan tosi hienolta, mutta ei se nyt ihan sitä ollut. Asunto oli hyvin hipahtava, mielenkiintoisella huonejärjestyksellä, mutta ilman pihaa saati edes parveketta/terassia tms. Alakerrassa talon omistajien lamppuliike, kattohuoneistossa vanha opettajapariskunta. Kun mies tajusi ettei siinä ollut pyöräkellariakaan, suostui hänkin harkitsemaan asunnon hakemista suin päin. Hakulappu on yhä edelleen täyttämättä.

Minä sen sijaan innostuin taannoin eräästä kattoterassihuoneistosta, joka oli saman ikäisestä talosta kuin missä me nyt asumme (60-70-luku). Se oli huonommassa kunnossa kuin nykyisemme, mutta se ei minua olisi haitannut (ennenkuin mies takoi järkeä päähän), sillä sokaistuin oitis sadan neliön kattoterassista joka oli kolmeen ilmansuuntaan ja johon pääsi jokaisesta huoneesta.
Pari muuta kämppää ovat olleet perinteisiä perheidyllejä. Satoja muksuja sisältäviä perhekeitaita moderneine taloineen. Toinen oli miehen mielestä liian kaukana, siellä kun olisi saattanut vahingossa joutua lenkillä Ranskan puolelle, hah, hah.

Toinen perhekeidan taas on sellainen, josta kytätään vapautuvaa huoneistoa ihan tosissaan. Se sijaitsee samassa kylässä kuin prinsessalinnakin, muttei keskustassa. Kävimme katsomassa yhtä tosi kivaa huoneistoa (mies ei innostunut taaskaan, huoh) ja totesimme sen pienemmän oloiseksi kuin omamme, vaikka sen piti olla jopa hieman isompi. Naapurustosta löytyy noin 150 muksua ja jokunen aika sitten siellä asui kuulemme jopa 3(!) suomalaisperhettäkin! Eskari ja joogakoulu olisivat idyllisessä pihapiirissä, samoin kuin Birs-joen luonnonsuojelualue, jne... Saa nähdä, milloin sieltä vapautuu seuraava isompi huoneisto vai vapautuuko lainkaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että päädymme lopulta jonkinlaiseen tylsään kompromissiin ja siis asuntoon, josta ei lopulta tykkää kovasti meistä kumpikaan.

Jokaisessa näkemässämme kämpässä on ollut omat hyvät ja huonot puolensa. Nyt alkaa jo hieman turruttamaan niiden jatkuva netistä kyttääminen, vaikka olenkin siihen ihan koukussa. Alkaa kuitenkin vähitellen nyppimään odotella päätöstä siitä mihin miehen työnantaja muuttaa, vai muuttaako lainkaan. Kulutan nimittäin hyvin paljon aikaani tsekkaamalla jokaisen potentiaalisen asunnon ympäristöt netistä eskareineen, palveluineen ja metsineen/ulkoilumaastoineen. Eikä siinä kaikki, sillä lisäksi tarkastan viamichelinistä kuinka kauan miehellä menisi pyöräillä sieltä nykyiseen labraansa kuin myös niihin kahteen potentiaaliseen firman muuttopaikkaan. Hullun hommaa, vai mitä?! Pakkomielteensä itse kullakin ja minun siipallani se on työmatkapyöräily. Säällä kuin säällä. Ja koska haluamme molemmat ettei hänellä kulu liikaa aikaa työmatkoihin, on asunnon oltava siis lähimaastossa.
Etsintä jatkuu....

Sunrise Avenue

Hemmetin hyvä keikka paikallisella Tavastialla. Pitkästä aikaa. On se kyllä niin, että intiimimmät klubikeikat vievät mennen tullen voiton isoista jäähallikeikoista. Tai ainakaan itse en päässyt aikoinaan fiilikseen kauan odottamani Lenny Kravitzin keikalla enkä Red Hot Chilissäkään. Luulin olevani liian vanha... Vaan tänään oli niin nautittavan kuuloinen keikka että ihan ihmetyttää. Ja kuka väittikään suomiuroksia juroiksi?! Heistä en ole nähnyt ulkomailla vilaustakaan. Tänäänkin solistin suu kävi kuin papupata - englanniksi sekä saksaksi.
Kiitos pojat!

PS. Vaan olisitte te voineet edes yhden sanan suomeksikin heittää... vaikka sitten kiitos! Se kun on yllättävän tärkeää ulkosuomalaiselle. Suorastaan sydäntä sykähdyttävää. Meitä näytti olevan kuuntelemassa kuitenkin aikamoinen liuta, osa jopa suomipaidoilla ja lipulla varustettuna.

Warte, luege, lose und laufe!

Veitikka on tohkeissaan sillä poliisisetä vieraili eskarissa. Aiheena oli tietysti liikenneturvallisuus. Myös kotiin asti riitti prosyyrejä. Niiden mukaan lasten kouluun viemisessä on auton käyttö huolestuttavasti lisääntynyt. Niimpä vanhempiin vedotaan, jotta nämä lähettäisivät lapsensa koulutielle kävellen. Perustelut:
- opettavaista
- kohottaa itsetuntoa
- parantaa keskittymis- ja huomiokykyä
- kohottaa kuntoa
- polttaa kaloreita
- vähentää stressiä
- ympäristöystävällisempää

Veitikkakin vaati alussa että hänet olisi myrskysäällä vietävä eskariin autolla. Eipä ole vielä niin kovaa myrskyä ollut ja tuskin tuleekaan ;)
Tänään hän meni ensimmäistä kertaa koko matkan ihan yksin. Ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Koska vaatteet eivät menneet muuten päälle, pistin poitsun puolipukeissa terassille, ulkovaatteet perään, "heippa vaan" ja ovi kiinni! Johan tuli kylmässä hoppu pukeutua. En tiedä ehtikö hän ajoissa. Ehkäpä saan jossain vaiheessa Frau Schreiberiltä noottia jos ei poitsu ole ajoissa.
Frau S on muuten ihan huippu! Nuorehko naisihminen, jolla on homma upeasti hanskassa, vaikka ympärillä pyörii 19 vilkasta 4-6 vuotiasta. Olin tiistaina osallistumassa Veitikan synttärijuhlaan. Juhla kesti lähes tunnin ja kaikilla lapsilla oli tarkasti selvillä mitä tapahtuu milloinkin. Open tarvitsi sanoa tuskin sanaakaan... Opin lukuisia hauskoja leikkejä ja tajusin vihdoin mihin ne kaikki kotona kuullut laulut liittyvät. Kun juhlat olivat ohi, lähtivät muksut ulos ja minä kotiin.

Osa eskarissa opituista asioista on ikävä kyllä kyseenalaisia. Onneksi niitä on toistaiseksi erittäin vähän. Jo ensimmäisellä viikolla poitsu tarkasti meidän kaikki kengät ja kysyi hengittävätkö ne??? Geoxin kenkiä ei meiltä löytynyt, mutta huijasin Veitikan uskomaan että hengittävät ne kengät ilman niitä pohjareikiäkin, eikä sillä merkillä nyt niin väliä ole.
Kun isovanhemmat olivat täällä, oli eskarissa pari poikaa opettanut muille mukavan biisimuunnoksen: "We want, we want FUCK YOU!" Sitä he molemmat sitten lauloivat aamusta iltaan, kunnes olen sittemmin kieltänyt sen lopen kyllästyneenä. Yritimme miehen kanssa kovasti tukea poikien lauluintoa, mutta oikeilla sanoilla. Se ROCK YOU, ei vain millään onnistu enää paikkaamaan muunnosversiota. Ei vaikka etsimme yhdessä Youtubesta alkuperäisversion. Laulu kiellettiin siis kokonaan, niinkuin on kuulemma tehty eskarissakin.
Esikoinen on nyt muuten sitä mieltä että kaikki on ROCK ja että sähköskitta on pakko saada. Tai rummut... Ehkäpä odotamme kuitenkin vielä hieman ;)))

Äippäpä pääsee nauttimaan sunnuntaina rockmusasta!!! Vieläpä suomalaisesta sellaisesta, sillä Sunrise Avenue päättää 18.11 kiertueensa Zürichiin. Konsertti on loppuunmyyty. Myönnettäköön, etten mukaan kysyttäessä tiennyt lainkaan keistä oli kyse. Lenkkeillessä olen kyllä kiristänyt tahtia aina kun Fairytail Gone Bad soi kuulokkeissa. Kiittelin mukaan pyytänyttä kamua tajuttuani lippuni arvon! Odotan illalta kunnon kuntoilua ;).

Katille synttärionnittelut!

Näkymä Käferbergiltä Zürichin keskustaan

Käymme silloin tällöin hakemassa maatilalta maitoa ja ihailemassa maisemia tai vain silittämässä vastasyntyneitä. Maisemakuvasta näkyy kuinka hienoilla paikoilla siirtolaispuutarhat joskus sijaitsevat. Alueelta on hulppeat näkymät yli Zürichin kaupungin ja järven. Takana näkyisivät iltausvassa myös vuorten huiput jos kamera ja/tai kuvaaja olisi laadukkaampi...


Kuntoilua paikalliseen tapaan

Paikallinen lehmipaimen ajamassa lemmikkejään illaksi suojaan. Pojat ihmettelivät kovin moista maastopyörätreeniä. Kätevää. Takana Euroopan korkeatasoisin Teknillinen korkeakoulu ETH marraskuisessa iltavalaistuksessa.

Käväisin tänään ihmettelemässä LCD-tauluja. Onhan niissä kiva kuva joo. Etenkin Full-HD tasoisissa. Olppaakaan ei olisi saanut koko kaupasta pois. Sen tahmanäpit tarttuvat myös joka ikiseen tarjolla olevaan joystickkiin, vaikkei se niitä osaa vielä käyttääkkään, saati että ylettäisi näkemään sen pelinäytön... taitaa kestää jonkin aikaa ennenkuin ne vempaimet meille hankitaan. Siinä on muuten koko perhe naama harmaana ja silmänalukset mustina pelaamassa ;)
Kaupassa olivat onneksi tarjolla ne merkit ja mallit, joihin päätimme miehen kanssa keskittyä. Otimme eilen illalla nimittäin pienen intensiivikurssin taulutelevisioiden maailmaan... eri asia on, ymmärrämmekö edelleenkään kaikkea lukemaamme. Kaupan myyjä oli kuitenkin niin raivostuttavan ja ammattitaidottoman oloinen saapasmaan toisen polven siirtolainen, etten parhaalla tahdollakaan halua hänelle provikoita kaupasta antaa. Sori vaan. Kaipaan hieman hillitympää palvelua ja enemmän teknistä tietämystä. En vain paperiprinttejä spekseineen, kun ne oli mulla mukana jo muutenkin. Hinnatkin olivat ko kaupassa Suomen tasolla kun yleisesti ottaen vekottimet saa täältä noin 20-30% halvemmalla. Kuulimmekin että paluumuuttajien yleisimmät hankinnat ovat auto ja mahdollisimman iso taulu-tv. Viikonloppuna olisi ihan pakko saada uutiset omaan olohuoneeseen. Ei auta siis muu kuin jatkaa etsimistä toisesta liikkeestä.

