Muutoksen tuulia

Olen muuttanut viimeisen yhdeksän vuoden aikana peräti 7 kertaa. Ja neljä niistä ulkomailla. Se on aika paljon, etenkin kun muuttamista pidetään yhtenä suurimmista stressin aiheuttajista (muita ovat mm. avioero, läheisen kuolema ja vakava sairastuminen). Oloa ei yhtään helpota se, että jälleen on muutto tiedossa. Vielä sietämättömämpää on etten tiedä edes milloin ja minne???!!!

Kerroin jokunen aika sitten miehen etsivän töitä. Noh, niitä löytyi omalta alalta ja hyvästä yrityksestä. Mutta toisesta kaupungista. Zürich on niin keskittynyt rahaan, ettei täältä löytynyt luonnontieteilijälle minkäänlaista jalansijaa. Sen sijaan Reinin varrella ja Saksan sekä Ranskan rajalla sijaitseva Basel on pullollaan kemian alan yrityksiä ja siellä mieskin aloittaa uuden uransa lokakuun alussa. Me emme muuta heti perässä, sillä asia ei ole lainkaan niin yksioikoinen kuin voisi luulla.

Mies haki myös Suomesta professuuria, mutta jäi odotetusti toiseksi. Olihan ko ylimääräinen proffanvirka avattu nimenomaan erälle itänaapurin voissaleivotulle, joten ei meidän miehellä ollut mitään mahdollisuuksia. Mutta se lämmitti, että kaikki puolueettomat asiantuntijat (asiantuntijalausunnot ovat yliopiston virantäytössä julkisia) olivat asettaneet hänet toiseksi ja julistivat hänen olevan varsin lupaava nuori tiedemies. Sen jälkeen kyseisestä laitoksesta ollaankin sitten oltu varsin kosiskelevia. Miehen pitäisi kuulemma vain äkkiä kyhätä tutkimussuunnitelmat Akatemialle, saada sieltä rahat, tulla niiden turvin Suomeen, sen jälkeen jatko kuulemma järjestyisi automaattisesti, mies hankkisi puuttuvaa johtamis- ja luennonvetokokemusta lehtorina ja saisi lopulta proffan paikan kun nykyinen jäisi eläkkeelle noin viiden vuoden tähtäimellä. Juupa juu.

Aluksi mies oli varsin otettu lausunnoista ja jälkikäteen saaduista yhteydenotoista, joihin hän totesi "tähän on hyvä päättää tieteellinen ura." Ja niin vaikea kuin tuo päätös oli hänelle ollutkin. Akatemian hakemus pitäisi tehdä lokakuun aikana, joka on myös miehen ensimmäinen kuukausi uudessa työpaikassa ja samalla ensimmäistä kertaa elämässään yrityselämässä. Hänen päänsä tuntuu siis olevan tyhjä ja luulen että tutkimussuunnitelma jää ainakin tällä erää tekemättä.

Kahden maan välillä keikkumisessa ja yliopistomaailmasta pois siirtymisessä on varjopuolensa. Jos mies olisi jatkanut Uni Zürichissä tutkijana, olisi meidän ollut helppo (helpompi) palata Suomeen Akatemian ns "kotiinpaluurahan" turvin. Eli tieteen parissa työskenteleville ulkomailta takaisin kotimaahan haluaville maksetaan vuoden ajan palkkaa ja tuona aikana heidän oletetaan löytävän töitä kotimaastaan. Nyt kun mies siirtyy yrityselämään, katoaa meiltä ko turvaverkko. Toisaalta, tulotkin tulevat olemaan hieman eri tasolla kuin tutkijana.

Aivopuoliskoni pallottelevat siis päivittäin kysymystä Basel-Suomi-Basel-Suomi...???
Mies ei halua minun katselevan asuntoja kummastakaan, mutta minäpä en hänen jurputuksestaan välitä, vaan tsekkailen tarjontaa päivittäin - lähinnä Baselista. Olemme asettaneet takarajaksi ensi kesän. Siihen mennessä pitäisi olla selvillä aikataulu ja uusi muuttokohde. Jos haluamme palata Suomeen, ei se olekkaan enää aivan ongelmatonta. Ensinnäkin minun pitäisi saada ensin jostain töitä. Suomessa kun ei nykyinen elintasomme onnistu yhdellä palkalla, eikä etenkään yhdellä yliopistotason palkalla. Toiseksi, vuokra-asuntoja ei juuri ole. Eikä meillä ole vaadittavaa pääomaa omaankaan asuntoon. Siihen vaadittaisiin noin 10 vuotta lisää Sveitsissä ;). Nähtäväksi siis jää, kuinka paljon mies innostuu yrityselämästä, johon hän on tähän asti suhtautunut... sanoisinko nihkeästi.
Vai huomaako hän muutamassa kuukaudessa, ettei sillä palkkatilin suuruudella ole todellakaan mitään väliä kunhan saa toteuttaa omaa sisäistä johdatustaan maailman pelastamisessa perustieteen parissa.

Tuleva talvi tulee joka tapauksessa olemaan hermoja raastava. Mies lähtee aamuvarhaisella (ehtii sentään viedä Veitikan kielikursseille) ja palaa iltamyöhällä. Baseliin on matkaa vain 70km mutta samalla tiellä on miljoona muutakin pendelöijää. Tulen siis pyörittämään arkea käytännössä yksin. Toivon tosiaan että poikien eskarit ja leikkikerhot alkavat sujumaan, ettei minun tarvitse raastaa täällä hiuksiani päästä kun kumpikin vinkuu vuorollaan pelkoaan ja kieltäytyy menemästä pakollisiin menoihinsa.

Muitakin muutoksen tuulia on ilmassa. Naapurustomme nimittäin muuttuu oleellisesti. Viereinen tontti ammottaa yhä tyhjyyttään ja me nautimme avarasta maisemasta kun siihen ei sittenkään alettu rakentamaan, ainakaan vielä. Sen sijaan kaksi muuta lapsiperhettä muuttavat pois talostamme. Talonmiehemme kolmine poikineen ovat jo poissa, sillä he halusivat palata kotikonnuilleen vuoristomaisemiin, pois Zürichin betonimaisemasta?! Ja tämähän on niiiiin vihreä kaupunki?!? Myös Rouva C muuttaa perheineen pois. Huomenna tulee muuttoauto ja silloin Veetikin näkee naamansa turhan useasti verille raastaneen Noahin toivottavasti viimeisen kerran. Ei tule ikävä.