Euro08 suoritettu!

Huh! Koko talven siitä jauhettiin kaikissa viestimissä. Laskettiin päiviä, tunteja. Koulutettiin taksikuskeja turstiystävällisiksi turisti-info-pakkauksiksi. Kisojen ajan kaikki oli yhtä jalkapalloa, leivät, pullat, paidat, hatut, jopa Ottokin teki leikkikerhossaan jalkapallo-kaulakorun! Hypetys on nyt vihdoin ohi.
En ymmärrä pelin säännöistä mitään. Mies (entisenä aktiivisena lajin harrastajana) on sentään saanut taottua päähäni ettei ole kyse väliajoista vaan puoliajoista (vai miten se nyt menikään ;?) jne. mutta pilkut, paitsiot ym. ovat menneet suoraan toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Keskityn kentän mieskauneuteen ja jätän muut mieskatsojien huoleksi. Hyvä että Torres ja Ramon voittivat. Kyllä heitä olisi katsonut kirmaamassa kentällä tosin vielä toisenkin kuukauden ;)))))

Olin ns radalla vain kerran koko kk aikana. Ja senkin kisojen aattona. Mukana oli eräs entinen suomalainen huippumimmiliigalainen, joka tiesi homman nimen. Mieleeni tulivat elävästi Salppurin kisojen ajat, jolloin alhaisella moraalisella tasolla varustetut tyttölapset hyppivät sängystä toiseen, tärkeintä oli saada ulkomaalaista lihaa. Samantyyppinen isojako vallitsi Fanzonella. Seuraamme lyöttäytyi tuomariporukka. Jonkun mielestä vauvauvau. Ihan mukavia setiä, ei siinä mitään, mutta ei kiinnostanut. Saatoin svedupetterien päätuomarin oikeaan junaan ja siinä se sitten olikin. Oma mies loukkaantui kun kieltäydyin kaffekutsusta. Haloo??? Olisi pitänyt kuulemma esittää vastakutsu illalliselle, jotta hänkin pääsee pumppaamaan tietoja kuinka päästä tuomariksi EM kisoihin. Haloo???

Olimmepa kerran poikienkin kanssa Fanzonella Zürich-järven rannalla. Mahtavat puitteet. Aurinko paistoi, järvi kimalsi vieressä ja valittavana oli 3 isoa näyttöä, syötävää juotavaa ja seuraa. Peli taisi olla Espanja-Ruotsi. Kun varsinainen peli alkoi, ryytyivät pojat 10 min, joten eikun eikalla junalla takaisin kotiin oman töllön ääreen... se siitä tunnelmasta. Hah, hah.

Odottelua järven rannalla.

Tyttöystävä

Urs on ulkona kuvioista. Ja juuri kun olin tyytyväinen sosiaalisesta läpimurrosta. Moni muu ulkosuomalainen on valittanut ettei ekana kinskivuonna kukaan kutsu lasta kotiinsa leikkimään. Kului siinä meidänkin tapauksessa reilu puoli vuotta. Vaan olihan nähtävissä ettei pojilla muuta yhteistä ollut kuin autoleikit. Ja Ursia rassasi silminnähden se että hänen oli pakko leikkiä pienemmän eskarilaisen kanssa.

Eräänä päivänä esikoinen tuli allapäin kotiin ja kertoi kuinka Urs ei kuulemma jaksa enää kuunnella hänen juttujaan. Ja olipa haukkunut minutkin lehmäksi... Jaa-a. Mitäpä äitinä siihen kommentoit? No, siihen loppui treffien sopiminen meidän taholta. Tulkoot itse vastedes kerjäämään.

Samalla eskariluokalla on myös Conradin. Hän kuuluu esikoisen tavoin ekavuotisiin. Äitinsä olen tuntenut jo kaksikin vuotta, mutta leikkitreffit ovat kaatuneet aina siihen-tai-tähän esteeseen sekä ainakin omalta taholtani aktiivisuuden puutteeseen. Kuulin äidiltään niin hurjia juttuja Conradinin käyttäytymisestä etten ole pitänyt mitenkään kiirettä treffien sopimisen kanssa. Sinänsä erikoista, sillä aloittipa Conradin metsäleikkikerhonkin meidän rohkaisemana. Hän ei tosin päässyt Veitikan kanssa samaan ryhmään, joten aikataulumme olivat aina ristissä.
Conradinin äiti on syntymäsokea. Hän on täällä tuntemistani äideistä ainoa, jolle täytyisi nostaa hattua. Sen lisäksi että hän on kahden vuoden aikana pyöräyttänyt esikoiselleen kaksi pikkuveljeä lisää, käy hän lisäksi töissäkin... ja kävelylenkillä lähes joka päivä. Ja se on hyvin epätyypillistä täkäläiselle naiselle!Ompa hän myöskin niitä ainoita joiden kanssa pysyy puhumaan monella eri kielellä. Jos sanavarastomme loppuu yhdestä löytynee se toisesta. Usein keskustelumme onkin karmeaa saksa-englanti-italiaa.

