Syyskuun loppu

Näkymä ruokapöydän äärestä

Se Sveitsissä asumisessa on kieltämättä ihanaa, että vielä syys-lokakuun vaihteessa voi nauttia varsin kesäisistä säistä ja tunnelmista. Koko ensi viikoksi on luvattu aurinkoista ja 20 astetta lämmintä. Hyvä niin, sillä Veetillä on eskarissa metsäviikko, eli he viettävät tiistaista perjantaihin koko aamupäivänsä metsässä. Lämpimästä säästä huolimatta syksyn erottaa täällä kesästä usein jopa pitkälle puoleen päivään jatkuva aamu-usva. Vaikka taivas olisi pilvetön ja ilma lämmin, on tavallista että koko aamun on kosteaa, kalseaa ja harmaata koska usva sulkee koko maiseman vaipaansa. Taivas aukeaa meidän korkeudellamme usein vasta keskipäivällä.

Eilen oli jälleen mummotupa. Se oli tällä kertaa Herrlibergissä Zürich-järven rannalla. Me teimme Jannen kanssa sillä aikaa ihanan pyöräretken Pfannenstielin ympärisrössä ja ihailimme kukkulalta avautuvaa maisemaa yli auringossa kimaltelevan Zürich-järven aina lumihuippuisille vuorille asti. Kukat kukkivat kedolla ja heinäsirkat sirittivät. Ja taas keskustelimme aiheesta Basel-Suomi-Basel-Suomi... Ei liene vaikea arvata kumpaan suuntaan olimme enemmän kallellaan.

Tänään pojat ovatkin sitten olleet viime perjantain Jannen työkavereiden jäähyväisbileistä, mummotuvasta ym, ym, niiiiiin väsyneitä, että joka asia itkettää, mikään ei onnistu ja tappelu tulee asiasta kuin asiasta. Huoh.

Huomisesta alkaen on minun hommani saattaa Veeti esikouluun. Huolestuttaa jo etukäteen. En ole aamuihmisiä, eikä Veetikään. Pinnani kiristyy aina kun poitsu lukuisista pyynnöistä huolimatta vetkuilee ja ketkuilee aamiaisensa ja pukemisensa kanssa. Kaipaan vinkkejä kiireisiin aamuihin!!! Olen lopen kyllästynyt uhkailuun ja hammasten kiristelyyn, mutta hyvälläkään ne vaatteet eivät päälle mene. Mikä siis avuksi....?

Pesisveikot

Viikonloppuna oli suomalaisen pesäpallon Sveitsin mestaruuskisat Jura-vuoriston juurella Solothurnissa. Uros pelaa (siis ehkä 3-5 kertaa kesässä ;)) joukkueessa, joka voitti mestaruuden viime vuonna. Viikonloppuna mestaruus siirtyi sveitsiläisvoittoiselle Solothurnin joukkueelle ja ihan ansaitusti.
En ole erityinen pesis-fani, mutta oli varsin hellyyttävää nähdä lasten huutelevan isilleen kannustushuutoja kentän laidalta. Otteluiden päätteeksi miehet sitten ajattelivat järjestää muksuille oman matsin ja osanotto oli perin innokasta, etten sanoisi jopa harrasta... vai johtuikohan se siitä, että yksi jos toinenkin oli jo unen tarpeessa koko helteisen päivän kentän laidalla leikittyään.

Muutoksen tuulia

Olen muuttanut viimeisen yhdeksän vuoden aikana peräti 7 kertaa. Ja neljä niistä ulkomailla. Se on aika paljon, etenkin kun muuttamista pidetään yhtenä suurimmista stressin aiheuttajista (muita ovat mm. avioero, läheisen kuolema ja vakava sairastuminen). Oloa ei yhtään helpota se, että jälleen on muutto tiedossa. Vielä sietämättömämpää on etten tiedä edes milloin ja minne???!!!

