Veitikka ja Olppa

Nyt on taas yhdet kimppasynttärikemut takana! Vasta vuoden kuluttua uudestaan. Huh!
Hyvin meni, mutta hulinaa kyllä riitti. 2h 30min oli optimaalinen ajoitus ja yhtään pidempään eivät lapset olisi enää jaksaneet. Mies suunnitteli ohjelman yhdessä poikien kanssa, mutta puolet jäi tekemättä. On se vaan niin, että uroksilla täytyy olla geeneissä kiinnostus kaikkeen moottoroituun ja vauhdikkaasti etenevään tekniseen välineistöön. Autorata oli nimittäin ennalta-arvatusti se, joka vei kaikkien poikien sydämet. Turha siinä oli mitään aasinhäntäleikkiä edes ehdottaa, kun silmät kiiluen odotettiin omaa vuoroa päästä kisaamaan nopeimmasta autosta. Jooh. Oli joukossa sentään yksi prinsessakin. Ero prinsessan ja poikien olemisessa oli kuin yö ja päivä. Aika elämys meille vanhemmillekin.

Veitikalla sujuu esikoulu nykyään tosi hyvin. Hän on oppinut hyvin alkuasukaskieltä, on aktiivinen ja iloinen. Synttärilaulutkin sujuvat jo retoromianiallakin. Ainoa, mikä hiertää on edelleen namusetien pelko. Tänään viimeksi tapasimme puolivälissä matkaa ja näin kuinka hän jännittyneenä juoksi karkuun takanaan kävelevää miestä. Ah, kuinka toiselle voisi opettaa, ettei kaikkia vieraita tarvitse sentään pelätä?!Koska Otto oli pitkään kipeä, jouduin pakottamaan esikoisen kulkemaan osa 5-10 min eskarimatkastaan yksin. Sen aikaa kuopus joutui siis viihtymään yksin kipeänä kotona ja hyvinhän se sujui tietsikan ääressä... vastaan tulleet naapurit sen sijaan päivittelivät kuinka olen voinut jättää niin pienen lapsen yksin kotiin VIIDEKSIKIN MINUUTIKSI! Hemmetti, pitäisikö tosiaan kuumeinen potilas raastaa ylös sängystä, pukea ja viedä ulos juoksujalkaa vain sen takia, että kuopus valuu rinteen alas eskariin tai takaisin. Anteeksi vaan, mutta minun mielestäni kohtuutonta. Mieluummin annoin hänen kuunnella Miinoja ja Manuja vällyjen alla tai pelata silmät lautasina Alkupolku Leikkilää tietsikalla.

Torstaisin käymme esikoisen kanssa änkytysterapiassa. Se on ihan mielenkiintoista. Aikomuksemme on tosin käyttää vain tutustumisaika (5 krt) hyödyksemme, sillä muuten joutuisimme sitoutumaan vuodeksi. Ja sehän ei tulevan muuttomme vuoksi käy. Vaan sitä me emme ole vielä kertoneet.
Lapset (yht 5) leikkivät omassa huoneessaan oman ohjaajansa kanssa ja me äidit puramme tuntojamme omassa terapiahuoneessamme. Molemmat terapeutit ovat sekä psykoterapeutteja että logopediatreja. Ihan hyvä, sillä me kaikki olemme ulkomaalaisia joilla kullakin on omat traumansa ja stressinsä. Vaikka väitetään, ettei änkyttäjän vanhemman pitäisi syyllistää itseään, niin uskon silti että hyvin suuri syy on meissä vanhemmissakin. Ainakin itse huomaan selvästi Veetin puheesta milloin olen ollut stressaantuneempi ja siis jaksanut keskittyä häneen vähemmän. Tietysti oma painolastinsa tulee ympäristöstäkin. Mutta kuitenkin.
Veitikan puhe alkoi joka tapauksessa sujua tosi sujuvasti heti kun hän pääsi kiinni kielikurssiinsa. Itsetunto kohosi selvästi ja sen myötä myös puhe alkoi luistaa. Molemmilla kielillä. Ensimmäisellä terapiakäynnilläkin hän oli ainoa lapsista joka puhua polpotti ilman pelkoa itseilmaisua kohtaan, vaikka tilanne oli outo ja paikka oli täynnä tuntemattomia lapsia ja heidän äitejään.

Olppa sen sijaan...
Meidän rämäpää on ilmeisesti nyt uhmaiässä. Kotona se ei ilmene muuten kuin isoveljen lelujen haluamisena, joka on normaalia. Pientä nahistelua koko ajan. Sen sijaan metsäleikkikerhosta on tullut oikein murheengryyni. Koko maanantaiaamu on yhtä itkua ja vikinää kuinka rankkaa ja vaikeaa siellä on. Ruoka on pahaa, kukaan ei palvele ja muut lapsetkin ovat ilkeitä, jne... Ja mikään noista ei pidä paikkaansa, paitsi rankkuus. Pojan on sinne kuitenkin mentävä, vaikka kuinka itkettäisi. Kerran ohjaaja raahasti hänet sinne maata pitkin (kun ei poika suostunut itse kävelemään) ensimmäiset sadat metrit. Vasta vedenpumppauspaikalla hän oli rauhoittunut saatua pumpata keitinvettä.
Olppa ei ota siellä kuulemma juurikaan kontaktia muihin lapsiin. Odottaa vain, milloin aletaan rakentamaan nuotiota ja laittamaan ruokaa. Niissä hän sentään auttaa aina, kuten isoveljensäkin. Sanaakaan hän ei myöskään suostu sanomaan. Kotona hän sentään sanoo jonkun sanan saksaakin, mutta metsässä ei koskaan.
Noh, oppia ikä kaikki. Huomenna on taas Anitan leikkikerho, joka sujuu sentään hyvin. Se onkin vain 2h ja sisällä leikkimistä.

Pyykkitupa odottaa. Ja sitten onkin taas aika herättää pojat.