Aamurutiinit hukassa... tuttua kauraa varmaan joka perheessä?!

Tänään oli taas niitä aamuja, joita en millään jaksaisi.
Pojat heräsivät hyvissä ajoin saattaamaan isänsä töihin eli jo kuuden pintaan. Minä havahduin hieman vaille seitsemän ja kuulin kuinka mies huikkasi vielä ovelta esikoiselle kehoituksen ryhtyä pukeutumaan.

Esikoisella on aamuisin suuria vaikeuksia laittaa itsensä valmiiksi esikouluun (tai minnekkään muuallekkaan). Kiltit kehoitukset kaikuvat useimmiten kuuroille korville. Usein vasta kiristys tai huutaminen saa hänessä edes jotain toimintaa aikaan ja se on äärimmäisen ikävä alku päivälle - niin hänelle kuin minullekin.

Koska hän ei ollut 7.40 mennessä edistynyt esikouluun valmistautumisessaan lainkaan (lukuisista kilteistä kehoituksista huolimatta), pistin hänet yöpaita päällä ulos. Ensilumi satoi eilen! Poitsu hytisi tippa linssissä ulkona jonkin aikaa. Mutta edelleen hänellä oli suuria vaikeuksia kyetä pohtimaan mitähän hänen tulisi tehdä seuraavaksi. Olen tehnyt asian helpoksi laittamalla päivän vaatteet eteiseen valmiiksi! Hampaiden pesu on sentään jo itsestään selvä asia... vaan nykyään peilinkin ääressä kuluu tovi jos toinenkin... siihen en ole puuttunut - vielä.

Kysyin kerran eräältä paljon reissaavalta suomiystävältämme aamurutiinien onnistumista ja kuinka hyvin vanhemmat ehtivät pääkaupunkiseudun ruuhkassa töihin. Ja erityisesti sitä kuinka äiti selviää arkiaamuista yksin? Mies oli suht sanaton ja katsoi minua juuri siihen samaan tapaan kuin varmasti me sveitsissä asuvat äidit katsomme takaisin kun meiltä kysytään vakioihmettelyn aihe "siis mitä sä teet siellä kotona kaiket päivät???". Noh, sittemmin perhe on eronnut ja mies muuttanut pysyvästi ulkomaille...

Luin jutun eräästä uraäidistä, joka jokaisen vaikean aamun jälkeen heitettyään lapset vihdoin tarhaan hokee töihinajomatkansa ajan mantraa "tästä tulee vielä hyvä päivä... tästä tulee vielä hyvä päivä...". Ja se kuulemma toimii. Hmmm. Taidan ottaa oppia. Nainen onkin psykologi noksulla.

Kuulisin mielelläni kommentteja miten te muut hoidatte aamun kunnialla? Kommentteja odotellessa ajattelin tehdä pienen leikin esikoisen kanssa. Koska hän ei osaa vielä lukea (laskeminen kiinnostaa sitäkin enemmän), on hänen piirrettävä aamurutiininsa paperille kellonaikoineen päivineen. Paperi kiinnitetään johonkin helposti näkyvään paikkaan, jotta hän voi siitä helposti tarkastaa, mitä seuraavaksi tulikaan tehdä. Rannekellokin pitänee hänelle vähitellen hankkia, jotta ajankulu hahmottuisi paremmin. Nykyään olen pitänyt lähettyvillä herätyskelloa, jonka olen pistänyt soimaan silloin kun hänen on oltava valmis.

Tässä piilee dilemma. Toisaalta vierastan kello kaulassa kulkemista ja tiukkoja aikatauluja - mieskään ei ole käyttänyt rannekellojaan yli kymmeneen vuoteen ja pärjää erittäin hyvin! Mutta elämme silti yhteiskunnassa, jossa on totuttu siihen että aikatauluja noudatetaan. Kuinka siis opettaa lapselle että kaikelle on aikansa ja joitain aikatauluja on yksinkertaisesti noudatettava, eikä myöhästeleminen ole sopivaa? Esikoisen puolustukseksi myönnettäköön, että olin itse aikoinaan samanlainen haaveilija ja myöhästelijä... mutta sveitsissä vietetty aika on kitkenyt sen piirteen lähes kokonaan pois.

