Odottamisen sietämättömyys

Yritän elää tässä hetkessä. Se on luonteelleni hemmetin vaikeaa, mutta nyt ei muitakaan vaihtoehtoja ole, mikäli mielin pysyä selväjärkisenä ja edes joten kuten rauhallisena emona lapsilleni.
Minuahan suositeltiin jokunen aika sitten ensimmäistä kertaa elämässäni johonkin työpaikkaan. Pistin coverit ja resumet menemään ja olin vakaasti sitä mieltä, että nyt tärppää jos ei milloinkaan. Vaan niinhän se on mieli ja toiveet epärealistissa atmosfääreissä aina kun pitkästä aikaa työhakemuksen laittaa.
En kuullut papereiden meilaamisen jälkeen ko firmasta mitään, ennen kuin jo hieman kypsähtäneenä lähetin toissa viikolla meilin (ihan ystävällisen tietysti), jossa kyselin onko postini tullut perille jne. Taas oli vastausmeili ihan yhtä lupaava kuin se ensimmäinen puhelukin (jonka jälkeen tulin blogiini leijumaan) ja yhteyttä luvattiin ottaa heti kun pestin viralliset vaatimukset valmistuvat. Ja niiden piti olla Suomen toimiston pomolla (johon olen ollut yhteydessä) jo viikko sitten. Tekisi niin mieleni soittaa uudestaan ja kysellä "mikä maksaa kun kestää niin pirun pitkään...". Noh, tietysti asia pitää pukea hieman toisenlaiseen viestintätapaan. Joku on joskus todennut, että jos hymyilet väkisinkin puhelimen toisessa päässä niin viesti saa huomattavasti positiivisemman sävyn kuin että jos soittaisi "elin otsassa". Pitänee kokeilla. Pohdin vaan, missä menee ärsyttävyyden raja, eli voinko soittaa ja puhaltaa niskaan, vaikka minuun luvattiin ottaa yhteyttä heti kun kynnelle kykenevät??? Vai olisikohan fiksumpi veto pistää paperit myös Nykin pääkonttoriin, jossa pestin täyttäminen sitten kuitenkin viime kädessä sinetöidään??? Ah, kynnet ovat jo mennyttä kalua. Auttaisiko joku kokeneempi urahaukka?!?