GALLUP: Minkälainen töllötin teillä iltaisin avataan?

Kuten olen jo useampaan kertaan täällä vuodattanut, on meidän telsu romu. Se seisoo edelleen olohuoneessa ja odottaa kohtaloaan. Olin viime viikon ihan pinnana koska Olppa oli kipeä ja oli siis 12h pallona jalassa. Kyllähän sitä jokainen normaalilla äidinrakkaudella varustettu mamma jaksaa toipilastaan hetken aikaa hyysätä, mutta ei nyt sentään IHAN KOKO PÄIVÄÄ JA VIIKKOA SENTÄÄN? Vai jaksatko itse???????????
Niimpä tv:n avaamisesta seuraava lobotomia lapsilla olisi tosiaan ollut viime viikolla poikaa.

Mies heitti sitten viikonloppuna "käyppäs hakemassa meille uusi tv!". Hah, mitä minäkö??? Mies antoi vain kaksi kriteeriä. Max 100cm leveä (vain 32 tuumainen käy), jotta saamme sen sitten joskus uudessa kodissa kaappiin sisälle piiloon (emme enää halua, että moinen vekotin hallitsee olohuonetta (ja erityisesti miespuolisten asukkaiden keskittymistä), jos se vain on mitenkään mahdollista... nähtäväksi jää). Toinen kriteeri on hinta. Moiseen aivojentuhoojaan (hah, hah) ei saa upottaa enempää rahaa kuin noin 1000-1500 euroa.

Siis myönnetään, että aikoinaan tavattuamme taisin olla meistä se teknisesti taitavampi. Mutta silloin olinkin perehtynyt tekniikkaan koska olin sinkku ja asiat kiinnostivat. Sittemmin olemme miehen kanssa päättäneet, että vaikka olenkin enemmän miehelle ominaista putkiaivotyyppiä, niin voisin suosiolla jättää hänelle rassarihommat. Ja niin olen viime vuosina totisesti tehnytkin. Mieskin on onneksi kehittynyt pyörittyään vuosikaudet yliopistossa ruuvari kädessä ja perehdyttyään jopa elektroniikkaan. Nykyään hän onkin se joka edes yritää tehdä teknisille vempaimillemme jotain. Mínä lähinnä painan naisille tyypillisesti buuttinappulasta, jos ei vekotin muuten skulaa. Vaihdan enää vain lamput.
Ja minunko pitäisi siis nyt perehtyä uusimpiin televisioihin, mitä häh?????? Emme olekkaan niihin juuri rahaa laittaneet, itse asiassa +/-0 valuuttaa!
Ulkomaille muutettuamme myimme miehen lahjasi saaman tv:n pois ja saimme Amsterdamissa tutuiltamme jotakuinkin toimivan töllöttimen lahjaksi. Raahasimme sen mukanamme Zürichiin, mutta sitten ostimme naapureilta kuvaputkitelkkarin pois varastosta pölyttymässä vähemmällä kuin saimme miehen aivan samasta vekottimesta Suomessa.

Sittemmin on tekniikka hieman edistynyt. Yritin perehtyä taulutelevisioihin viikonloppuna Tekniikan Maailman sivuilla (sinne menen aina ennen teknisiä ostopäätöksiäni helpottaakseni). Tuli hiki. Ei hemmetti, en tajua enää mitään siitä jargoniasta. Kuvan laatu kun kuulemma riippuu nykyään niin monesta eri tekijästä, ettei kuluttaja voi kaupassa tietää miltä saman töllöttimen kuva kotona näyttää, jne. Ja pitääkö olla plasmaa vaiko LCD, jne...

AUTTAKAA siis ihmeessä epätoivoista! Mikä vekotin teillä kotona pölyttyy (Merkki, malli, koko ja ehkä hintaluokkakin)? Miksi juuri se? Mitkä olivat valintakriteerinne? Onko osottautunut hyväksi ja hintansa arvoiseksi, vai onko kuva mahdollisesti sittenkin sellainen epätarkka venytetyn purukumin näköinen, jota ei erkkikään jaksa pitkään toljottaa...?????????

Olisi tässä meinaan muutakin tekemistä kuin olla vertalusivuilla netissä viikkotolkulla pyörimässä. Tänäänkin eksyin Lausannen misun blogisivuille. Erittäin hyviä vaellusvinkkejä erityisesti Sveitsin ranskankieliseltä alueelta, kiitti vaan osoitteesta! Sielläkin odotellaan varmasti lunta ja hiihtokauden alkua malttamattomina?! Lupailevat ennätyshyvää talvea, jippiiii!

Pikku piraatit heräsivät, joten omasääteinen kotiäidin tauko on jälleen kerran ohi.

Veitikka ja Olppa

Nyt on taas yhdet kimppasynttärikemut takana! Vasta vuoden kuluttua uudestaan. Huh!
Hyvin meni, mutta hulinaa kyllä riitti. 2h 30min oli optimaalinen ajoitus ja yhtään pidempään eivät lapset olisi enää jaksaneet. Mies suunnitteli ohjelman yhdessä poikien kanssa, mutta puolet jäi tekemättä. On se vaan niin, että uroksilla täytyy olla geeneissä kiinnostus kaikkeen moottoroituun ja vauhdikkaasti etenevään tekniseen välineistöön. Autorata oli nimittäin ennalta-arvatusti se, joka vei kaikkien poikien sydämet. Turha siinä oli mitään aasinhäntäleikkiä edes ehdottaa, kun silmät kiiluen odotettiin omaa vuoroa päästä kisaamaan nopeimmasta autosta. Jooh. Oli joukossa sentään yksi prinsessakin. Ero prinsessan ja poikien olemisessa oli kuin yö ja päivä. Aika elämys meille vanhemmillekin.

Veitikalla sujuu esikoulu nykyään tosi hyvin. Hän on oppinut hyvin alkuasukaskieltä, on aktiivinen ja iloinen. Synttärilaulutkin sujuvat jo retoromianiallakin. Ainoa, mikä hiertää on edelleen namusetien pelko. Tänään viimeksi tapasimme puolivälissä matkaa ja näin kuinka hän jännittyneenä juoksi karkuun takanaan kävelevää miestä. Ah, kuinka toiselle voisi opettaa, ettei kaikkia vieraita tarvitse sentään pelätä?!Koska Otto oli pitkään kipeä, jouduin pakottamaan esikoisen kulkemaan osa 5-10 min eskarimatkastaan yksin. Sen aikaa kuopus joutui siis viihtymään yksin kipeänä kotona ja hyvinhän se sujui tietsikan ääressä... vastaan tulleet naapurit sen sijaan päivittelivät kuinka olen voinut jättää niin pienen lapsen yksin kotiin VIIDEKSIKIN MINUUTIKSI! Hemmetti, pitäisikö tosiaan kuumeinen potilas raastaa ylös sängystä, pukea ja viedä ulos juoksujalkaa vain sen takia, että kuopus valuu rinteen alas eskariin tai takaisin. Anteeksi vaan, mutta minun mielestäni kohtuutonta. Mieluummin annoin hänen kuunnella Miinoja ja Manuja vällyjen alla tai pelata silmät lautasina Alkupolku Leikkilää tietsikalla.

Torstaisin käymme esikoisen kanssa änkytysterapiassa. Se on ihan mielenkiintoista. Aikomuksemme on tosin käyttää vain tutustumisaika (5 krt) hyödyksemme, sillä muuten joutuisimme sitoutumaan vuodeksi. Ja sehän ei tulevan muuttomme vuoksi käy. Vaan sitä me emme ole vielä kertoneet.
Lapset (yht 5) leikkivät omassa huoneessaan oman ohjaajansa kanssa ja me äidit puramme tuntojamme omassa terapiahuoneessamme. Molemmat terapeutit ovat sekä psykoterapeutteja että logopediatreja. Ihan hyvä, sillä me kaikki olemme ulkomaalaisia joilla kullakin on omat traumansa ja stressinsä. Vaikka väitetään, ettei änkyttäjän vanhemman pitäisi syyllistää itseään, niin uskon silti että hyvin suuri syy on meissä vanhemmissakin. Ainakin itse huomaan selvästi Veetin puheesta milloin olen ollut stressaantuneempi ja siis jaksanut keskittyä häneen vähemmän. Tietysti oma painolastinsa tulee ympäristöstäkin. Mutta kuitenkin.
Veitikan puhe alkoi joka tapauksessa sujua tosi sujuvasti heti kun hän pääsi kiinni kielikurssiinsa. Itsetunto kohosi selvästi ja sen myötä myös puhe alkoi luistaa. Molemmilla kielillä. Ensimmäisellä terapiakäynnilläkin hän oli ainoa lapsista joka puhua polpotti ilman pelkoa itseilmaisua kohtaan, vaikka tilanne oli outo ja paikka oli täynnä tuntemattomia lapsia ja heidän äitejään.

Olppa sen sijaan...
Meidän rämäpää on ilmeisesti nyt uhmaiässä. Kotona se ei ilmene muuten kuin isoveljen lelujen haluamisena, joka on normaalia. Pientä nahistelua koko ajan. Sen sijaan metsäleikkikerhosta on tullut oikein murheengryyni. Koko maanantaiaamu on yhtä itkua ja vikinää kuinka rankkaa ja vaikeaa siellä on. Ruoka on pahaa, kukaan ei palvele ja muut lapsetkin ovat ilkeitä, jne... Ja mikään noista ei pidä paikkaansa, paitsi rankkuus. Pojan on sinne kuitenkin mentävä, vaikka kuinka itkettäisi. Kerran ohjaaja raahasti hänet sinne maata pitkin (kun ei poika suostunut itse kävelemään) ensimmäiset sadat metrit. Vasta vedenpumppauspaikalla hän oli rauhoittunut saatua pumpata keitinvettä.
Olppa ei ota siellä kuulemma juurikaan kontaktia muihin lapsiin. Odottaa vain, milloin aletaan rakentamaan nuotiota ja laittamaan ruokaa. Niissä hän sentään auttaa aina, kuten isoveljensäkin. Sanaakaan hän ei myöskään suostu sanomaan. Kotona hän sentään sanoo jonkun sanan saksaakin, mutta metsässä ei koskaan.
Noh, oppia ikä kaikki. Huomenna on taas Anitan leikkikerho, joka sujuu sentään hyvin. Se onkin vain 2h ja sisällä leikkimistä.