Kielikurssilla kyseltiin kerran kuinka hyvin viihdymme käkikellomaassa. Huomattavaa oli, että kaikki välimeren ympäristöstä tulleet siirtolaiset (italia, espanja, marokko, turkki, jne) kokivat ärsyttäväksi ja jopa ahdistavaksi sen että kaikki oli aikataulutettua eikä mistään sopinut myöhästyä ;-)))))) Heistä tämä ei ollut ihmisläheinen yhteiskunta muuten kuin hyvän palkkatasonsa ja palveluidensa puolesta... Ehkäpä tähän elintasoon on päästy vain sen tarkan käkikellon ja pedanttisuuden ansiosta?! Kannattaa muuten lukea Asterix ja alppiruusu!

Ei tullut pääpaikkaa, mutta neuvottelut jatkuvat...

Raastavat odottelun päivät ovat ohi. Tänään olin niin hermona odotellessani tuomiopuhelua, että lähdin lopulta poikain kanssa iltapäiväksi sisäleikkipaikkaan. Sain lepuutella riekaleina olleita hermojani pojilta rauhassa ja rypeä itsesäälissä, sillä puhelua ei tullutkaan.

Kotona ryntäsin saman tien koneelle ja huh hah hei se pluspaikka (nuorempi asiantuntija) taitaa lohjeta mulle. Eli ovat valinneet toisen päähakijan projektipäälliköksi, sikäli mikäli pääsevät sopimukseen. Minä saan siis ottaa marraskuun muuttotouhut ihan rauhassa, kunhan ilmoittaudun heille jyskylään saavuttuani ja lupaan mennä neuvottelemaan tulevista projekteista.

Parempi varmaan näin. Miehen sanoin: kuuden vuoden kotiäitiyden jälkeen on kivempi hypätä kylmän veden sijasta haaleaan. Voi nimittäin olla että kotiinpaluu vie henkisesti enemmän voimia kuin osaamme kuvitellakkaan. Sillä astuu siinä mieskin aika isoihin saappaisiin. Siinä on paha mennä kummankaan (etenkään minun) selittelemään saati itkeskelemään työnantajalle, että katsos kun mä en ole aikoihin tottunut siihen, tähän ja tohon.

Kaikkein tärkeintä minulle on päästä vihdoinkin tekemään oikeasti merkityksellistä työtä. Toive toteutuu, mikäli ko firma minut palkkaa. Kyselin nimittäin taannoin hyvin epämuodollisesti töitä eräästä firmasta. Heillä oli silloin auki osa-aikainen projektipäällikköharjoittelijan paikka. Koin että osa-aikaisuus ja alkuun harjoittelijan nimike olisi sopivan pehmeä lasku työelämään. Firma kiinnostuikin ja pyysivät ottamaan yhteyttä kunhan olen Suomessa ja plaa, plaa, plaa. Siinäkin paikassa oli vain yksi vika - IT/konsultointi. Siis ko liiketoiminta-alueeltahan otin vuosi sitten hoitovapaideni päätteeksi hatkat ja päätin etten halua niihin hommiin enää ellei ole ihan pakko. Edes korkeahko palkka (ottaen huomioon etten ole edes alalta valmistunut) ei motivoinut niissä hommissa enää... ja sittemminhän IT-kuplakin on jo puhjennut ja palkat tippuneet, oma ammattitaitoni (sillä sektorilla) haihtunut kuin tuhka tuuleen, jne...

Kumma juttu miten sitä mieli muuttuu. Jos olisimme jääneet tänne, olisin ollut parin vuoden päästä valmis mihin tahansa hommiin, mitä stressittömämpi, sitä parempi. Mutta kyseessähän olisi ollut ennemminkin harrastus kuin oikea työ, sillä harrastukseksi minun mielestäni alle 40% työpanosta voi kutsua. Saa olla eri mieltä. Suomessa töitä tehdään lähes aina 80-100%, joten työn sisällölläkin on merkitystä. Kaikissa toimenkuvissahan voi viihtyä, se on täysin omasta asenteesta kiinni. Mutta on silti luxusta pitää siitä mitä tekee. Ja se ei ole aina itsestään selvää.

Kiitos avustanne ja tuestanne!

Perjantaina oli tosiaan tunnin puhelinhaastattelu. Ensimmäinen haastatteluni viiteen vuoteen. Sain paljon vinkkejä ja erityisesti henkistä tukea. Kiitos teille! Löysin myös netistä paljon materiaalia, jopa haastattelusimulaattorin.