Kerroin jokunen aika sitten miehen etsivän töitä. Noh, niitä löytyi omalta alalta ja hyvästä yrityksestä. Mutta toisesta kaupungista. Zürich on niin keskittynyt rahaan, ettei täältä löytynyt luonnontieteilijälle minkäänlaista jalansijaa. Sen sijaan Reinin varrella ja Saksan sekä Ranskan rajalla sijaitseva Basel on pullollaan kemian alan yrityksiä ja siellä mieskin aloittaa uuden uransa lokakuun alussa. Me emme muuta heti perässä, sillä asia ei ole lainkaan niin yksioikoinen kuin voisi luulla.

Mies haki myös Suomesta professuuria, mutta jäi odotetusti toiseksi. Olihan ko ylimääräinen proffanvirka avattu nimenomaan erälle itänaapurin voissaleivotulle, joten ei meidän miehellä ollut mitään mahdollisuuksia. Mutta se lämmitti, että kaikki puolueettomat asiantuntijat (asiantuntijalausunnot ovat yliopiston virantäytössä julkisia) olivat asettaneet hänet toiseksi ja julistivat hänen olevan varsin lupaava nuori tiedemies. Sen jälkeen kyseisestä laitoksesta ollaankin sitten oltu varsin kosiskelevia. Miehen pitäisi kuulemma vain äkkiä kyhätä tutkimussuunnitelmat Akatemialle, saada sieltä rahat, tulla niiden turvin Suomeen, sen jälkeen jatko kuulemma järjestyisi automaattisesti, mies hankkisi puuttuvaa johtamis- ja luennonvetokokemusta lehtorina ja saisi lopulta proffan paikan kun nykyinen jäisi eläkkeelle noin viiden vuoden tähtäimellä. Juupa juu.

Aluksi mies oli varsin otettu lausunnoista ja jälkikäteen saaduista yhteydenotoista, joihin hän totesi "tähän on hyvä päättää tieteellinen ura." Ja niin vaikea kuin tuo päätös oli hänelle ollutkin. Akatemian hakemus pitäisi tehdä lokakuun aikana, joka on myös miehen ensimmäinen kuukausi uudessa työpaikassa ja samalla ensimmäistä kertaa elämässään yrityselämässä. Hänen päänsä tuntuu siis olevan tyhjä ja luulen että tutkimussuunnitelma jää ainakin tällä erää tekemättä.

Kahden maan välillä keikkumisessa ja yliopistomaailmasta pois siirtymisessä on varjopuolensa. Jos mies olisi jatkanut Uni Zürichissä tutkijana, olisi meidän ollut helppo (helpompi) palata Suomeen Akatemian ns "kotiinpaluurahan" turvin. Eli tieteen parissa työskenteleville ulkomailta takaisin kotimaahan haluaville maksetaan vuoden ajan palkkaa ja tuona aikana heidän oletetaan löytävän töitä kotimaastaan. Nyt kun mies siirtyy yrityselämään, katoaa meiltä ko turvaverkko. Toisaalta, tulotkin tulevat olemaan hieman eri tasolla kuin tutkijana.

Aivopuoliskoni pallottelevat siis päivittäin kysymystä Basel-Suomi-Basel-Suomi...???
Mies ei halua minun katselevan asuntoja kummastakaan, mutta minäpä en hänen jurputuksestaan välitä, vaan tsekkailen tarjontaa päivittäin - lähinnä Baselista. Olemme asettaneet takarajaksi ensi kesän. Siihen mennessä pitäisi olla selvillä aikataulu ja uusi muuttokohde. Jos haluamme palata Suomeen, ei se olekkaan enää aivan ongelmatonta. Ensinnäkin minun pitäisi saada ensin jostain töitä. Suomessa kun ei nykyinen elintasomme onnistu yhdellä palkalla, eikä etenkään yhdellä yliopistotason palkalla. Toiseksi, vuokra-asuntoja ei juuri ole. Eikä meillä ole vaadittavaa pääomaa omaankaan asuntoon. Siihen vaadittaisiin noin 10 vuotta lisää Sveitsissä ;). Nähtäväksi siis jää, kuinka paljon mies innostuu yrityselämästä, johon hän on tähän asti suhtautunut... sanoisinko nihkeästi.
Vai huomaako hän muutamassa kuukaudessa, ettei sillä palkkatilin suuruudella ole todellakaan mitään väliä kunhan saa toteuttaa omaa sisäistä johdatustaan maailman pelastamisessa perustieteen parissa.