Pyykkitupa odottaa. Ja sitten onkin taas aika herättää pojat.

Kiitos kommenteista!!!

Joo, onhan tämä bloggaaminen aikas skitsofreenistä touhua. Toisaalta kirjoitan itselleni päiväkirjaa, toisaalta taas haluan informoida kollegtiivisesti ystäviäni kuinka elo ja oleilu täällä sujuu. En millään kykenisi pitämään jokaiseen teistä henki koht yhteyttä, eikä olisi mieltäkään kirjoittaa moneen kertaan samoista asioista. Vaikka eipä täällä kyllä paljon mitään tapahdu.... ;) Normaalia lapsiperhearkeahan tämä. Kommentit ovat siis AINA tervetulleita, mutta erityisesti silloin kun elämä oikein veetuttaa, olisivat kommentit TOOOOSI kivoja. Vähän tsemppiä elämään. Ymmärrän kyllä, ettette halua kaikki tänne blogiin kommentoida. Kiitos meileistänne. En vain ehdi niihin aina vastaamaan. Jos on suomiäidin arki kiireistä työ-ja kotirintamalla, niin on se sitä täälläkin. Systeemi kun on luotu niin, että äitien oletetaan keskittyvät hellan ja lasten ääreen. Nykyään olen hankkinut hieman omaa aikaa siirtymällä einesruokaan. Sitä on täällä Suomeen verrattuna aika huonosti saatavilla, mutta saksalaisten halppiskauppa ALDIsta löytyy sentään aika paljon ja mielestäni ihan herkullisia. Takana ovat ne ajat kun Amsterdamissa vielä vaivauduin keittämään tomaattikastikkeetkin alusta lähtien itse. Kun esikoinen on eskarissa ja kuopus leikkikerhossa, ehdin siis lenkillekin. Jee! Minusta on tullut aikas tehokas ajankäyttäjä. Kun on kaksikin tuntia aikaa ja paljon tehtävää, on minuuttiaikataulu tarpeellinen. Naapurustossa moinen aiheuttaa tietysti hieman närää. Ei ole kovin sopivaa huikata small-talkin sijaan "Sori, en ehdi nyt juoruilemaan, mul on kiire lenkille!". Toisaalta, on minulla hengenheimolaisiakin. Metsä on aamuisin täynnä naispuolisia lenkkeilijöitä.

Hei sinä siellä Lausannessa! Kuka olet ja mikä elämäntilanteesi on? Valota vähän???
Itsekin seuraan/tirkistelen erään toisen suomalaisen yksinhuoltajan arkea Luzernissa hänen bloginsa välityksellä.

Surullista

Taitavat olla Tuusulan tapahtumat jokaisen eurooppalaisen median ulkomaan pääuutinen. Surullinen tapahtuma. Lintukotokin on sitten päässyt näyttävästi maailmankartalle muutenkin kuin Nokiansa ansiosta.

Satuin vahingossa seuraaman ko tapahtumia alusta asti, kun Olppa on edelleen kotona ja puuhailimme molemmat siis koko aamupäivän tietokoneillamme. Ehdin näkemään materiaalin YouTubessakin ennen kuin ne poistettiin. Kerrassaan karmeaa. Meinasin pillahtaa itkuun, mutta kuopus olisi vain mennyt hämilleen.
Printtasin täkäläisten uutisten materiaalin netistä, sillä seuraavalla kielikurssikerralla asiasta varmaan kysellään. Osaan ainakin termistön.

Kerroinkohan jo että töllöttimemme pimahti?! Nyt kärsitään. Kotimaan uutisia toivoisi niin näkevänsä täkäläisissä tiedotusvälineissä useamminkin. Positiivisia tosin. Nyt ei auta muu kuin roikkua netissä ja katsoa Suomen uutiset sieltä.

Ai niin. Kyllähän täällä Suomi on viime aikoina ainakin printtimediassa näkynyt. Jarkko Niemisen häviö uutisoitiin niin että Federer joutui pyytämään faneiltaan anteeksi kun matsi (Jarkko) kesti NIIN vähän aikaa. Mekin yritimme saada liput ko matsiin, mutta eihän niitä tavallisille tallaajille myyty. Tai ei ainakaan enää edellisenä päivänä. Olisikin ollut elämäni ensimmäinen tennismatsi penkkiurheilijana. Pidän ko lajista ja taidan alkaa harrastamaan sitä sitten "eläkkeellä".

Nykäsen uusi "hyppyura" uutisoitiin täkäläisessä ilmaisjakelulehtisessä, kuin myös Räikkösen paluu kotiin Sveitsiin. Tuntui olevan iso uutinen että Jenni HAKI Kiminsä kotiin Zürichistä. On heistä kirjoitettu paljon muutakin, mutten ole jaksanut lukea. Autourheiluun kun liittyy mielestäni vain negatiivisia piirteitä, kuten melu, ilmansaasteet, tupakkafirmat, jne. En menisi ko tapahtumiin vaikka maksettaisi. Vannomatta paras?
Niin ja pelaahan Zürichin jalkapallojoukkueessakin eräs suomalainen, jonka nimeä en nyt mainitse. Suomikuva kiillottui hänen kapteeniksinousunsa ansiosta ihan mukavasti.

Miksei kukaan muuten koskaan kommentoi????
Pitisikö minunkin siirtyä Facebookin puolelle?
En ole jaksanut siihen vielä panostaa, kun väittävät että siellä tavallisesta käyttäjästäkin tehdään väkisin mainostaja ja yksityisyydensuoja katoaa tyystin. Onkohan näin? Sorppa kuitenkin te joilta on tullut kutsu liittyä Facebookiin. Paremmalla ajalla sitten.

Juhla-aika

Marraskuu ei ole koskaan ollut lempikuukausiani. Nykyään se kuitenkin menee, sillä Sveitsissä marraskuu ei ole välttämättä harmaa ja pimeä kuukausi lainkaan.
Toisaalta, vaikka harmaata olisikin, en ehdi sitä huomaamaan kun molempien poikien juhlapäivät osuvat alkukuulle. Ensi viikonlopuksi on suunniteilla jälleen kimppasynttärit. Tähän mennessä olemme kestinneet kylään kutsuttujen lasten vanhemmatkin. Nyt päätimme laskea ovesta sisään vain alle 120 senttiset...

Saa nähdä kuinka sujuu, sillä Olppa-polppa on jälleen kipeä. Jo neljäs kerta kuukauden sisällä. Hänen kehonsa ei ilmeisesti ehtinyt hankkimaan Hollannissa oloaikanamme tarpeeksi valkosoluja... huomenna on pakko suunnata lääkärille. Edellisestä kerrasta onkin jo aikaa. Hyvä kai se on poika kerran vuodessa tarkemmin tutkia.

Kylmien ilmojen myötä huomaan myös rasvaprosenttini lisääntyneen. Pojat ovat tykästyneet fondue´seen ja vanhempansa ragletteen. Ja suklaatakin tulee nykyään syötyä urakalla. Kas kumma kun tuntuu, etteivät käsivarret pääse enää vapaasti roikkumaan sivuilla. Läskit kun kertyvät tässä vartalossa aina yläkroppaan, eivätkä todellaankaan rintavarustuksen kohdalle ;)
Synttäreiden johdosta edessä on reilun viikon kakkumaratooni, kun joka paikkaan pitää viedä jotain makeaa. Viimeistään joulukuussa... eikun tammikuussa 2008 yritän taas parantaa tapani ja syödä jotain kevyttäkin.

Tervetuloa Sveitsiin sairaanhoitajat!

Mitä olette mieltä tehyn palkkavaatimuksesta? Ärsyttää kun en voi keskustella ajankohtaisista asioista kenenkään kanssa... mieskin tulee nykyään niin myöhään kotiin, ettemme vaihda kuin välttämättömimmät kuulumiset :-(

Yritin keskustella hoitsujen tilanteesta appivanhempien kanssa, mutta appiukko häipyi tuohtuneena pöydästä. Se olikin ainoa kerta kun kieli lipsahti pois keskiasennosta. Hah. Miesvaltaisella alalla uransa suorittaneena hän ei voine ymmärtää miksi akkojen pitäisi saada lisää palkkaa... Kaikki kunnia hänelle.

En liene selvillä asian kaikista lieveilmiöistä ja seurauksista pohjamutia myöten. Silti en voi olla tuohtumatta kun mietin kuinka esim paperiliitto sopii omista palkankorotuksistaan, vaikka äijille maksetaan jo saunassa käymisestäkin! En ymmärrä miten sille sakille voidaan maksaa niin paljon enemmän kuin sairaanhoitajille, vaikkei heidän työssään ole edes ihmishenkiä vaarassa. Ja lakkoilivathan ne lääkäritkin joitakin vuosia sitten. Ja saivat muistaakseni vaatimuksensa läpi. Tärkeä homma, joten eiköhän ne korotukset menneet sentään tarpeeseen.

Tänään osui nettihesarista silmiini otsikko, jonka mukaan hoitsujen irtisanoutumiset johtavat kuolemiin. No sehän selvä!!! Eikö kannattaisi siis maksaa niinkin tärkeästä ja raskaasta työstä kunnon palkkaa??????????!!!!!!!!!!!!!!!!!
Jokin mättää suomen systeemissä, jos ei kerran rahat riitä. Suomen terveydenhoitoa on aina kehuttu. Viime vuosien kokemusten perusteella parempaa hoitoa on kuitenkin saanut ulkomailla. Mistähän se mahtaa johtua? Mieskin juuri ihmetteli kuinka tarkkaan hänet tutkittiin työpaikkalääkärillä. Ei kuulemma koskaan niin perusteellisesti ole kroppaa kotomaassa syynätty. Jo koska hänen suvussaan esiintyy erästä syöpää, aloitetaan rutiinitarkastukset ko kasvaimen eliminoimiseksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Pitäisköhän Suomenkin nykyinen terveydenhoitojärjestelmä romuttaa, jos se kerran perustuu nälkäpalkalla raataviin hoitsuihin? Sveitsissä kehutaan maksettavan alhaisia veroja, niin alhaisia että suomalaisesta ne tuntuvat suorastaan olemattomilta. Sen sijaan täällä maksetaan pakollista sairausvakuutusmaksua, jonka jokainen voi räätälöidä omiin tarpeisiinsa ja kukkarolleen sopivaksi. Lasku koko perheen vakuutuksesta on joka tapauksessa alhaisillakin vakuutusmaksuilla niin suuri, että se lähentelee suomalaisen palkkatulon veroprosentteja. Erona kuitenkin se, että sairauden- ja terveydenhoito on täällä huippuluokkaa. Jonottaa ei tarvitse ja sairaanhoitajatkin ovat tyytyväisiä asemaansa. Kuulemani mukaan yksin elävällä sairaanhoitajalla on varaa asua kaupungin keskustassa hyvällä alueella tilavassa asunnossa jopa 60-80% tuloilla. Ei siis tarvitse edes painaa niska limassa ansaitakseen kohtuullisen ja huolettoman elannon.
Tervetuloa vaan Sveitsiin Suomen hoitsut, jos ei palkkavaatimus mene läpi! Täällä teitä arvostetaan.