Valmistauduin niin hyvin kuin ehdin... jostain kumman syystä aikaa ei ollut tarpeeksi. Yksikin kaksituntinen Olpan ollessa leikkikerhossa meni kokonaan firman taustatietojen urkkimiseen ja projektien selvittämiseen. Hyvä niin, sillä toimari keskittyi kysymyksissään siihen kuinka hyvin olin selvillä firmasta, tulevasta projektipäällikön toimenkuvasta ja liiketoiminta-alueesta. Niiden suhteen en onneksi jäänyt tuppisuuksi, vaan kysyin ehkä liiankin monta kysymystä...

Haastattelussa meillä synkkasi ehkä paremmin kuin aiemmin, mutta silti hieman pelotti kun en saanut vastauksiini juuri mitään responssia, en naurahdusta, hymähdystä, enkä mitään muutakaan. Mutta lopuksi sain kuulla erittäin mielenkiintoisista tulevaisuudensuunnitelmista ja että paikkoja olisikin auki 1+. Odottelen siis positiivisin mielin keskiviikkoa,johon mennessä tiedän tuomioni.

Kävi miten kävi, on se parhain päin. Jos projektipäällikön homma tästä urkeaa, olen tosi liemessä koko perheen sopeutumisen ja ajankäyttöni kanssa. Mutta eiköhän siitäkin selvitä kovalla työllä. Jos taas minulle tarjotaan ns nuoremman asiantuntijan pestiä, saan ottaa Suomeen muuttomme hiukan rennommin ja töihin paluukin sujuu pehmeämmin. Näin luulisin.

Jos sittenkin mokasin ja toinen haastateltava olikin superammattilainen, joka lupasi hoitaa duunit 1+ ihmisen edestä, olen kai pettynyt. Aion silti mennä firman oven taakse kolkuttelemaan jahka olen asettunut Suomeen. Mielenkiintoiset ajat siis edessä.

Seuraavaksi kysyisinkin kuinka te työssäkäyvät äidit oikein jaksatte ja selviätte??? Miten helpotatte arkeanne (siivouspalvelu?, pesupalvelu?, einekset?, isovanhempien apu?)??? Menevätkö kaikki viikonloppunne siivotessa, pyykätessä ja kauppareissuilla? Entä sunnuntait leporankana viikon rasitteista palautuessa? Tiedän että teistä moni tekee osapäivää, mutta silti väsymys on ainainen seuralainen? Vai olenko pahasti väärässä?

Mies totesi viikonlopun jälkeen olevansa aivan loppu, koska kotitöitä on kuulemma niin infernaalinen määrä?!? Ja kaikki tämä vain siksi, että minulla sattui olemaan poikkeuksellinen tehtävä, joka esti normaaleihin kotitöihin keskittymisen muutamaksi päiväksi!
Siis, hei... hän oli kotona pe-su ja imuroi sinä aikana kerran ja kokkasi perheelle 2 kertaa. Minä imuroin viikossa 2-3 kertaa ja laitan ruokaa toistakymmentäkertaa. Ja pyykkivuoret siihen päälle... mutta se on nykyinen toimenkuvani ja osaan ottaa hommat jo suht rennosti. Olemme molemmat hyvin epäjärjestelmällisiä, joten välillä tuntuu että vaikka siivoaisimme ja järjestelisimme 24h ei asunnosta tulisi siistiä. Pölypallerotkin ilmaantuvat nurkkiin heti imurointia seuraavana päivänä. Miten tämä on mahdollista? Väärät tekstiili ja matot? Miehellä on teoria: kun olemme kaikki pois kotoa päivät, pysyy kotikin siistinä eikä siivoukselle ole tarvetta kuin max kerran viikossa. Ja kaupasta voi ostaa pikaruokaa ja eineksiä viikkoilloille ja kokata kunnolla vain viikonloppuisin. Nähtäväksi jää...

Hiukan hirvittää jo etukäteen tuleva arkielämämme ja sen sujuva järjestyminen. Olen jo niin tottunut Sveitsin systeemiin, että koen tämän jopa paremmaksi kuin Suomen... tai ideaalisin olisi Sveitsin ja Suomen systeemin välimuoto. Nainen 60% töissä, mies 80% eli aikaa tehdä yhteisellä ajalla muutakin kuin kotiraadantaa... ja kaikki tämä ilman että voileivän päältä loppuu särvin! Ei taida olla Suomessa mahdollista? Koen tosin tulevani toimeen vähemmälläkin, jos palkintona on enemmän perheen yhteistä aikaa.

Nämä ovat mietteet ennen kuin olen edes töitä saanut... ei hyvää päivää... kotihommat kutsuvat! Tsemppiä teille kaikille työläisille ja kotiäideille (hausmanagereita oomme kaikki!!!) omien sorviensa ääressä myös!