Tuleva talvi tulee joka tapauksessa olemaan hermoja raastava. Mies lähtee aamuvarhaisella (ehtii sentään viedä Veitikan kielikursseille) ja palaa iltamyöhällä. Baseliin on matkaa vain 70km mutta samalla tiellä on miljoona muutakin pendelöijää. Tulen siis pyörittämään arkea käytännössä yksin. Toivon tosiaan että poikien eskarit ja leikkikerhot alkavat sujumaan, ettei minun tarvitse raastaa täällä hiuksiani päästä kun kumpikin vinkuu vuorollaan pelkoaan ja kieltäytyy menemästä pakollisiin menoihinsa.

Muitakin muutoksen tuulia on ilmassa. Naapurustomme nimittäin muuttuu oleellisesti. Viereinen tontti ammottaa yhä tyhjyyttään ja me nautimme avarasta maisemasta kun siihen ei sittenkään alettu rakentamaan, ainakaan vielä. Sen sijaan kaksi muuta lapsiperhettä muuttavat pois talostamme. Talonmiehemme kolmine poikineen ovat jo poissa, sillä he halusivat palata kotikonnuilleen vuoristomaisemiin, pois Zürichin betonimaisemasta?! Ja tämähän on niiiiin vihreä kaupunki?!? Myös Rouva C muuttaa perheineen pois. Huomenna tulee muuttoauto ja silloin Veetikin näkee naamansa turhan useasti verille raastaneen Noahin toivottavasti viimeisen kerran. Ei tule ikävä.

Odottamisen sietämättömyys

Yritän elää tässä hetkessä. Se on luonteelleni hemmetin vaikeaa, mutta nyt ei muitakaan vaihtoehtoja ole, mikäli mielin pysyä selväjärkisenä ja edes joten kuten rauhallisena emona lapsilleni.
Minuahan suositeltiin jokunen aika sitten ensimmäistä kertaa elämässäni johonkin työpaikkaan. Pistin coverit ja resumet menemään ja olin vakaasti sitä mieltä, että nyt tärppää jos ei milloinkaan. Vaan niinhän se on mieli ja toiveet epärealistissa atmosfääreissä aina kun pitkästä aikaa työhakemuksen laittaa.
En kuullut papereiden meilaamisen jälkeen ko firmasta mitään, ennen kuin jo hieman kypsähtäneenä lähetin toissa viikolla meilin (ihan ystävällisen tietysti), jossa kyselin onko postini tullut perille jne. Taas oli vastausmeili ihan yhtä lupaava kuin se ensimmäinen puhelukin (jonka jälkeen tulin blogiini leijumaan) ja yhteyttä luvattiin ottaa heti kun pestin viralliset vaatimukset valmistuvat. Ja niiden piti olla Suomen toimiston pomolla (johon olen ollut yhteydessä) jo viikko sitten. Tekisi niin mieleni soittaa uudestaan ja kysellä "mikä maksaa kun kestää niin pirun pitkään...". Noh, tietysti asia pitää pukea hieman toisenlaiseen viestintätapaan. Joku on joskus todennut, että jos hymyilet väkisinkin puhelimen toisessa päässä niin viesti saa huomattavasti positiivisemman sävyn kuin että jos soittaisi "elin otsassa". Pitänee kokeilla. Pohdin vaan, missä menee ärsyttävyyden raja, eli voinko soittaa ja puhaltaa niskaan, vaikka minuun luvattiin ottaa yhteyttä heti kun kynnelle kykenevät??? Vai olisikohan fiksumpi veto pistää paperit myös Nykin pääkonttoriin, jossa pestin täyttäminen sitten kuitenkin viime kädessä sinetöidään??? Ah, kynnet ovat jo mennyttä kalua. Auttaisiko joku kokeneempi urahaukka?!?