Paluu arkiseen aherrukseen

2 viikon syysloma on päättynyt ja appivanhemmat palanneet Suomeen. Uusi astianpesukone (Made in Swiss tietty!) saapui tänään. Onneksi vanha kone jaksoi runksuttaa tämän kaksi viikkoa... olisin ollut helisemässä ja aina ravintolaan menossa, jos näin ei olisi ollut. Vaan saipa anoppikin alussa muutaman kerran pestä keittiön täydeltä tiskiä kun kone oli oikein huonossa jamassa.

Juu, mitähän sitä menneistä viikoista kertoisi... ;)
Pitkään kestävät sukulaisvierailut saavat aina tunteita pintaan - positiivisia ja negatiivisia. Tällä kertaa onnistuin kuitenkin pysyttelemään kieli keskellä suuta muille paitsi miehelle. Hänelle päästelin höyryjä aina kun pääsimme keskenämme hieman tuulettumaan.

Menneen kahden viikon aikana ehdimme miehen kanssa käymään useammassa asuntonäyttelyssä - mies lähinnä pakon sanelemana eli minun mukaan raahaamana. Hän kun uskoo, että uusi koti kävelee vastaan sitten kun sen aika on, AAARRRRRRRGGGGG.
Saimme onneksi päätettyä edes ne kylät ja alueet joista uutta kotia etsitään. Hänen mielestään minun olisi silti hyvä alkaa tähän samaan saumaan etsimään myös töitä Baselista. Ja sen hän väläytti täysin valmistelematta keskellä illallista. Hänen vanhempansa arvottavat ihmisen sen mukaan, miten paljon ja minkälaisia töitä hän tekee. Niimpä mies kai haluaa minunkin arvostuksen nousevan... Vastasin moiseen heittoon, että jospa nyt ensin kuitenkin hankitaan se UUSI KOTI (ja osoite siihen minun tulevaan työhakemukseeni) jonka jälkeen saksankieleni parannuttua nykyisestä olen valmis ryhtymään työnhaun suhteen tositoimiin. Mies ymmärsi vihjeen. Voin nimittäin todellakin sanoa, että siinä tilanteessa appivanhempien tarkkaavaisten silmien alla alkoi hieman v......maan. Mietin siinä hetken että alapa sinä mies kokkamaan 14 krt/vko, siivoamaan 3 krt/vko, juoksemaan ruokakaupassa 3-4 krt/vko ja pesemään pyykkiä 2 krt/vko ja siinä sivussa vielä olemaan lasten kanssa kiireettömästi, etsimään sekä asuntoa että työpaikkaa. Päätin siltä istumalta tehdä pieniä muutoksia arkeeni. Ensinnäkin einekset kunniaan - mies syököön iltaisin purkkiruokaa ja lauantaista sovimme jo hänelle kokkauspäivän! Tingin vastaisuudessa myös siivouksesta - miehellähän niitä allergioita on ja appiukkokin sitä astmapiippua käyttää, heihin se pöly ensin vaikuttaa. Kaupasta haen viikolla vain välttämättömimmät. Mies oppikoon käymään uudestaan lauantaisin (tai viikolla) kaupassa. Turha siinä on sitten enää vaimolle valittaa kuinka uudessa työssä painetaan pitkää päivää ja monta projektia painaa niskaan. Ehkäpä hän joutuu opettelemaan pölynimurinkin käytön uudestaan. saavat sitten taas naapurin naiset pyöritellä silmiään pöyristyneinä!

Oikeasti naisen asema Sveitsissä on useille meille täällä asuville suomalaisille perin hankala kulttuurisidonnainen aihe. Oltuani tosiaan viimeiset pari viikkoa jatkuvasti kieli keskellä suuta ja hiljaa omista tunnoistani, kuulumisistani ja fiiliksistäni otin aiheen esille eilen alkaneella kielikurssilla. Aasinsiltana käytin viikonloppuna olleita parlamenttivaaleja. Vaaleissa poljettiin vasemmisto (SP), eli juuri se puolue, joka ajoi "päiväkoulujen" (koulu, jossa lapset saavat myös lounaan) yleistämistä ja naisten mukaantuloa työelämään. Suurimmaksi voittajaksi selvisi SVP eli juuri se puolue, jonka vaalikampanja-julisteessa valkoiset lampaat potkaisevat mustan lampaan pois joukostaan (kyseessä ei ole kuulemma tahallisesti rasistinen juliste, mutta ainakin saksan uusnatsit kehuvat julistetta ja ovat kuulemma ottaneet sen omaan käyttöönsä, tiedä sitten). Noh, selvisi pian, että kielikurssini opettaja (kuten uusi naapurimmekin) kannattaa ko voittajapuoluetta. SVP:n mukaan perheeseen ja sen hyvinvointiin pitää panostaa ja se tarkoittaa sitä, että naisten kotonaolo /-pysyminen on oltava vallitseva ihanne. Siihen on pyrittävä. Naisen on heidän mukaansa valittava: ura tai lapset.
Paukutin omia äidinmaidossa imettyjä suomalaisnaisen arvojani aika provosoivaan tyyliin, joihin yleensä niin diplomaattinen Frau Ope totesi, etteivät moiset ajattelutavat tule ikinä menemään Sveitsissä läpi. Hänestä (entisestä Lorealin pomosta) naiset, jotka palaavat 3kk jälkeen työelämään ovat suorastaan häpeäksi lapsilleen. Mies tienaa Sveitsissä yleisestiottaen hyvin, jotta nainen ei joutuisi riistäytymään pois kotoaan... Häntä säälittivät naiset, joiden on pakko mennä töihin vaikka kotona on pieniä lapsia. Ja jos töihin on mentävä, olisi aivan hirveää laittaa lapsensa vieraalle ihmiselle hoitoon. Lapsi annetaan mieluummin naapuriin kuin ammatilaisten hoidettavaksi päiväkotiin.
Tuttua jo moneen kertaan kuultua juttua.................................
Pääsimme asiassa lopulta kompromissiin minun tehtyäni selväksi, että olisin varmasti paljon iloisempi ja lapsiini enemmän keskittynyt äiti, jos tekisin töitä esim 40-60%. Frau Open mielestä moinen on sallittavaa mutta vain 20-40% viikossa ja vasta kun lapset ovat jo isompia. Hänkin myönsi tehneensä aikansa töitä Lorealille kotona, kunnes oli hyväksyttävää hankkia uusi ammatti ja lähteä kodin ulkopuolelle töihin. Ah So!

Vaan ei se suomalaisella miehelläkään täällä niin helppoa ole. Hän on tottunut, että myös nainen osallistuu särpimen hankkimiseen. Vai montako suomalaista miestä tunnette, joka on aidosti iloinen ja tyytyväinen kun nainen pyörii vain ja ainoastaan kotinurkissa? Luulen että näin on vain ja ainoastaan jos miehen oma palkka on niiiiin reilu, että sillä elättää Suomessa kaksi. Useimmiten näin ei ole. Arvomaailmojen erilaisuus on jopa karkoittanut suomalaisia miehiä täältä etsimään vaimoa kotimaasta. Suomalaisen vaimon kanssa täällä on helpompi olla. Hänelle kun on yleensä itsestään selvää hankkiutua jossain vaiheessa töihin. Sveitsiläinen nainen taas täyttää elämäntehtävänsä useimmiten silityslaudan, hellan sekä pyykki- ja tiskikoneen ääressä.

Mielenkiintoiset ajat ovat siis edessä. Etenkin kun miehen kaikki lähimmät kollegat ovat naisia. Ja yllätys, yllätys, osalla on pieniä lapsia kotona! Mutta hepä ovatkin kaikki tohtoreita ja töissä huimasti kasvavassa biolaaksossa (Euroopan bio- ja kemianteknologian keskus), jossa jokainen kemiaa opiskellut raastetaan töihin. Näin ainakin lehdissä kirjoitetaan... Mutta se onkin eri kanttooni ja perin erilainen kuin muu Sveitsi!

Kuten varmaan rivien välistä voi lukea, ei pari kuukautta sitten saamani työyhteydenotto ottanut tulta alleen. Haastatella kyllä luvattiin, mutta perään en enää soittele. Tiskin alta löytyi suositusten perustella kuulemma pari muutakin kandidaattia ja molemmat kaupungeista, joissa firmalla oli jo valmiiksi toimistot. Jaa-jaa. Siinä menivät tsäänssit. Vaan ei haittaa. Keskityn siihen mihin naisen Sveitsissä pitääkin keskittyä... ja ryhdyn selailemaan biolaakson tarjoamia mahdollisuuksia jahka se uusi koti on ensin kävellyt vastaamme ;))))

Nyt yritän ajatella että tämä on luksusta ja näin se pitääkin olla. Käyn herättämässä pojat ja pelaamme jotain kivaa. Tsüssss!

Syysloma

Äsken kirjoittamani teksti hävisi kuin tuhka tuuleen yritettyäni muokata HTML-koodia. Hah, hah. Amatööri hommissa ;).
Aurinko porottaa ulkona ja kukkasipulit kaipaavat istuttamista, joten lyhyesti uudestaan.

A) Pojat kotona 2 viikkoa. Maanantaista lähtien he ovat tosin olleet myös kipeinä eli vietän jo kolmatta aurinkoista päivää neljän seinän sisällä.

B) Astianpesukone rikki ja uusi tulee ties milloin.

C) Appivanhemmat saapuvat tänä iltana ja kauppaan olen päässyt viimeksi viime viikolla. Toivottavasti näkkäri voilla maistuu... ;).

Näin meillä, kuis teillä?!?

14 päivää edellisistä kuukautisista

... ja sen kyllä huomaa. Sain äsken kunnon PMS-raivarit miehelle. Apteekista saamani pillerit ovat onneksi tasoittaneet mieliala-ailahteluja, mutta tänään en mahtanut mitään. Taitaa olla pientä stressiä ilmassa.