Sain kutsun haastatteluun ja tarvitsen kipeästi preppausapua!

Huh! Vihdoinkin tärppäsi mutta ei parane vielä nuolaista... tai tipahdan äkkiä pois pelistä.

Meitä haastatteluun pyydettyjä on vain 2, joten minulla on siis tavanomaista parempi tilaisuus työllistyä. Myös toinen haastatteluun kutsuttu asuu kuulemma ulkomailla, joten meidät molemmat haastatellaan puhelimitse. Puhelinhaastattelu on haastava jo sinällään, koska silloin en kykene muokkaamaan viestitulvaani toisen reaktioiden mukaan. Ja tähän mennessä meillä ei ole puhelimessa vielä synkannut... en osaa sanoa mistä johtuu, mutta langan toisessa päässä tuntuu olevan joku seipään niellyt. Toisin kuin se erään yksityisen aikuiskoulutusfirman tyyppi, joka takoi vitsiä vitsin perään ja pyysi minua kouluttamaan vähän matikkata ja fysikkata savolaiseen tyyliin. Toinen ääripää siis.

Firma on sitä kiinnostavampi, mitä enemmän tutkin heidän sivujaan. Ja sehän aiheuttaa fiiliksen että TÄMÄ PESTI ON SAATAVA! Ja pakkomielteinen olotila taas aiheuttaa minulle rasittavan puheripulin, jolla olen aikoinaan pilannut montakin lupaavaa työpaikkahaastattelua. Mikä siis avuksi????

Olisin tosi onnellinen jos te joita on haastateltu viimeisen 1-3v aikana kertoisitte 1-5 tärkeitä/vaikeinta kysymystä (ja miten selvisitte niistä). Parempi lähettää ne varmaan privaattimeiliin, mutta tännekin saa kommentoida ;-)
Minullakin on aikoinaan ollut kysymyspatteristo, jonka avulla olen miettinyt vastauksia etukäteen. Ne ovat vain jossain Suomessa arkistoissani pölyttymässä. Netistä löytynee myös... Olen selviytynyt haastatteluista voittajana siinä vaiheessa kun työpaikkahaastatteluihin on tullut jo rutiini ja työpaikan saaminen ei ole ollut "pakollista". Silloin olen itsekin rutiininomainen ja viileä haastateltava. Toisin kuin nyt. 6v kotona aiheuttaa pientä hektisyyttä ;))) Hypin välillä seinille jne.

Tietsikkamekin on edelleen huoltamolla... olisi ollut helpompi hankkia uusi. Kertoilen syyslomastamme ja perjantaisesta haastattelusta kunhan saan jonkun muun kuin tämän poikain pelikoneen käyttööni.

Menen rauhoittamaan hermojani ulos. Hommaa riittää.
Tschüss!

Vuoden viimeinen kiipeilyretki

Kone menee tänään formatointiin ja vanhemmat hierontaan. Loppuviikoksi lähdemme nauttimaan ruskasta Glarusin piilopirttiin. On siis sen verran kiirus että kerron viime sunnuntain retkestä kuvin. Kohde oli meille uusi ja tähän mennessä ehdottomasti paras! Suosittelen.


Chli Schijen Ibergereggin passin varrella. Helposti ja nopeasti saavutettavissa, maisemiltaan upea (Vierwaldstättersee) ja seiniltään monipuolinen kiipeilypaikka piilossa metsän siimeksessä.










Pisteenä i:n päällä oli passin ravintola, eli ei tarvinnut tyytyä pelkkään retkiruokaan, vaikka makkaroiden käristys aina retkiohjelmaamme kuuluukin. Maistoin ensimmäistä ja viimeistä kertaa täkäläistä erikoisuutta vermicellejä. Kastanjoista tehtyä nauhaa, joka oli maultaan... ei niin herkullista. Syön kastanjat edelleen mieluummin kokonaisina ja paahdettuina.

Rumpukurssista tulikin tuskaa

Jep. Ei olisi kannattanut ilmoittaa että olemme muuttamassa. Karibian ihmettä ei näköjään jaksa vähempää kiinnostaa poitsun ohjaaminen musiikin ihmeelliseen maailmaan, koska hän tietää ettei poitsu joka tapauksessa jatka muutamaa kuukautta kauempaa. Tänään hän peruutti rumputunnin jo toistamiseen - stressiin vedoten.