Suomikoulu

Tänään oli Suomikoulupäivä. Ensimmäinen kerta oli 2 viikkoa sitten ja siitä lähtien on Veitikka kysellyt "koska mennään taas???". Hieman eri suhtautuminen kuin paikalliseen eskariin ;). Hänen päähänsä ei meinannut millään upota se, että saksankielisessä "koulussa" käydään ma-pe joka viikko ja suomenkieliseen kouluun pääsee VAIN joka toinen keskiviikko. On se rankkaa. Ja kuka se taas höpöttikään "ne lapset on niiiiin sopeutuvaisia". Arrrg.

Mami pääsi aurinkoiseen ja lämpimään metsään sauvomaan, sillä myös kuopuksen ikäisille on koulun yhteyteen järjestetty leikkikerho. Upeaa, mahtavaa. Olin niin tyytyväinen omasta lenkkeilyajasta, että tuulettelin Vitaparcoursilla (kuntorata) tyystin hyytyneitä "lihaksia" ja juoksin jopa kierroksen Finnpfadilla (=suomipolku eli hakkeesta metsään tehty erikoispehmeä juoksulenkkialusta). Metsä oli täynnä lapsia, sillä keskiviikkoiltapäivisin ei ole lainkaan koulua (siis normaalia koulua).

Ensi kerralla pitänee olla sosiaalisempi ja istua muiden äitien kanssa kahvilla kuin tatti paskassa. En tunne Suomikoulun äideistä vasta kuin murto-osan, mutta silti piirit tuntuvat ahtailta ja pienikin poikkeaminen sosiaalisista ympyröistä saa nopeasti ovet sulkeutumaan nenän edestä. En ole tosin huolestunut, sillä en koe menettäväni mitään... ikävän suuri osa tuntemistani naisista kun on rasittavuuteen asti miehensä rahoilla leveileviä "edustus"kotirouvia, joiden kanssa en jaksa liiemmin kaveerata yhtään enempää kuin on ihan pakko. Ne mukavimmat ja selväpäisimmät tapaukset vievät lapsensa ikävä kyllä toisen kaupungin Suomikouluun.

Green wing

Kukaan ei varmaan tätä usko, mutta olen kestänyt näin kauan vinguttamatta kertaakaan Visaani netissä muuten kuin lentolippuostoksilla. Suomilomalla satuin sitten näkemään pari jaksoa superhauskasta brittiläisestä Green Wing sairaalasarjasta. Sveitsiin palattuamme alkoi täkäläinen tvsarjatarjonta nyppimään sen verran kipeästi, että päädyin tuijottamaan sarjasta leikattuja pätkiä You Tuben sivuille (http://www.youtube.com/watch?v=vN-dZG8h_eE). Mies hirnui iltaharrastukselleni, joten eikun filkaa tilaamaan Amazonista. Ja kostoksi miespuoliselle tilasin kerralla kaikki saatavilla olevat tuotantojaksot - hänelle isänpäivälahjaksi. Vaan nehän saapuivat 2 PÄIVÄSSÄ ja mies löysi ne postiluukuista. Nyt olemme molemmat koukussa, joten näihin kuviin ja tunnelmiin. Kiirus töllöttimen ääreen.

Fränkische Schweiz

Viikonloppu kului leppoisasti Saksan vanhimmalla matkailualueella. Fränkische Schweiz oli aikoinaan frankkien asuttama alue nykyisen Saksan Bayerissa. Alue sai Sveitsi-loppuliiteen kupuilevan ja vuoristoisen maisemansa vuoksi. Kuvassa pojat pyöreän pöydän ritarisalissa.

Onneksi lähdimme häihin pitkästä ajomatkasta (vajaa 6h) huolimatta, sillä sekä alue että itse hääjuhla olivat tosiaan pitkän ajomatkan arvoisia! Suosittelen aluetta lämpimästi, jos mielii autoilla, pyöräillä, vaeltaa, kiipeillä tai meloa vihreässä kumpuilevassa maastossa hienojen linnojen ja pienten idyllisten kylien tuntumassa.

Myös ruokakulttuuri oli meille mieleen. Joskus aikoinaan Tsekeissä asuessani en klimppipalloista juuri välittänyt, mutta Bayerissa Knödelit sulivat suussa. Jopa kylkiäisenä tarjottu ruskea kastike saati sitten ankka tai siankylki olivat taivaallisen hyviä. Ja ruoka oli lisäksi HALPAA!

