Äidin huoli

Tänään se sitten sattui.
Esikoinen ei tullut säällisessä ajassa kotiin esikoulusta.

Olimme kuopuksen kanssa palanneet juuri metsästä ja odotellessamme puutarhassa isoveljeä kotiin näin kuinka kaikki muut täällä ylhäällä asuvat luokkatoverinsa valuivat mäkeä ylös kuka milläkin fiiliksellä. Kyseltyäni Paranitaranilta, Ursilta ja Michiltä oman lapseni perään, kuulin hänen tuleen kotiin jo aikoja sitten. HÄH?!

Olimmeko olleet liian pitkään metsässä ja esikoinen käynyt turhaan kolkuttelemassa oven takana ja häipynyt sitten ties minne omille teilleen?!? Omantunnon vaivaamana säntäilin sinne tänne ja juoksin talon ympäri. Poikaa ei näkynyt missään. Kotiin asti hän ei ollut tullut, sillä repun ja heijastimen hän heittäisi ainakin terassille.

Kartoitin pikaisesti mahdollisuudet. Ensin soitto niille sankareille, joiden kanssa tiedän hänen kotimatkallaan välillä seikkailevan - siis sillä 5min kävelymatkalla!!! Siihenkin välimatkaan saa kulumaan aikaa vaikka koko päivän! Soitto Tobiakselle ja Conradinille pelästyttivät pahan kerran. Molemmat sankarit istuivat jo ruokapöydässä, mutta omaa muksuani ei edelleenkään näkynyt missään. Seuraavaksi soitin Frau Schreiberille, jolta kuulin poitsun lähteneen kotiin ihan normaaliin tapaan ja aikaan. Sovin hänen kanssaan haravoivani koko rinteen kotimme ja eskarin väliltä. Seuraavaksi soitto naapurin Rouva T:lle. Sovin vieväni Oton sinne syömään ja leikkimään siksi aikaa kun etsin Veetiä.

Olimme juuri lähdössä ulos kun saksalainen naapurinsetä tuli samalla oven avauksella kotiin ja kyseli hymyillen (selvästi ajatukseni lukien) "Etsinet Veetiä? Hän makoilee suhteellisen mukavasti tuolla alhaalla rappusilla ja väittää nimekseen Elias. Eipä halunnut Elias tulla samaa matkaa kotiinkaan." Luoja kiitos! Sillä aikaa kun päässäni vilisivät jo namusedät ja muut sekopäät oli poika ollut erään tyttökaverinsa talon nurmikkoa ihailemassa???? Se oli kuulemma niiiiin ihanan vihreä, kiiltävä ja pehmeä, ettei hän malttanut millään lähteä sieltä pois ja raahautua kotiin!?! Hmmm... pitäisihän minun ymmärtää. Olen kuulemma ollut hyvin samanlainen haaveilija ja vetelehtijä. Olin käsittämättömän onnellinen jälkikasvun nähdessäni. Pidin tosin pienen puhuttelun ja selitin mahd hellävaroen miksi ensin kannattaa tulla kotiin äitiä informoimaan ja vasta sitten lähteä tyttöystävän nurmikkoa tiirailemaan.

Näin jälkikäteen ajateltuna taisin hieman ylireagoida. Vaan kun tilanne on päällä ei rationaalinen käytös ole aina niin helppoa. Tottakai suurimmalla todennäköisyydellä muksu leikkii jossain kivenkolossa, puussa tai pensaassa. Mutta vain kerta riittää. Vain kerran hän tippuu jorpakkoon ja hukkuu, vain kerran hänen aivonsa ajetaan muussiksi, vain kerran pedofiili nappaa hänet mukaansa ja myy eteenpäin. Ja sitä yhtäkään kertaa ei saa tulla. Ja kun huoli iskee, se iskee tähän naiseen täydellä voimalla sillä tuollaisessa tilanteessa aika on A ja O.