Veitikka ei ole uskaltanut sanoa opettajalleen tähän mennessä juuri sanaakaan. Ei edes sitä, ettei tuoli ole edelleenkään sopiva, termit oikea ja vasen edelleen hakusessa, jne... Mutta ehkäpä pedagogisesti pätevän opettajan seurassa musisointi ottaa joskus uudelleen tulta alleen. Olppakin on osoittanut olevansa ainakin kova soittamaan bongoja. Ja maallikon mielestä rytmi oli oikein vetävä! Joten ehkäpä treenikellari poitsuille tulee joskus tarpeeseen ;-))))))

Pistin viereiseen palkkiin Veitikan nykyistä lempimusaa (vanhemmat diggaa toki myös!). Kiiton MattiTollin musavekottimien, soi TokioHotlan eräs hittibiisi meillä välillä taukoamatta. Ja hiustenkin kasvattaminen on alkanut. Saan tosin leikata sivuilta ja edestä... viimeksi leikkasin sitten vahingossa myös vähän muualtakin ;).

Rakastan syksyä!

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Rakastan yli kaiken syksyn värejä, säätä (sadekkaan ei haittaa), ilmassa leijuvia lehtiä ja maassa jo makaavien lehtien kahinaa askelten alla.

Syksy Sveitsissä vetää täysin vertoja Suomen ruskalle ja väittäisin jopa täkäläistä ruskaa komeammaksi ;))).

Olen syksyisin täynnä energiaa - johtunee kai väreistä. Ehkä joku aivotutkija osaisi selittää syyn tarkemmin. Vuosikaudet syksyinen tarmoni suorastaan pakotti aloittamaan uuden harrastuksen parissa. Suomessa asuessani odotin työväenopiston kurssiläpyskää kuin kuuta nousevaa. Mies laski joskus että minulla on yli 30 harrastusta... Noh, ajat ovat sittemmin lasten myötä muuttuneet. Hollannissa harrastimme miehen kanssa sentään salsaa, hollannin kieltä, lenkkeilyä ja kävinpä tekemässä mosaiikkejakin. Silti oli tunne ettemme harrastaneet mitään??? Sveitsissä kaikki harrastuskurssit tuntuivat todella kalliilta, joten olen viime vuodet keskittynyt ulkoilun ohella vain kielen opiskeluun. Ja se lienee yksi syy ajoittaiseen pinnan kiristymiseen. Onhan toki totta että harrastamme täällä kaikenlaista ulkoilua huomattavasti monimuotoisemmin kuin aikoihin. Silti luovuuteni kaipaa purkautumistietä. Pelkkä urheilu ei minulle riitä. Aluksi yritin harrastaa poikien kanssa askartelua oikein olan takaa. Eihän siitä mitään tullut...äidin ehdoilla. Olen huomannut että poikain tekeminen loppuu kuin seinään, jos he huomaavat minun "tuunaavan" jotain paremmin tai asettavan tavoitteet liian korkealle. Siksi pojat ovat sittemmin saaneet toteuttaa luovuttaan aivan itse ja oma-aloitteisesti. Annan nykyään korkeintaan virikkeitä ja tarjoan puitteet... ja hoidan loppusiivouksen. Silppua, liimaa, teippiä, muovailuvahaa, maalia, jne kun löytyy väistämättä vaikka pojat olisivatkin "siivonneet". Sittemmin minusta on tullut jopa niin sveitsiläinen että toivon salaa poikien askartelevan jossain muualla kuin kotona.

Iloitsen jo etukäteen että ensi syksynä saan jälleen käteeni työväenopiston harrastuskurssioppaan... vaan näinköhän aikaa riittää??? Olen ottanut jo varaslähdön. Ihan siltä varalta etten työllisty vielä kevään aikana... ;). Olen ilmoittautunut käsityökeskuksen lampuntekokurssille (toivottavasti siellä saa hitsata) sekä kuvasta kankalle taulukurssille. En malta odottaa näitä kahta "sopeutumiskurssiani". Ja jottei jäisi epäselväksi, odotan tietysti myös yhteisiä harratushetkiä lasten kanssa. Saattaahan olla että tulevat vuodet kuluvat harrastuskuskina pojille, mutta toivon tosiaan että löytäisimme yhteisiäkin koko perheen harrastuksia. Miten olisi vaikkapa suunnistus, capoeira (löytyyköhän periferiasta?), uinti, laskettelu, kiipeily, jooga (löytyyköhän periferiasta lapsille), hiihto, elokuvat, pyöräily, jne... Hyvät vinkit ovat aina tervetulleita!