Hääjuhla oli ikimuistoinen johtuen ehkä siitä etten ole koskaan aiemmin viettänyt yötä ritarilinnassa. Nyt siihen tarjoutui oiva mahdollisuus. Pojat tutkivat haltioituneina ritarihaarniskoita, tapparoita, aseita, miekkoja, jousipyssyjä ym ritarirekvisiittaa. Hääohjelmassakin oli viitteitä menneisiin aikoihin. Me saavuimme juhlatamineissa, niin kuin Suomessa tapoihin kuuluu. Muut olivat farkuissa tai vaellusvarusteissa :-O. Eipä ollut tullut meille mieleenkään että hääpari oli vihitty jo edellisenä päivänä ja me olimme saapuneet vain juhlimaan.... Taas pienoinen kulttuuriero. Näitä sattuu.

Onneksi olimme osanneet kutsun perusteella varautua vaelluskengillä, sillä koko juhlaväki jaettiin pelastusryhmiin, joille annettiin visainen tehtävä pelastaa hääpari. Vaelsimme ja teimme siinä sivussa erinäisiä askareita, kunnes löysimme lopulta tiemme isoon tippukiviluolaan, jonka uumeniin hääpari oli vangittu. Ainakin pojat muistavat luolan luurankoineen vielä pitkään.

Sairastupa ja työleiri

Veitikka on kipeänä. Normaali flunssa, ei onneksi sen kummempaa. Nyt kai se sairastamiskierre taas kinskin myötä alkaa... tänään pojalta jäi siis väliin 2. kielikurssitunti sekä jumpan eka kerta. Oma flunssani talttui parissa vuorokaudessa kuvan mukaisella nokkakannulla. Tosi kätevä! Suolavettä toisesta sieraimesta sisään ja toisesta ulos. Varsin nopea ja kätevä tapa desinfioida limakalvot luonnonmukaisesti. Joogeilta opittu ja hyväksi & toimivaksi testattu.

Veitikka luuli pääsevänsä kotona huvittelemaan ja leikkimään kaikkea kivaa, mutta huonona äitinä pakotin pikkumiehen tuijottamaan televisiota koko päivän. Halusin tehdä selväksi sen että kotipäivä ei todellakaan tarkoita kivaa ylimääräistä huvipäivää, vaan silkkaa tylsää lepäämistä. Illalla homma ryöpsähti hieman käsistä (yritin liittää videon mukaan, mutta tunnin lataamisen jälkeen peruutin käskyn. Kärsimätön ihminen).

Otto oli onneksi aamupäivän omassa leikkikerhossaan, mutta siitä huolimatta en ehtinyt antaa esikoiselle ylimääräistä huomiota, vaikka olisin halunnutkin. Ensin piti pestä kylppäri remonttireiskojen jäljiltä - hemmetin nopeita veitikoita. 2 päivää ja homma oli ohi. Ja kaikki Made in Swiss! Joskus otan vielä selvää kaikista Sveitsissä tehtävistä tuotteista, sillä niitä on jumalattomasti, joka lähtöön ja vieläpä hemmetin hyviä ja laadukkaita!

Kun olin selvinnyt kylppäristä ja lounaasta, piti alkaa kuuraamaan keittiön kaappeja. Hemmetti! Joku ryökäletoukka on löytänyt pähkinävarastoni ja rouskii kaikki löytämänsä makupalat. Se osaa jopa tehdä muovipusseihin reikiä!!! Help! Eniten raivostuttaa pinjansiemenien kohtalo. Luulen että toukka on lähtöisin siitä samasta populaatiosta, joka tuli aikoinaan Amsterdamista nimenomaan pinjansiemenpussin mukana. Hamstrasin silloin eräästä erikoismaistekaupasta ison pussillisen niitä Sveitsiin mukaan, sillä rakastan ko siemeniä ja täällä niiden hinta on moninkertainen Damiin verrattuna. Ko pussillinen tuhoitui kuitenkin ennenkuin pääsin alkuunkaan. Sen jälkeen ei mitään merkkiä mistään epäilyttävästä. Nyt 2 vuotta myöhemmin jostain ilmestyi perhosia pähkinäkaappiimme. Heitin kaiken menemään, siivosin ja kuurasin ja luulin selvinneeni säikähdyksellä. Vaan ei. Tänään huomasin jälleen jauhoa ja pieniä toukkia pinjansiemenpusseissa, TÄYSIN AVAAMATTOMISSA! Ei voi olla totta. Heitin varmuuden vuoksi koko kaapin sisällön roskiin, myrkytin kaapin ja päätin elää vähän aikaa ilman siemeniä ja pähkinöitä. Ei edes pähkinäsuklaata! Nyyh.