Raivostutti, kun mies ei saanut poikia ja itseään millään ulos. Joka lauantai sama juttu. Mies saa minut aina hermostumaan kyselemällä pojilta eri vaihtoehtoja ("ahaa, ai se ei huvita, noh mites olisi tämä sitten...") ja venyttämällä ulosmenoa niin pitkään että pojat hyppivät seinille, eivätkä ole halukkaita tekemään enää mitään. Tänä aamuna (niin kuin niin usein ennenkin) jouduin näyttämään miehelle taas mallia. Jos poikia ei yhtäkkiä huvittakaan tehdä mitään, eikä mennä minnekään, avaan vain terassin oven ja nakkaan molemmat siitä ulos. Ikävämpi juttu heille, jos vaatteetkin ovat jääneet laittamatta päälle. Ikävää, mutta konsti tepsii aina. Poikiin tulee kummasti eloa ja yhteistyökykyä... sitä enemmän mitä kylmempi sää.

Raivarini sai alkunsa rikotusta pahvilaatikosta. Minulla on jokin kumma pahvilootafetissi. Kerään niitä taas pitkästä aikaa pahojen päivien varalle ja tietysti kesävaatteiden säilytystä varten. Mies inhoaa sitä, että ostin aikoinaan StoraEnsolta säilytyslaatikoita. Hänestä se on typerää. Minusta taas oli mukavaa säilöä joskus jotain kunnon säilytyslaatikkoon. Sitten kun tuli muuton aika, valitsi mies heti ensimmäiseksi juuri nuo ostamani laatikot ja pilasi ne pakkausteipillä. Muuttoon niitä ei ollut tarkoitettukaan ja rikkihän ne menivät. Mies valitti jälleen "menet ostamaan laatikoita jotka eivät edes kestä mitään...".
Viime aikoina olen sullonut milloin kesävaatteet, milloin talvivaatteet joko matkalaukkuihin (taas kuuluu urputusta mieheltä) tai sitten vaippalaatikoihin. Nyt kun muutto on joka tapauksessa lähitulevaisuudessa edessä, ajattelin tosiaankin pakata kesävaatteet suoraan muuttolaatikoihin, jotka sain naapureilta. Muutama laatikko oli odottamassa makuuhuoneessamme, että mies vie pojat ulos ja minä saan rauhassa pakkailla ja järkkäillä. Eikös mies antanut laatikot poikien leikkejä varten sillä seurauksella että "raketit joutuivat onnettomuuteen" ja minä jäin ilman säilytyslaatikoita. Pikku juttu tietysti, mutta kun sama toistuu aina... en ihan jaksa. Tuntuu, että aina kun otan jotain valmiiksi odottamaan toimenpiteitä, se rikotaan tai hävitetään. Eräs esimerkki: ostin aikoinaan saapikkaat ja niiden hoitamiseksi mielestäni turhan kalliin säämiskän (toista en ole erehtynyt hankkimaan). Tuli pyöräilyaika ja mies halusi huoltaa pyöränsä. Saatuaan sen tiptop kuntoon, tuli hän kehumaan kuinka hyvän kiilloitusrievun hän olikaan tavaroistani löytänyt. Kehui vielä kuinka hienosti sillä sai ketjut ja kaikki kiiltäväksi, koska se oli ihan käyttämätön. Ihmetteli vielä, ettei muistanut sellaista ostaneensa... Muitakin esimerkkejä on hampaankolossa, mutta jääkööt julkistamatta. Nämä ovat tietysti pikku juttuja, mutta olen periaatteellisessa mielessä syvästi loukkaantunut. Taidampa lähteä lenkille ja jättää kaikki kotihommat tältä päivältä miehen niskoille.

Muukalaisviha

Huh, mikä viikonalku.
Uros lähtee Baseliin heti kukonlaulun jälkeen ja palaa myöhään. Joudun siis nyt väkisinkin pärjäämään asiassa kuin asiassa ilman häntä. Ja niitä asioita onkin alkuviikon aikana riittänyt... sanitäärimies, sähkömies, putkimies, naapurit... Uudet naapurit muuttivat meitä vastapäähän ja kerrosta alemmas entisten talonmiesten tiloihin. Meno talossamme taitaa hieman muuttua ja ei välttämättä hyvään suuntaan.

Ensinnäkin uusi talonmiehemme on taloon joulukuussa muuttanut saksalainen mies (mun ikäinen ilmeisesti, vaikka näyttääkin vanhemmalta...siis mun mielestä). Hän valitti heti taloon muutettuaan Noahin jatkuvasta metelöinnistä yömyöhällä niin monta kertaa, että se lienee siivittänyt Rouva C:n perheen poismuuttoa. Ja kuinka ollakkaan mies vaimoineen siirtyi heti Noahin perheeltä vapautuneeseen ylemmän kerroksen asuntoon, josta näkyy vuoret. Perversionsa kullakin, mutta meitä ei silti ilahduta miehen nykyinen tapa leikata nurmikkoa kynsisaksilla, istuttaa jokainen paikka täyteen kaikenkirjavia kukkia ilman suunnitelmaa, saati maisemallista näkemystä. Lisäksi mies viskoo kindermunia muksuille ikkunastaan. Luulimme aikamme, että olemme saaneet taloon namusedän, kunnes hän ylpeänä esitteli kinderyllätyskokoelmaansa. Siis kokonainen seinänkokoinen kaappi täynnä niitä pieniä hilavitkuttimia ja kaikki kokoamisohjeetkin tarkasti lajiteltuina. ÖÖÖÖÖÖ

Kuulimme kauhujuttuja alakertaan muuttavasta miehestä, joka pitää kotia myös Zürichin punaisten lyhtyjen alueella. Noh, ihan mukavalta hän pihalla vaikutti. Ja ilmeisen pehmo, sillä hänen muuttokuormansaansa kuului suunnaton määrä erikokoisia ja näköisiä pehmotiikereitä. En halunnut tirkistellä, mutta ei niitä voinut olla näkemättäkään. ÖÖÖÖÖÖÖ

Meitä vastapäätä taas muutti kunnon rokkariperhe. Kivaa, ajattelin aluksi. Pojilla oli nielemistä, kun ovensuuhun ilmestyi kynnysmatto isolla pääkallolla ja sanoilla ROCK HOME. Perheen isikin on pojista pelottavan näköinen pääkallokorviksineen. Mutta hymyilevä ja iloinen. 6v tytär on kaunis kuin enkeli, mutta suhtautuminen poikiimme nihkeää. En ole ehtinyt olla pihalla seuraamassa tarkemmin, mutta molemmat pojat valittavat Noemia ilkeäksi tapaukseksi. Jos se pitää paikkaansa, selvisi moiseen tänään syykin. Juttelin tytön iskän kanssa hieman tarkemmin pyytäessäni heiltä muutossa tarpeettomiksi jääneitä muuttolaatikoita. Kerroin meidän nosvavan kytkintä heti kun mies osaa päättää suunnan. Siihen rokkari mesoamaan Sveitsin rappiotilasta ja siitä kuinka huonoon suuntaan asiat ovat menossa polittisessa mielessä. Jos hänellä olisi tarpeeksi rahaa, olisi hän jo kuulemma aikapäiviä sitten muuttanut kauas pois Suomeen tai Uuteen-Seelantiin, joissa kummassakaan ei hänen mielestään ole vielä liikaa ulkomaalaisia!!! Mitäs siihen kommentoimaan. En minäkään pitänyt Suomessa käydessäni siitä, että venäläisiä tuntui olevan joka paikka täynnä. Miehen pauhaaminen Sveitsiin muuttavista siirtolaisista, jotka vievät kaikki työt ja ympäristön huononevasta tilasta jatkui puoli tuntia ja muistutti erehdyttävästi Sveitsin Demokraattisen puolueen vaaliohjelmaa (marraskuussa). Demokraateilla on 10 kohdan ohjelma, joka kauhistuttaa ainakin suomalaista suorasukaisuudellaan. Esimerkkejä (vapaasti käännettynä):
- stop massamaahanmuutolle ja ylikansoitukselle
- stop halpatyövoimalle
- työpaikat ja asunnot ensisijaisesti sveitsiläisille
- maahanmuuttokielto euroopan ulkopuolelta tuleville
- stop kouluissa vallitsevalle multikulttuuriselle kaaokselle
- turvallisuutta kaupunkilaisille kriminaalisuojelun sijaan
- suojelkaamme ympäristöä ja maisemaa, stop betonin käytölle
- jne

Jos naapurinsetä pauhaa demokraattien muukalaisvihasanomaa aktiivisesti myös keittiönpöydän ääressä, ei liene ihme, jos pikkulikan mielestä vierasta kieltä puhuvia naapurinpoikia kannattaa ilman muuta alkaa heti sorsimaan. Noh, pitää ottaa rauhassa ja katsoa mikä on homman nimi. Luulen kyllä, että meidän on aika nostaa kytkintä kansainvälisempään Baseliin... tai gröhm... kotimaahan ;)
Johan tässä lintukodossa reilut 2 vuotta viihdyttiinkin.

En voinut olla pohtimatta syytä siihen miksi talomme asukaskanta on viimeisen vuoden aikana radikaalisti muuttunut. Alan tulla samaan johtopäätökseen kuin entisen talonmiehen rouva. Talomme omistaja - vanha setä - ei halua laittaa asuntoilmoitusta nettiin, vaan tavalliseen lehteen. Näyttää siltä, että lehdestä sen lukevat vain vanhukset ja öööh sanoisinko törkeästi mutta kouluja käymättömämmät. Täällähän muuttot pyritään tekemään 2 kertaa vuodessa eli lokakuun alussa ja huhtikuun alussa. Jos mekin päätämme keskittää muuttomme jompaan kumpaan noista ajankohdista, ei meidän tarvitse tehdä mitään uuden vuokralaisen etsimiseksi. Silloin vanha setä siis hoitaa asian jälleen lehti-ilmoituksella. Jos me sen sijaan haluamme muuttaa esim 1.1.2008, on meidän itse etsittävä vuokralainen ja hoidettava kaikki siihen kuuluvat prosessit. Onhan siinä oma hommansa, mutta väliäkö tuolla.
Pitää lopettaa, pyykkivuori kutsuu ja kaunis ilma ulkona houkuttelee pois koneen äärestä. Tsüss!

