Välitilan fiilikset

Poika halusi näyttää eskarikuvassa rokkarilta. Ja äitinsähän auttoi. Kotikoneella tukka sivuilta sileäksi ja päältä kohti taivasta (ei sentään meikkiä vielä). Kaverit nauroivat, joten tukka raavittiin alas. Tuloksen pistän tänne kunhan koulukuvat valmistuvat. Hyviä kuvia nekin. Pitänee kuitenkin koulia ja tukea jälkikasvua hieman lisää oman tiensä kulkemisessa

Lähdössä esikouluun. Hyvästit äidille.

Mies on Baselissa pari yötä. Hän on lopen kyllästynyt kuluttamaan joka päivä 3h työmatkoihin. Aikoinaan hän urheili joka päivä, joten kärsimys on ymmärrettävää. Jotain lohtua tuonee pyöräily (jalat hapoilla) kodista rautatieasemalle ja takaisin.


Uimataidoton sukellustaitoinen pellehypyssään...

Veeti aloitti uimakoulun kolme viikkoa sitten. Nappijuttu. Hän on kuin kala vedessä ja kuuluisi jo ylempään ryhmään, mutta täällä kurssit kuuluu käydä järjestyksessä. Samapa tuo. Kyllä harrastuksen alkamista odotettiinkin. Ilmoitin poitsun sinne jo joulukuussa, kun kyllästyin siihen että kaikki muut tuttavamuksut harrastivat sitä sun tätä, mutta meikäläiset ei mitään... MEHÄN OLIMME KOKO AJAN MUUTTAMASSA, remember! Olen jo nyt luvannut molemmille pojille, että Suomessa saavat valita laajasta valikoimasta harrastuksia ihan mitä itse vain haluavat. Saas nähdä kuinka ääni kellossa muuttuu kun yhtäkkiä huomaan olevani täysipäiväinen kuski ja omat joogat, body pumpit ja muut jäävät käymättä, hah, hah. Mutta tällä hetkellä tosiaan rassaa se, ettei mihinkään oikein voi ilmoittautua, sillä sitoutua pitäisi vähintään puoleksi vuodeksi kerrallaan, josta siitäkin on puolet lomia. Jo nyt päätin että Otto lopettaa metsäleikkikerhonsa tähän kesään. En jaksa enää kesäloman jälkeen viedä häntä sinne ujostelevana, kainostelevana ja hiljaisena, maksaa hunajaa ja sitten puolet maksetuista kerroista on lomaa tai poika on sairaana. Sen sijaan tuohon viereen Anitan leikkikerhoon kuskaan hänet loppuun asti joka tiistai ja torstai. Anita on huipputyyppi, jonka hellässä hoivassa ovat lähes kaikki lähitienoon lapset jossain vaiheessa askarrelleet, leikkineet ja laulaneet. Siellä ei kielitaidon puute haittaa.

Olemme kertoneet pojille jo muutosta ja he ottivat tiedon vastaan tyynesti. Tulevasta muutoksesta oli pakko kertoa, kun kerran molemmat alkoivat kiristelemään hampaitaan kerrottuamme ettei tänä kesänä mummin ja ukin saunaan ole asiaa (haluan jälleen kerran viettää lomani täällä). Veeti ymmärsi asian oitis ja totesi ykskantaan "kiva, sitten minäkin saan vihdoinkin oikeita ystäviä!". Hmmm, taidan olla kertonut tämän jutun jo? Eilen selvisi että miehelle saattaa sittenkin tulla Suomikeikka. Toivovat tulevasta työpaikasta jo nyt asioita järjestelemään, jne. Ottaisipa tuo pojatkin mukaan, että pääsisin vaikka yksin vaeltamaan, pyöräilemään, tms. Itsekkäästi ajateltu, mutta pakko ottaa ilo irti ehkä hyvinkin viimeisestä vapaasta kesästäni!

Tänään oli viimeinen Suomi-koulukerta ennen kesälomia ja taas jäi jotenkin paskan maku suuhun. Siellä kyseltiin vain ja ainoastaan tulevasta muutostamme, ihan kuin meille ei enää mitään muuta kuuluisi. Oletteko jo löytäneet oman asunnon? No, mitäs luulette... että ostetaan pikapikaa sika säkissä tai vaihtoehtoisesti ravataan Suomessa harvase viikonloppu asuntonäytöissä... haloo! No miltäs se tuntuu muuttaa Suomeen ja joutua taas "lokoisien" kotiäitipäivien jälkeen töihin? Niin hmmm... vaikea sanoa, ei varmaan kovin karmeeta, vaan sehän jää nähtäväksi. Kuinka kummassa miehesi teki päätöksen vaihtaa lääketeollisuudesta köyhäilemään yliopiston palkkalistoille? Niin, hmmm, sehän ei ole niin yksioikoista. Unelmia pitää toteuttaa, eikä kaikkea voi mitata rahassa. Vaan voihan tehty päätös vielä joskus kaduttaa, vaan tuskin poikia... jää nähtäväksi. Ja sitä rataa.