Nyt on kädet koko päivän kuurausurakasta kuivat kuin korput. Sitä kutsutaan täällä hausfrau syndroomaksi. Seuraavaksi pitää alkaa pohtimaan ja pakkaamaan viikonlopun vaatevarastoa. Lähdemme huomenna Saksaan häihin. Tiedossa on toivottavasti mukavat kemut keskiaikaisessa linnassa Nürnbergin pohjoispuolella (ja minä kun luulin aluksi olevani menossa ranskankieliseen Sveitsiin, kun kutsussa luki Fränkische Schweiz - en ole ihan varma oikeinkirjoituksesta. Korjatkoon ken haluaa.)

Ruumis

Olen aika heikossa kunnossa. Aina kun pääsen lenkkeilyyn kiinni ja juoksu alkaa sujumaan ilman että musaa täytyy huudattaa tärykalvojen kestolyvyn äärirajoilla motivaation ylläpitämiseksi, ilmaantuu esteitä, joiden vuoksi en vähään aikaan ehdi harrastaa mitään. Kunto laskee kuin lehmän häntä.
Toin pyörän VIHDOINKIN Suomesta tänne. Sillä sentään pääsee mäen kuin mäen ylös suht vaivattomasti. Toisin kuin täältä ostamallani mummomankelilla... ostin nimittäin 2 vuotta sitten epähuomiossa Amsterdam-tyyppisen pyörän, mutta 100 kertaa uudemman ;). Se toimisikin Damissa unelmaisesti, mutta täällä se on auttamatta liian raskas mäkiin ja kun kahta lastakaan ei täällä pyörän päällä saanut kuljettaa, osoittautui pyörä "sukkaostokseksi". Tosin enäähän en kahta pyörässä edes kuskaisi kun Veitikka on oppinut pyöräilemään.

Olin jokunen aika sitten yksin pyöräretkellä. Tein mielestäni aivan normaalin pienen retken. Tai no olihan siinä vähän nousua... sitä kun on täällä hieman vaikea välttää. Koko seuraavan viikon olivat reidet kuin lyijyä!?! Olin ihmeissäni. Vaan niin se menee, koko ajan pitäisi tehdä ja olla suorittamassa jotain, jotta ruumis pysyisi kunnossa. Lasten kanssa saa kyllä hyötyliikuntaa, mutta olen luonteeltani yksinäisten lajien harrastaja, siksipä kaipaan aina jotain lisää. YKSIN.
Tai no, parijoogassa voisin sietää helpostikin toisen osapuolen läsnäolon:
http://www.youtube.com/watch?v=xHlimTc8V4g
Vaan ikävä kyllä joogavideotkin homehtuvat nykyään hyllyssä. Kun kaikkea muutakin kuskataan nykyään kotiin kotiäitien helpotukseksi, niin miksei ovelle voisi ilmaantua videon kaltainen uros äippää jumppauttamaan? Varmasti menestyvä bisnesidea ainakin kotiäitien luvatussa maassa. Vaan onhan se omakin mies tuossa lajissa hyvä ja vääntelisi minua oikein mielellään videon ohjeiden mukaan (jos siis vääntyisin vielä noin ;)). Vaan yhteinen aikamme on nykyään kortilla ja aina niin myöhään illalla ettei jooga enää innosta.
Kuopus tuijottaa olohuoneessa Fröbeleitä. Taidampa mennä pomppimaan Matsin ohjeiden mukaan. Tsüsss!