Syyskuun loppu

Näkymä ruokapöydän äärestä

Se Sveitsissä asumisessa on kieltämättä ihanaa, että vielä syys-lokakuun vaihteessa voi nauttia varsin kesäisistä säistä ja tunnelmista. Koko ensi viikoksi on luvattu aurinkoista ja 20 astetta lämmintä. Hyvä niin, sillä Veetillä on eskarissa metsäviikko, eli he viettävät tiistaista perjantaihin koko aamupäivänsä metsässä. Lämpimästä säästä huolimatta syksyn erottaa täällä kesästä usein jopa pitkälle puoleen päivään jatkuva aamu-usva. Vaikka taivas olisi pilvetön ja ilma lämmin, on tavallista että koko aamun on kosteaa, kalseaa ja harmaata koska usva sulkee koko maiseman vaipaansa. Taivas aukeaa meidän korkeudellamme usein vasta keskipäivällä.

Eilen oli jälleen mummotupa. Se oli tällä kertaa Herrlibergissä Zürich-järven rannalla. Me teimme Jannen kanssa sillä aikaa ihanan pyöräretken Pfannenstielin ympärisrössä ja ihailimme kukkulalta avautuvaa maisemaa yli auringossa kimaltelevan Zürich-järven aina lumihuippuisille vuorille asti. Kukat kukkivat kedolla ja heinäsirkat sirittivät. Ja taas keskustelimme aiheesta Basel-Suomi-Basel-Suomi... Ei liene vaikea arvata kumpaan suuntaan olimme enemmän kallellaan.

Tänään pojat ovatkin sitten olleet viime perjantain Jannen työkavereiden jäähyväisbileistä, mummotuvasta ym, ym, niiiiiin väsyneitä, että joka asia itkettää, mikään ei onnistu ja tappelu tulee asiasta kuin asiasta. Huoh.

Huomisesta alkaen on minun hommani saattaa Veeti esikouluun. Huolestuttaa jo etukäteen. En ole aamuihmisiä, eikä Veetikään. Pinnani kiristyy aina kun poitsu lukuisista pyynnöistä huolimatta vetkuilee ja ketkuilee aamiaisensa ja pukemisensa kanssa. Kaipaan vinkkejä kiireisiin aamuihin!!! Olen lopen kyllästynyt uhkailuun ja hammasten kiristelyyn, mutta hyvälläkään ne vaatteet eivät päälle mene. Mikä siis avuksi....?

Pesisveikot

Viikonloppuna oli suomalaisen pesäpallon Sveitsin mestaruuskisat Jura-vuoriston juurella Solothurnissa. Uros pelaa (siis ehkä 3-5 kertaa kesässä ;)) joukkueessa, joka voitti mestaruuden viime vuonna. Viikonloppuna mestaruus siirtyi sveitsiläisvoittoiselle Solothurnin joukkueelle ja ihan ansaitusti.
En ole erityinen pesis-fani, mutta oli varsin hellyyttävää nähdä lasten huutelevan isilleen kannustushuutoja kentän laidalta. Otteluiden päätteeksi miehet sitten ajattelivat järjestää muksuille oman matsin ja osanotto oli perin innokasta, etten sanoisi jopa harrasta... vai johtuikohan se siitä, että yksi jos toinenkin oli jo unen tarpeessa koko helteisen päivän kentän laidalla leikittyään.

Muutoksen tuulia

Olen muuttanut viimeisen yhdeksän vuoden aikana peräti 7 kertaa. Ja neljä niistä ulkomailla. Se on aika paljon, etenkin kun muuttamista pidetään yhtenä suurimmista stressin aiheuttajista (muita ovat mm. avioero, läheisen kuolema ja vakava sairastuminen). Oloa ei yhtään helpota se, että jälleen on muutto tiedossa. Vielä sietämättömämpää on etten tiedä edes milloin ja minne???!!!

Kerroin jokunen aika sitten miehen etsivän töitä. Noh, niitä löytyi omalta alalta ja hyvästä yrityksestä. Mutta toisesta kaupungista. Zürich on niin keskittynyt rahaan, ettei täältä löytynyt luonnontieteilijälle minkäänlaista jalansijaa. Sen sijaan Reinin varrella ja Saksan sekä Ranskan rajalla sijaitseva Basel on pullollaan kemian alan yrityksiä ja siellä mieskin aloittaa uuden uransa lokakuun alussa. Me emme muuta heti perässä, sillä asia ei ole lainkaan niin yksioikoinen kuin voisi luulla.

Mies haki myös Suomesta professuuria, mutta jäi odotetusti toiseksi. Olihan ko ylimääräinen proffanvirka avattu nimenomaan erälle itänaapurin voissaleivotulle, joten ei meidän miehellä ollut mitään mahdollisuuksia. Mutta se lämmitti, että kaikki puolueettomat asiantuntijat (asiantuntijalausunnot ovat yliopiston virantäytössä julkisia) olivat asettaneet hänet toiseksi ja julistivat hänen olevan varsin lupaava nuori tiedemies. Sen jälkeen kyseisestä laitoksesta ollaankin sitten oltu varsin kosiskelevia. Miehen pitäisi kuulemma vain äkkiä kyhätä tutkimussuunnitelmat Akatemialle, saada sieltä rahat, tulla niiden turvin Suomeen, sen jälkeen jatko kuulemma järjestyisi automaattisesti, mies hankkisi puuttuvaa johtamis- ja luennonvetokokemusta lehtorina ja saisi lopulta proffan paikan kun nykyinen jäisi eläkkeelle noin viiden vuoden tähtäimellä. Juupa juu.

Aluksi mies oli varsin otettu lausunnoista ja jälkikäteen saaduista yhteydenotoista, joihin hän totesi "tähän on hyvä päättää tieteellinen ura." Ja niin vaikea kuin tuo päätös oli hänelle ollutkin. Akatemian hakemus pitäisi tehdä lokakuun aikana, joka on myös miehen ensimmäinen kuukausi uudessa työpaikassa ja samalla ensimmäistä kertaa elämässään yrityselämässä. Hänen päänsä tuntuu siis olevan tyhjä ja luulen että tutkimussuunnitelma jää ainakin tällä erää tekemättä.

Kahden maan välillä keikkumisessa ja yliopistomaailmasta pois siirtymisessä on varjopuolensa. Jos mies olisi jatkanut Uni Zürichissä tutkijana, olisi meidän ollut helppo (helpompi) palata Suomeen Akatemian ns "kotiinpaluurahan" turvin. Eli tieteen parissa työskenteleville ulkomailta takaisin kotimaahan haluaville maksetaan vuoden ajan palkkaa ja tuona aikana heidän oletetaan löytävän töitä kotimaastaan. Nyt kun mies siirtyy yrityselämään, katoaa meiltä ko turvaverkko. Toisaalta, tulotkin tulevat olemaan hieman eri tasolla kuin tutkijana.

Aivopuoliskoni pallottelevat siis päivittäin kysymystä Basel-Suomi-Basel-Suomi...???
Mies ei halua minun katselevan asuntoja kummastakaan, mutta minäpä en hänen jurputuksestaan välitä, vaan tsekkailen tarjontaa päivittäin - lähinnä Baselista. Olemme asettaneet takarajaksi ensi kesän. Siihen mennessä pitäisi olla selvillä aikataulu ja uusi muuttokohde. Jos haluamme palata Suomeen, ei se olekkaan enää aivan ongelmatonta. Ensinnäkin minun pitäisi saada ensin jostain töitä. Suomessa kun ei nykyinen elintasomme onnistu yhdellä palkalla, eikä etenkään yhdellä yliopistotason palkalla. Toiseksi, vuokra-asuntoja ei juuri ole. Eikä meillä ole vaadittavaa pääomaa omaankaan asuntoon. Siihen vaadittaisiin noin 10 vuotta lisää Sveitsissä ;). Nähtäväksi siis jää, kuinka paljon mies innostuu yrityselämästä, johon hän on tähän asti suhtautunut... sanoisinko nihkeästi.
Vai huomaako hän muutamassa kuukaudessa, ettei sillä palkkatilin suuruudella ole todellakaan mitään väliä kunhan saa toteuttaa omaa sisäistä johdatustaan maailman pelastamisessa perustieteen parissa.

Tuleva talvi tulee joka tapauksessa olemaan hermoja raastava. Mies lähtee aamuvarhaisella (ehtii sentään viedä Veitikan kielikursseille) ja palaa iltamyöhällä. Baseliin on matkaa vain 70km mutta samalla tiellä on miljoona muutakin pendelöijää. Tulen siis pyörittämään arkea käytännössä yksin. Toivon tosiaan että poikien eskarit ja leikkikerhot alkavat sujumaan, ettei minun tarvitse raastaa täällä hiuksiani päästä kun kumpikin vinkuu vuorollaan pelkoaan ja kieltäytyy menemästä pakollisiin menoihinsa.

Muitakin muutoksen tuulia on ilmassa. Naapurustomme nimittäin muuttuu oleellisesti. Viereinen tontti ammottaa yhä tyhjyyttään ja me nautimme avarasta maisemasta kun siihen ei sittenkään alettu rakentamaan, ainakaan vielä. Sen sijaan kaksi muuta lapsiperhettä muuttavat pois talostamme. Talonmiehemme kolmine poikineen ovat jo poissa, sillä he halusivat palata kotikonnuilleen vuoristomaisemiin, pois Zürichin betonimaisemasta?! Ja tämähän on niiiiin vihreä kaupunki?!? Myös Rouva C muuttaa perheineen pois. Huomenna tulee muuttoauto ja silloin Veetikin näkee naamansa turhan useasti verille raastaneen Noahin toivottavasti viimeisen kerran. Ei tule ikävä.

Odottamisen sietämättömyys

Yritän elää tässä hetkessä. Se on luonteelleni hemmetin vaikeaa, mutta nyt ei muitakaan vaihtoehtoja ole, mikäli mielin pysyä selväjärkisenä ja edes joten kuten rauhallisena emona lapsilleni.
Minuahan suositeltiin jokunen aika sitten ensimmäistä kertaa elämässäni johonkin työpaikkaan. Pistin coverit ja resumet menemään ja olin vakaasti sitä mieltä, että nyt tärppää jos ei milloinkaan. Vaan niinhän se on mieli ja toiveet epärealistissa atmosfääreissä aina kun pitkästä aikaa työhakemuksen laittaa.
En kuullut papereiden meilaamisen jälkeen ko firmasta mitään, ennen kuin jo hieman kypsähtäneenä lähetin toissa viikolla meilin (ihan ystävällisen tietysti), jossa kyselin onko postini tullut perille jne. Taas oli vastausmeili ihan yhtä lupaava kuin se ensimmäinen puhelukin (jonka jälkeen tulin blogiini leijumaan) ja yhteyttä luvattiin ottaa heti kun pestin viralliset vaatimukset valmistuvat. Ja niiden piti olla Suomen toimiston pomolla (johon olen ollut yhteydessä) jo viikko sitten. Tekisi niin mieleni soittaa uudestaan ja kysellä "mikä maksaa kun kestää niin pirun pitkään...". Noh, tietysti asia pitää pukea hieman toisenlaiseen viestintätapaan. Joku on joskus todennut, että jos hymyilet väkisinkin puhelimen toisessa päässä niin viesti saa huomattavasti positiivisemman sävyn kuin että jos soittaisi "elin otsassa". Pitänee kokeilla. Pohdin vaan, missä menee ärsyttävyyden raja, eli voinko soittaa ja puhaltaa niskaan, vaikka minuun luvattiin ottaa yhteyttä heti kun kynnelle kykenevät??? Vai olisikohan fiksumpi veto pistää paperit myös Nykin pääkonttoriin, jossa pestin täyttäminen sitten kuitenkin viime kädessä sinetöidään??? Ah, kynnet ovat jo mennyttä kalua. Auttaisiko joku kokeneempi urahaukka?!?