Koska olemme välitilassa eli odottamassa kotimaahan paluuta, kuulumme kiinnostamattomien listalle. Monikaan ei enää vaivaudu "kaveeraamaan". Muistan tosin samaisen käytöksen omaltakin kohdaltani vuosi sitten. Tuolloin Suomeen palasi useampikin perhe ja koska muutto oli etukäteen tiedossa en tehnyt juurikaan eforttia kutsuakseni ko ihmisiä muksuineen kylään, tai en vaivautunut itse kylään, jne. Mitä suotta sitoa siteitä, kun eivät ne kuitenkaan pitkälle kanna... Ei sillä ettäkö harmittaisi. Lähinnä harmittelen sitä, etten jaksaisi odottaa tulevaa muutosta. Olen "heti-tässä-nyt"-tyyppi. Toisaalta halusimme ehdottomasti viettää vielä yhden kesän täällä, mutta toisaalta taas... Päätös on tehty, joten mielikin on jo osittain muuttanut. Toisaalta taas yritän ahmia kaikkea ympäröivää kuin viimeistä päivää... vaikea selittää.

Suomipiirit ovat täällä tooosi pienet ja myönnettäköön että ihmisten tylyys lävähtää hyvin usein märkänä rättinä suoraan päin näköä. Sveitsiläisethän ne ovat kuuluisia sisäänpäin kääntyneisyydestään, mutta he eivät ole mitään suomalaisiin verrattuna. Yksi esimerkki löytyy vaikkapa tervehtimistavasta. Sveitsiläinen pyrkii oppimaan nimesi ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Kaikki naapurituttavani tervehtivät minua nimellä ja yleensä iloisesti hymyillen. Aina ei onnistu, mutta kaikillahan meillä on pahoja päiviä (nm. kokemusta on ;)). Suomalaisseuraan mennessäni kukaan tuskin ehtii korvaansa lotkauttaa, saati tervehtiä. Ehkä juuri ja juuri katsotaan kohti. Sama pois lähtiessä. Olet kuin ilmaa. Italiassa joskus rassasi se, ettei hyvästeistä kavereiden kesken meinannut tulla loppua, kun ciao, ciao, ciao toistui 100 kertaa, ja taas läksiäispusut, vaikka posket olivat ennestäänkin ihan märät... Mutta oli sekin parempi kuin ei mitään reaktiota!

Tänään juttelin yhden kotiinsa piakkoin palaavan luokiolaistytön kanssa. Hän oli päättänyt visusti yrittää jatkaa täällä oppimaansa tervehtimiskulttuuria ja sanoa kaikille vastaan tulijoille (edes saman talon asukeille) huomet, päivät ja hyvän illan toivotukset. Äitinsä kielsi vedoten sosiaaliseen paineeseen olla mahd huomaamaton ja hiljainen. Muuten voi joutua pöpilään. Hassu juttu. Olin nimittäin ajatellut tehdä itse saman Suomeen päästyäni. Siis tervehtiä esim hississä, lenkkipolulla, jumpassa (täällä kaikki tervehtivät minua jumpassakin nimeltä!), jne. Vaan tajusin ajoissa, että ehkäpä ei kannata... emme muuta niin isoon cityyn, että pystyisin sulautumaan massaan, jos kerran saan pöpin leiman otsaani. Joku nimittäin muistutti, että proffan rouvana (öööö-)) minun tulee osata käyttätyä?!? Hei haloo! Minä käyttäytyä?! Ehkäpä alan viljelemään lisää niitä Facebookissakin nyttemmin näkyviä takalistokuvia kiäh, kiäh!
Ei vais, yksi talvi Suomessa ja eiköhän tämäkin nainen ole ruodussa taas. Ei hymyä, ei puhetta. Mutta yhden ominaisuuden toivon kykeneväni säilyttämään... OLEN NYKYÄÄN AINA AJOISSA!!!! Tätä eivät varmasti vanhat lukiokamuni ikinä usko, mutta totta se on! Kellomaassa (käkikelloja en ole täällä niinkään nähnyt, mutta upeita rannekelloja kyllä!) toimii kaikki ajallaan (siis ainakin saksankielisessä osassa, toim huom!) ja niin minäkin. Olen siitä jopa hyvin ylpeä!

Nyt tulee niin paljon kirjootusvirh että unijukka kutsuu. Nauttikaa työ siellä vaan helteistä. Meillä sataa vaihteeksi ja rusketusraidat hälvenevät hyvää vauhtia.
Tsüss!