Kello on täällä muuten vasta 09.00 eikä suinkaan keskiyön tienoilla, niinkuin se täällä blogissa näyttää! Mistähän senkin muuttaisi oikeaan aikaan?

Se olikin tutustumiskäynti

Eli eihän se tänään mikään änkytysterapia vielä ollut. Kunhan juttelimme logopediatrin kanssa pari tuntia. Hyvin meni. Veitikka oli iloisella tuulella, ymmärsi paljon ja kommunikoi hyvin. Ensin hän haastatteli minua ja sen jälkeen poitsua. Hänen pikainen diagnoosinsa oli että kyse on lähinnä luonteen erikoisherkkyydestä yhdistettynä olosuhteisiin joissa hän ei kykene ilmaisemaan itseään vaikka tahtoisi ---> seurauksena itsetunnon aleneminen, jonka johdosta änkytys ilmenee. Vaan eihän se koskaan noin simppeliä ole. Sille viisaalle joka on joskus todennut että lapsille kaikki on helppoa ja sopeutuminen muutoksiin nopeaa, tekisi mieli sanoa pari VALITTUA SANAA.
Luulen että poitsulla olisi paljon helpompaa, jos hän olisi perusluonteeltaan hiljaisempi ja enemmän perässähiihtäjätyyppinen. Vaan kun ei ole.

Varsinainen "terapia" alkaa vasta 2 viikon syysloman jälkeen lokakuun loppupuolella. Ryhmässä on max 6 lasta, joille ei aiota opettaa oikeaa tapaa puhua, vaan toiminnan ja kanssakäynnin kautta heidän itsetuntoaan yritetään kohottaa niin paljon että kommunikointi kehittyisi sujuvaksi. Veitikka pääsee ryhmään vain jos minä kykenen samaan aikaan osallistumaan vanhempien keskustelu/terapiaryhmään. Kuopus pitäisi siis saada johonkin hoitoon, häntä en saa kuulemma ottaa mukaan. Hmmm...

Kielikurssi, kylppäriremontti, änkytysterapia

Kiireinen päivä.
Heräsin jo kukonlaulun aikaan kuopuksen vierestä siihen ettei kaikki ollut kohdallaan. Poitsu on ollut jo jonkin aikaa vaipaton, myös öisin. Viime yönä hän sitten kasteli sänkynsä, muistaakseni ensimmäistä kertaa. Taisi olla raukka niin väsynyt meitsäleikkikerhonsa jäljiltä, ettei ollut edes herännyt märkiin lakanoihin. Riisuin edelleen nukkuvalta pojalta kaikki vaatteet ja peittelin Veetin tyhjänä (oli evakuoitunut peloissaan parisänkyymme) odottavaan sänkyyn. Olin itsekin niin väsynyt juuri alkaneesta flunssasta johtuen, etten jaksanut laittaa pojalle uutta yöpaitaa, saati vaihtaa lakanoita. Päätin nukkua vielä hetken kuivalla sängyn osuudella ja hoitaa hommat kun pojat ovat poissa jaloista.

Veitikalla alkoi tänään saksan kielen opiskelu. Hänen eskariopettajansa pitää senkin. Tunnit alkavat joka ti ja to klo 7.45. Vuotta vanhemmille eskarilaisille kurssit pidetään ma ja ke 7.45. Koko 19 lapsen joukossa on VAIN 3 äidinkielenään saksaa puhuvaa! Emmekä me edes asu Zürichin ulkomaalaisvaltaisimmassa kaupunginosassa!
Esikoisella ja isällään tuli hieman kiire ja niimpä he saapuivat myöhässä kielitunnille. Veitikka oli vetänyt "hihnat kiinni" ja alkanut huutamaan haluavansa takaisin kotiin... No niin. Siinä sitä taas ollaan. :-( Aamuista on tulossa vähitellen tosi hankalia ja heti kun homma alkanee sujua, onkin syysloman aika... ja sen jälkeen tietysti taas samat ongelmat. Hieman nyppiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.