Suomikoulu

Tänään oli Suomikoulupäivä. Ensimmäinen kerta oli 2 viikkoa sitten ja siitä lähtien on Veitikka kysellyt "koska mennään taas???". Hieman eri suhtautuminen kuin paikalliseen eskariin ;). Hänen päähänsä ei meinannut millään upota se, että saksankielisessä "koulussa" käydään ma-pe joka viikko ja suomenkieliseen kouluun pääsee VAIN joka toinen keskiviikko. On se rankkaa. Ja kuka se taas höpöttikään "ne lapset on niiiiin sopeutuvaisia". Arrrg.

Mami pääsi aurinkoiseen ja lämpimään metsään sauvomaan, sillä myös kuopuksen ikäisille on koulun yhteyteen järjestetty leikkikerho. Upeaa, mahtavaa. Olin niin tyytyväinen omasta lenkkeilyajasta, että tuulettelin Vitaparcoursilla (kuntorata) tyystin hyytyneitä "lihaksia" ja juoksin jopa kierroksen Finnpfadilla (=suomipolku eli hakkeesta metsään tehty erikoispehmeä juoksulenkkialusta). Metsä oli täynnä lapsia, sillä keskiviikkoiltapäivisin ei ole lainkaan koulua (siis normaalia koulua).

Ensi kerralla pitänee olla sosiaalisempi ja istua muiden äitien kanssa kahvilla kuin tatti paskassa. En tunne Suomikoulun äideistä vasta kuin murto-osan, mutta silti piirit tuntuvat ahtailta ja pienikin poikkeaminen sosiaalisista ympyröistä saa nopeasti ovet sulkeutumaan nenän edestä. En ole tosin huolestunut, sillä en koe menettäväni mitään... ikävän suuri osa tuntemistani naisista kun on rasittavuuteen asti miehensä rahoilla leveileviä "edustus"kotirouvia, joiden kanssa en jaksa liiemmin kaveerata yhtään enempää kuin on ihan pakko. Ne mukavimmat ja selväpäisimmät tapaukset vievät lapsensa ikävä kyllä toisen kaupungin Suomikouluun.

Green wing

Kukaan ei varmaan tätä usko, mutta olen kestänyt näin kauan vinguttamatta kertaakaan Visaani netissä muuten kuin lentolippuostoksilla. Suomilomalla satuin sitten näkemään pari jaksoa superhauskasta brittiläisestä Green Wing sairaalasarjasta. Sveitsiin palattuamme alkoi täkäläinen tvsarjatarjonta nyppimään sen verran kipeästi, että päädyin tuijottamaan sarjasta leikattuja pätkiä You Tuben sivuille (http://www.youtube.com/watch?v=vN-dZG8h_eE). Mies hirnui iltaharrastukselleni, joten eikun filkaa tilaamaan Amazonista. Ja kostoksi miespuoliselle tilasin kerralla kaikki saatavilla olevat tuotantojaksot - hänelle isänpäivälahjaksi. Vaan nehän saapuivat 2 PÄIVÄSSÄ ja mies löysi ne postiluukuista. Nyt olemme molemmat koukussa, joten näihin kuviin ja tunnelmiin. Kiirus töllöttimen ääreen.

Fränkische Schweiz

Viikonloppu kului leppoisasti Saksan vanhimmalla matkailualueella. Fränkische Schweiz oli aikoinaan frankkien asuttama alue nykyisen Saksan Bayerissa. Alue sai Sveitsi-loppuliiteen kupuilevan ja vuoristoisen maisemansa vuoksi. Kuvassa pojat pyöreän pöydän ritarisalissa.

Onneksi lähdimme häihin pitkästä ajomatkasta (vajaa 6h) huolimatta, sillä sekä alue että itse hääjuhla olivat tosiaan pitkän ajomatkan arvoisia! Suosittelen aluetta lämpimästi, jos mielii autoilla, pyöräillä, vaeltaa, kiipeillä tai meloa vihreässä kumpuilevassa maastossa hienojen linnojen ja pienten idyllisten kylien tuntumassa.

Myös ruokakulttuuri oli meille mieleen. Joskus aikoinaan Tsekeissä asuessani en klimppipalloista juuri välittänyt, mutta Bayerissa Knödelit sulivat suussa. Jopa kylkiäisenä tarjottu ruskea kastike saati sitten ankka tai siankylki olivat taivaallisen hyviä. Ja ruoka oli lisäksi HALPAA!

Hääjuhla oli ikimuistoinen johtuen ehkä siitä etten ole koskaan aiemmin viettänyt yötä ritarilinnassa. Nyt siihen tarjoutui oiva mahdollisuus. Pojat tutkivat haltioituneina ritarihaarniskoita, tapparoita, aseita, miekkoja, jousipyssyjä ym ritarirekvisiittaa. Hääohjelmassakin oli viitteitä menneisiin aikoihin. Me saavuimme juhlatamineissa, niin kuin Suomessa tapoihin kuuluu. Muut olivat farkuissa tai vaellusvarusteissa :-O. Eipä ollut tullut meille mieleenkään että hääpari oli vihitty jo edellisenä päivänä ja me olimme saapuneet vain juhlimaan.... Taas pienoinen kulttuuriero. Näitä sattuu.

Onneksi olimme osanneet kutsun perusteella varautua vaelluskengillä, sillä koko juhlaväki jaettiin pelastusryhmiin, joille annettiin visainen tehtävä pelastaa hääpari. Vaelsimme ja teimme siinä sivussa erinäisiä askareita, kunnes löysimme lopulta tiemme isoon tippukiviluolaan, jonka uumeniin hääpari oli vangittu. Ainakin pojat muistavat luolan luurankoineen vielä pitkään.

Sairastupa ja työleiri

Veitikka on kipeänä. Normaali flunssa, ei onneksi sen kummempaa. Nyt kai se sairastamiskierre taas kinskin myötä alkaa... tänään pojalta jäi siis väliin 2. kielikurssitunti sekä jumpan eka kerta. Oma flunssani talttui parissa vuorokaudessa kuvan mukaisella nokkakannulla. Tosi kätevä! Suolavettä toisesta sieraimesta sisään ja toisesta ulos. Varsin nopea ja kätevä tapa desinfioida limakalvot luonnonmukaisesti. Joogeilta opittu ja hyväksi & toimivaksi testattu.

Veitikka luuli pääsevänsä kotona huvittelemaan ja leikkimään kaikkea kivaa, mutta huonona äitinä pakotin pikkumiehen tuijottamaan televisiota koko päivän. Halusin tehdä selväksi sen että kotipäivä ei todellakaan tarkoita kivaa ylimääräistä huvipäivää, vaan silkkaa tylsää lepäämistä. Illalla homma ryöpsähti hieman käsistä (yritin liittää videon mukaan, mutta tunnin lataamisen jälkeen peruutin käskyn. Kärsimätön ihminen).

Otto oli onneksi aamupäivän omassa leikkikerhossaan, mutta siitä huolimatta en ehtinyt antaa esikoiselle ylimääräistä huomiota, vaikka olisin halunnutkin. Ensin piti pestä kylppäri remonttireiskojen jäljiltä - hemmetin nopeita veitikoita. 2 päivää ja homma oli ohi. Ja kaikki Made in Swiss! Joskus otan vielä selvää kaikista Sveitsissä tehtävistä tuotteista, sillä niitä on jumalattomasti, joka lähtöön ja vieläpä hemmetin hyviä ja laadukkaita!

Kun olin selvinnyt kylppäristä ja lounaasta, piti alkaa kuuraamaan keittiön kaappeja. Hemmetti! Joku ryökäletoukka on löytänyt pähkinävarastoni ja rouskii kaikki löytämänsä makupalat. Se osaa jopa tehdä muovipusseihin reikiä!!! Help! Eniten raivostuttaa pinjansiemenien kohtalo. Luulen että toukka on lähtöisin siitä samasta populaatiosta, joka tuli aikoinaan Amsterdamista nimenomaan pinjansiemenpussin mukana. Hamstrasin silloin eräästä erikoismaistekaupasta ison pussillisen niitä Sveitsiin mukaan, sillä rakastan ko siemeniä ja täällä niiden hinta on moninkertainen Damiin verrattuna. Ko pussillinen tuhoitui kuitenkin ennenkuin pääsin alkuunkaan. Sen jälkeen ei mitään merkkiä mistään epäilyttävästä. Nyt 2 vuotta myöhemmin jostain ilmestyi perhosia pähkinäkaappiimme. Heitin kaiken menemään, siivosin ja kuurasin ja luulin selvinneeni säikähdyksellä. Vaan ei. Tänään huomasin jälleen jauhoa ja pieniä toukkia pinjansiemenpusseissa, TÄYSIN AVAAMATTOMISSA! Ei voi olla totta. Heitin varmuuden vuoksi koko kaapin sisällön roskiin, myrkytin kaapin ja päätin elää vähän aikaa ilman siemeniä ja pähkinöitä. Ei edes pähkinäsuklaata! Nyyh.

Nyt on kädet koko päivän kuurausurakasta kuivat kuin korput. Sitä kutsutaan täällä hausfrau syndroomaksi. Seuraavaksi pitää alkaa pohtimaan ja pakkaamaan viikonlopun vaatevarastoa. Lähdemme huomenna Saksaan häihin. Tiedossa on toivottavasti mukavat kemut keskiaikaisessa linnassa Nürnbergin pohjoispuolella (ja minä kun luulin aluksi olevani menossa ranskankieliseen Sveitsiin, kun kutsussa luki Fränkische Schweiz - en ole ihan varma oikeinkirjoituksesta. Korjatkoon ken haluaa.)