Voi eiiiii!

Olipa sitten kerrankin tooooosi mielenkiintoinen työpaikka auki. Ja jopa osaamisvaatimukset sopivat meikäläiseen paremmin kuin hyvin.

Kirjoitin hakemukset jälleen kaikkien työnhakuoppaiden sääntöjen mukaan ja ajattelin kerrankin, että "se on tässä" eli nyt on PAKKO tärpätä.
Mutta ah, kuten tapoihin kuuluu, soitin hakemukseni perään (soitan perään vain jos uskon oikeasti mahdollisuuksiini... ja niitä kertoja ei vielä montaa ole ollut). Ja koen tuon soittamisen lähes aina jotenkin tungettelevaksi. Hyvin harvoin langan toisessa päässä ollaan hyvin valmistautuneita. Erityisesti tänään, setä langan toisessa päässä oli suhteellisen stressaantunut ja selitteli kuinka on pitänyt kiirettä lennellessä sinne ja tänne ja kuinka he perehtyvät hakemuksiin heti kun ehtivät... mutta eivät niin nopeassa tahdissa kuin alunperin oli tarkoitus. Noh, minähän en tietenkään kehdannut kommentoida "juu, eihän tässä kiirusta... parempi vaan jos ei tarvitse täältä etuajassa Suomeen kotiutua..." tai "sori vaan kun soittelen, mutta se kuuluu työnhaun kuvaan, mieluummin olisin odotellut rauhassa Teidän yhteydenottoa..." jne.

Voisiko joku ystävällisesti kertoa kuinka selviän voittajana hankalista tiedustelusoitoista? Vetäydynkö pikaisesti vuolaasti anteeksi pyydellen mahdollista painostamistani, vai toteanko ystävällisesti että siellähän on työpanokselleni selkeästi tarvetta jos on kerran noin kiirus ettei rekryprosessistakaan selvitä????
Vaiko mitä?

Pelottaa että vesitin äskeisellä soitolla mahdollisuuteni firmaan kokonaan. Masentaa. Noh, jos en kuule heistä enää, aion marssia heidän ovensa taakse tyrkylle heti vuodenvaihteen jälkeen. Potentiaalisia työnantajia kun on poikkitieteilijöille aika harvassa. Ja ko firmassa olisin sentään päässyt tekemään mielenkiintoisia kehitysprojekteja ja bonuksena lounastamaan yhdessä mieheni kanssa. Kerrankin kotiin ja perheeseen liittyvistä asioista pääsisi puhumaan virkeänä päiväsaikaan ;-))) Se olisi sentään aika mieluisa bonus se!

Poitsut kaipaavat huomiotani ja minä taas iltapäiväkaffettani joten tsüsss tällä erää!!!!!!!

Waldwoche

Veitikka tyttöystäviensä ympäröimänä

Jälleen metsäviikko esikoulussa. Olimme Oton kanssa paremman tekemisen puutteessa mukana. Eilen ryhmä oli ollut viereisessä metsäkoulussa tutustumassa ja oppimassa mm. oravien elintavoista. Tänään leikittin metsässä orava-kettu-hippaa, kaluttujen käpyjen etsimistä, jne. (Vain yksi kuva liitteenä, sillä kuvasin ensimmäistä kertaa RAW-kuvia ja niiden esikatselu ei näemmä ilman omaa ohjelmaansa onnistu. Huoh. Kannettavamme on niiiiiin täynnä kamaa jo ennestäänkin. Mutta pakko kai kyseinen muunto-ohjelmakin on ladata. Huoh vielä kerran ja raskaammin).

Luulin metsäviikon kuuluvan opetussuunnitelmaan, mutta vasta tänään selvisi, ettei toinen eskariryhmä käy metsässä koskaan. Eikä kai missään muuallakaan. Huh, onneksi kirjoitimme aikoinaan kirjeen koulun johtokunnalle ja pyysimme että esikoinen pääsisi nimenomaan nykyisen opettajansa ryhmään. Toinen ope kun tuntuu keskittyvän kaikkeen muuhun paitsi lapsikatraaseensa.

Ensi viikolla alkaa kaksiviikkoinen syysloma. Yritämme ehtiä tehdä kaikkea kivaa. Jokunen viikko sitten testattu tuttavien tuttavien vuoristopiilopirtti aitoon sveitsiläiseen tyyliin on myös varattu toistamiseen. Erityisesti mies kaipaa rentoutumista. En ole vielä koskaan nähnyt häntä niin väsyneenä kuin nykyään.