Nyt on Rudi naputtelemassa kylppärin laattoja alas, lakanat ja astiat peseytymässä. Kohta alkaa lounaan valmistelu, sillä heti sen syötyämme pitää kiiruhtaa kaupungille tutustumaan änkytyseskariin, tai millä nimellä sitä nyt voisi ikinä kutsuakkaan. Yritän selviytyä päivästä Finrexin voimin, jota muistin onneksi ostaa Suomesta.
Näin meillä tänään.

Grillaamassa

Päätin lähteä poikien kanssa metsään grillaamaan. Säästyisin taas keittiön siivoukselta ja samalla saisin yhdistettyä huvin ja hyödyn eli pyöräilyn ja ruokailun. Siinä sivussa saisin väsytettyä poitsut niin että nukkuvat TOIVOTTAVASTI paremmin yönsä. Viime yönä molemmat olivat meidän sängyssä puoleen yöhön mennessä ja siinä sitten keskellä yritin saada potkimiselta ja unenpöppöröiseltä höpötykseltä edes jonkun tunnin nukutuksi. Saas nähdä kuinka ensi yö sujuu.

Meidänhän piti huomenna sunnuntai jököttää poikien kanssa kotona. Vaan kuinka ollakkaan... mies sai houkuteltua ajamaan puoleen väliin (eli keskelle Sveitsiä) vastaan. Löysin netistä sopivan retkikohteen Klewenalpista, jossa sattuu olemaan huomenna jodlausmessut. Tuleepa sekin kulttuuripläjäys sitten koettua ;).

Yksinhuoltajan viikonloppu

Mies on Tessinissä (italiankielinen kantooni) yhdistetyllä työ- ja huvimatkalla. Me olemme siis poikien kanssa kolmisin kotona. Alunperin meidänkin piti ajella ko vuorimajaan la-su väliseksi yöksi, mutta esikoisen silmätulehdus osui sopivaan saumaan. Kaikki viikonloput ovat muutenkin täynnä menoja ja pitkiä ajomatkoja, joten jumitan mielelläni kotosalla edes tämän kerran. Saapa mieskin kauan kaivatun oman vaellusreissunsa.

Veitikan esikoulun aloitus sujui aluksi hyvin. Nyt parin viikon jälkeen on ilmennyt pienoista jännittämistä... eskariin ei huvitakaan enää mennä, paita on aamulla väärä, kengät liian hankalat jne. Ja joka ilta poika vaatii viereensä nukahtamiseensa asti. Ja nukahdettuaankin hän herää pieneen rasahdukseen ja vaatii uudestaan viereensä. Olen siis aika pinnana, sillä yhtäkkiä huomiontarve on aivan valtava ja kotitöitä voisi tehdä muka vain hänen eskarissaoloaikanaan. Tänään vein pojat hampurilaiselle, ihan vain siksi ettei molemmissa jaloissa olisi joku huutamassa keittiön siivouksen ajan. Käsittämätöntä!!! Tv tietysti toimisi, mutta he saavat katsoa sitä jo muutenkin ihan liikaa. Myös tietokoneella heidät saisi helposti pois helmoista, mutta sekin on kyseenalainen konsti, jonka käyttöä joudumme rajoittamaan jo nyt.

Aluksi ajattelin jättää poikien päiväunet tänään väliin ja lähteä hampurilaisilta suoraan metsään kirmailemaan. Katsottuani hetken kuopuksen sik-sak kävelyä, tajusin ettei siitä tule mitään muuta kuin hampaiden kiristelyä. Saisin heidät väsyneinä kyllä metsään, mutten enää sieltä pois. Joten nyt pojat nukkuvat ja minä saan ansaitun hiljaisen kahvi- ja nettitaukoni. Päiväunet tekisivät hyvää myös minulle, sillä ensi viikosta on tulossa entistä rankempi. Veitikalla alkaa nimittäin saksan opiskelu joka tiistai ja torstai klo 7.45! Hyvä juttu sinänsä, mutta saas nähdä kuinka poika jaksaa. Kielen opiskelu tosin lisää varmasti kouluviihtyvyyttä ja siten myös jaksamista. Tiistaina on myös änkyttäville lapsille tarkoitettu eskariryhmä - päiväuniaikaan. Jep, jep.