Ruumis

Olen aika heikossa kunnossa. Aina kun pääsen lenkkeilyyn kiinni ja juoksu alkaa sujumaan ilman että musaa täytyy huudattaa tärykalvojen kestolyvyn äärirajoilla motivaation ylläpitämiseksi, ilmaantuu esteitä, joiden vuoksi en vähään aikaan ehdi harrastaa mitään. Kunto laskee kuin lehmän häntä.
Toin pyörän VIHDOINKIN Suomesta tänne. Sillä sentään pääsee mäen kuin mäen ylös suht vaivattomasti. Toisin kuin täältä ostamallani mummomankelilla... ostin nimittäin 2 vuotta sitten epähuomiossa Amsterdam-tyyppisen pyörän, mutta 100 kertaa uudemman ;). Se toimisikin Damissa unelmaisesti, mutta täällä se on auttamatta liian raskas mäkiin ja kun kahta lastakaan ei täällä pyörän päällä saanut kuljettaa, osoittautui pyörä "sukkaostokseksi". Tosin enäähän en kahta pyörässä edes kuskaisi kun Veitikka on oppinut pyöräilemään.

Olin jokunen aika sitten yksin pyöräretkellä. Tein mielestäni aivan normaalin pienen retken. Tai no olihan siinä vähän nousua... sitä kun on täällä hieman vaikea välttää. Koko seuraavan viikon olivat reidet kuin lyijyä!?! Olin ihmeissäni. Vaan niin se menee, koko ajan pitäisi tehdä ja olla suorittamassa jotain, jotta ruumis pysyisi kunnossa. Lasten kanssa saa kyllä hyötyliikuntaa, mutta olen luonteeltani yksinäisten lajien harrastaja, siksipä kaipaan aina jotain lisää. YKSIN.
Tai no, parijoogassa voisin sietää helpostikin toisen osapuolen läsnäolon:
http://www.youtube.com/watch?v=xHlimTc8V4g
Vaan ikävä kyllä joogavideotkin homehtuvat nykyään hyllyssä. Kun kaikkea muutakin kuskataan nykyään kotiin kotiäitien helpotukseksi, niin miksei ovelle voisi ilmaantua videon kaltainen uros äippää jumppauttamaan? Varmasti menestyvä bisnesidea ainakin kotiäitien luvatussa maassa. Vaan onhan se omakin mies tuossa lajissa hyvä ja vääntelisi minua oikein mielellään videon ohjeiden mukaan (jos siis vääntyisin vielä noin ;)). Vaan yhteinen aikamme on nykyään kortilla ja aina niin myöhään illalla ettei jooga enää innosta.
Kuopus tuijottaa olohuoneessa Fröbeleitä. Taidampa mennä pomppimaan Matsin ohjeiden mukaan. Tsüsss!

Kello on täällä muuten vasta 09.00 eikä suinkaan keskiyön tienoilla, niinkuin se täällä blogissa näyttää! Mistähän senkin muuttaisi oikeaan aikaan?

Se olikin tutustumiskäynti

Eli eihän se tänään mikään änkytysterapia vielä ollut. Kunhan juttelimme logopediatrin kanssa pari tuntia. Hyvin meni. Veitikka oli iloisella tuulella, ymmärsi paljon ja kommunikoi hyvin. Ensin hän haastatteli minua ja sen jälkeen poitsua. Hänen pikainen diagnoosinsa oli että kyse on lähinnä luonteen erikoisherkkyydestä yhdistettynä olosuhteisiin joissa hän ei kykene ilmaisemaan itseään vaikka tahtoisi ---> seurauksena itsetunnon aleneminen, jonka johdosta änkytys ilmenee. Vaan eihän se koskaan noin simppeliä ole. Sille viisaalle joka on joskus todennut että lapsille kaikki on helppoa ja sopeutuminen muutoksiin nopeaa, tekisi mieli sanoa pari VALITTUA SANAA.
Luulen että poitsulla olisi paljon helpompaa, jos hän olisi perusluonteeltaan hiljaisempi ja enemmän perässähiihtäjätyyppinen. Vaan kun ei ole.

Varsinainen "terapia" alkaa vasta 2 viikon syysloman jälkeen lokakuun loppupuolella. Ryhmässä on max 6 lasta, joille ei aiota opettaa oikeaa tapaa puhua, vaan toiminnan ja kanssakäynnin kautta heidän itsetuntoaan yritetään kohottaa niin paljon että kommunikointi kehittyisi sujuvaksi. Veitikka pääsee ryhmään vain jos minä kykenen samaan aikaan osallistumaan vanhempien keskustelu/terapiaryhmään. Kuopus pitäisi siis saada johonkin hoitoon, häntä en saa kuulemma ottaa mukaan. Hmmm...

Kielikurssi, kylppäriremontti, änkytysterapia

Kiireinen päivä.
Heräsin jo kukonlaulun aikaan kuopuksen vierestä siihen ettei kaikki ollut kohdallaan. Poitsu on ollut jo jonkin aikaa vaipaton, myös öisin. Viime yönä hän sitten kasteli sänkynsä, muistaakseni ensimmäistä kertaa. Taisi olla raukka niin väsynyt meitsäleikkikerhonsa jäljiltä, ettei ollut edes herännyt märkiin lakanoihin. Riisuin edelleen nukkuvalta pojalta kaikki vaatteet ja peittelin Veetin tyhjänä (oli evakuoitunut peloissaan parisänkyymme) odottavaan sänkyyn. Olin itsekin niin väsynyt juuri alkaneesta flunssasta johtuen, etten jaksanut laittaa pojalle uutta yöpaitaa, saati vaihtaa lakanoita. Päätin nukkua vielä hetken kuivalla sängyn osuudella ja hoitaa hommat kun pojat ovat poissa jaloista.

Veitikalla alkoi tänään saksan kielen opiskelu. Hänen eskariopettajansa pitää senkin. Tunnit alkavat joka ti ja to klo 7.45. Vuotta vanhemmille eskarilaisille kurssit pidetään ma ja ke 7.45. Koko 19 lapsen joukossa on VAIN 3 äidinkielenään saksaa puhuvaa! Emmekä me edes asu Zürichin ulkomaalaisvaltaisimmassa kaupunginosassa!
Esikoisella ja isällään tuli hieman kiire ja niimpä he saapuivat myöhässä kielitunnille. Veitikka oli vetänyt "hihnat kiinni" ja alkanut huutamaan haluavansa takaisin kotiin... No niin. Siinä sitä taas ollaan. :-( Aamuista on tulossa vähitellen tosi hankalia ja heti kun homma alkanee sujua, onkin syysloman aika... ja sen jälkeen tietysti taas samat ongelmat. Hieman nyppiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.

Nyt on Rudi naputtelemassa kylppärin laattoja alas, lakanat ja astiat peseytymässä. Kohta alkaa lounaan valmistelu, sillä heti sen syötyämme pitää kiiruhtaa kaupungille tutustumaan änkytyseskariin, tai millä nimellä sitä nyt voisi ikinä kutsuakkaan. Yritän selviytyä päivästä Finrexin voimin, jota muistin onneksi ostaa Suomesta.
Näin meillä tänään.

Grillaamassa

Päätin lähteä poikien kanssa metsään grillaamaan. Säästyisin taas keittiön siivoukselta ja samalla saisin yhdistettyä huvin ja hyödyn eli pyöräilyn ja ruokailun. Siinä sivussa saisin väsytettyä poitsut niin että nukkuvat TOIVOTTAVASTI paremmin yönsä. Viime yönä molemmat olivat meidän sängyssä puoleen yöhön mennessä ja siinä sitten keskellä yritin saada potkimiselta ja unenpöppöröiseltä höpötykseltä edes jonkun tunnin nukutuksi. Saas nähdä kuinka ensi yö sujuu.

Meidänhän piti huomenna sunnuntai jököttää poikien kanssa kotona. Vaan kuinka ollakkaan... mies sai houkuteltua ajamaan puoleen väliin (eli keskelle Sveitsiä) vastaan. Löysin netistä sopivan retkikohteen Klewenalpista, jossa sattuu olemaan huomenna jodlausmessut. Tuleepa sekin kulttuuripläjäys sitten koettua ;).

Yksinhuoltajan viikonloppu

Mies on Tessinissä (italiankielinen kantooni) yhdistetyllä työ- ja huvimatkalla. Me olemme siis poikien kanssa kolmisin kotona. Alunperin meidänkin piti ajella ko vuorimajaan la-su väliseksi yöksi, mutta esikoisen silmätulehdus osui sopivaan saumaan. Kaikki viikonloput ovat muutenkin täynnä menoja ja pitkiä ajomatkoja, joten jumitan mielelläni kotosalla edes tämän kerran. Saapa mieskin kauan kaivatun oman vaellusreissunsa.

Veitikan esikoulun aloitus sujui aluksi hyvin. Nyt parin viikon jälkeen on ilmennyt pienoista jännittämistä... eskariin ei huvitakaan enää mennä, paita on aamulla väärä, kengät liian hankalat jne. Ja joka ilta poika vaatii viereensä nukahtamiseensa asti. Ja nukahdettuaankin hän herää pieneen rasahdukseen ja vaatii uudestaan viereensä. Olen siis aika pinnana, sillä yhtäkkiä huomiontarve on aivan valtava ja kotitöitä voisi tehdä muka vain hänen eskarissaoloaikanaan. Tänään vein pojat hampurilaiselle, ihan vain siksi ettei molemmissa jaloissa olisi joku huutamassa keittiön siivouksen ajan. Käsittämätöntä!!! Tv tietysti toimisi, mutta he saavat katsoa sitä jo muutenkin ihan liikaa. Myös tietokoneella heidät saisi helposti pois helmoista, mutta sekin on kyseenalainen konsti, jonka käyttöä joudumme rajoittamaan jo nyt.

Aluksi ajattelin jättää poikien päiväunet tänään väliin ja lähteä hampurilaisilta suoraan metsään kirmailemaan. Katsottuani hetken kuopuksen sik-sak kävelyä, tajusin ettei siitä tule mitään muuta kuin hampaiden kiristelyä. Saisin heidät väsyneinä kyllä metsään, mutten enää sieltä pois. Joten nyt pojat nukkuvat ja minä saan ansaitun hiljaisen kahvi- ja nettitaukoni. Päiväunet tekisivät hyvää myös minulle, sillä ensi viikosta on tulossa entistä rankempi. Veitikalla alkaa nimittäin saksan opiskelu joka tiistai ja torstai klo 7.45! Hyvä juttu sinänsä, mutta saas nähdä kuinka poika jaksaa. Kielen opiskelu tosin lisää varmasti kouluviihtyvyyttä ja siten myös jaksamista. Tiistaina on myös änkyttäville lapsille tarkoitettu eskariryhmä - päiväuniaikaan. Jep, jep.