Conradin on toki ollut meillä leikkimässä ja mukavaa on pojilla näyttänyt olevan. Vaan eka visiittimme heille pari viikkoa sitten ei ollut mikään suksee. Ensinnäkin pikkuveli Luis rynnisti paikalle ja kielsi kuopukselta kaikkien lelujen käytön. Sen jälkeen hän ei uskaltanut koskea enää mihinkään. Lopuksi Conradin tönäisi esikoista lujaa rintaan ja sitä setvittiin pitkään. Sinänsä mukavalla Conradinilla on paha tapa yrittää valehdella ja huijata niin paljon että siinä moni aikuinenkin kalpenee. Tyyliin syytätte mistä vain, mitään en myönnä. En puuttunut asiaan vaan annoin kodinhoitajan ja äitinsä setviä asiaa, koskapa näytti olevan varsin tuttua kauraa. Sinänsä harmi tapaus. Nyt ei esikoinen suostu enää heillekään kylään. Kyse ei ole vain yhdestä töytäisystä vaan itse asiassa mokoma pikkuherra nyysii esikoiselta kaikki lelut ja pyytää jopa minua ostamaan niitä hänelle kaupasta lisää - siis lähettää esikoisen asialle kertomaan ostotoiveensa minulle. Hmmm... Viime lauantaina mies haki esikoisen kanssa eräänkin kaukoputken Conradinilta kun ei tämä ollut suostunut palauttamaan sitä eskarissa. Hmmmm... Entäpä se lainassa ollut ja siellä rikottu PowerRanger sitten? Ikäviä sattumiako? Hmmm... Tulkoot vaan kylään, mutta taidampa tästä lähtien kollata muksun ennen kotiin päästämistä päästä jalkoihin huumepoliisien tapaan. Olenko jotenkin outo? Vai ovatko muut outoja? Voisko joku kertoa?

Entäpä otsikossa mainitsemani tyttöystävä sitten?
Hooh hoijaa... unijukka kutsuu.
Toisella kertaa.

Jussit kaikille!

Pitkä hiljaisuus johtuu jälleen flunssasta. Luulen että syynä jatkuviin flunssaepidemioihin on varsin leuto mennyt talvi. Virukset elelevät mielellään kosteissa hieman yli nollan lämpötiloissa. Siksi Damissakin lääkäri käski ulkomaalaisena tottumaan siihen että heidän viruksilleen vastustuskyvyttöminä olisimme loka-huhtikuun aikana jatkuvasti flunssassa. Ja niinhän siinä kävi.
Aiempina vuosina Zürichissäkin on ollut sentään jonkinasteinen talvi. Vaan ei tänä vuonna. Kelkkaakin tarvittiin vain yhtenä päivänä. Siitä tämän flunssakierteen täytyy johtua. Onneksi en ole sentään allerginen. Heilläkään ei ole tänä vuonna ollut kovin hauskaa. Onneksi olen jälleen parempaan päin. Ehkäpä uudelleen saapunut hellekin piristää.

Mies on enenevässä määrin poissa (nytkin neljättä päivää Saksassa), joten hänestä ei ole juuri apua. Onneksi saapuu sentään juhannuskemuihin, jotka vietämme viimevuotiseen tapaan eräällä lähikukkulalla grillaten, ryypiskellen ja sitä-sun-tätä pelaillen. Lasten ehdoilla tietenkin - hmmmm?! Miehelle tosin riittää jo pari kaljaa kupoliin ja mopo karkaa käsistä. Ei, juopon vikaa hänessä ei sentään ole, mutta pienessä hiprakassa häneltä on turha odottaa apua lasten kaitsemisessa - peukalot siirtyvät keskelle kättä ja kädet taskuun. Seuraava päiväkin sujuu ilman hermoromahduksia vain jos ilmoitan hänen "työvuoronsa" olevan parasta aikaa... huoh. Noh, onneksi mies on krapulassa sentään varsinainen koomikko. Koska viikonlopuksi on luvattu roimaa hellettä, lienee parasta suunnata rokulipäivän viettoon vesistön ääreen.

Legoland, Günzburg

Kas vaan, mikäs täällä on meneillään? Saavuttuamme Günzburgiin oli poliisiautoja kaikkialla, tiet suljettu monilta osin ja ko tauluja joka puolella. Kysely virkavallan edustajalta selvitti tilanteen. Günzburgissa oli suvaitsevaisuustapahtuma ja esiintymässä lukuisia etnisiä orkestereita... pienimuotoinen "maailma kylässä"-tapahtuma siis. Eikös äärioikeisto (uusnatsit) päättänyt pitää oman kesätapahtumansa samassa kylässä, samana päivänä ja viereisellä aukiolla. Kuulemma normaalia toimintaa... silkkaa tahallista pelottelua. Kylän päättäjät huomasivat tilaisuuksien päällekkäisyyden liian myöhään voidakseen ehdottaa oikeistolle jotain muuta viikonloppua. Soppa oli valmis.


Ja missä kokoontuu äärioikeisto, protestoi myös SDP eli vasemmisto. Kuvassa vasemmiston edustajia, jotka olivat hmmm... vähintään yhtä pelottavan oloisia (ja kännissä) kuin aitojen taakse eristetyt makkaroitaan ja kaljojaan kittaavat uusnatsitkin. Uusnatsit näyttivät suorastaan nauttivan huomiosta (ja ilmaisesta poliisivartioinnista) viihdyttäessään jälkikasvuaan paikalle raahatuissa pomppulinnoissaan. Ja jotta soppa ei olisi ollut vielä valmis, päättivät kyläläiset järjestää oman protestinsa johon ed. kuvan taulut liittyvät. Kyläläiset kerääntyivät pitkäksi letkaksi läpi koko keskusta-alueen muodostaen oman muurinsa uusnatsien ja siirtolaisten (maailma kylässä tapahtumapaikan) välille. Komean suvaitsevaisuuslaulannan jälkeen kohosi ilmaan satoja ilmapalloja suvaitsevaisuuden merkiksi.


Günzburg on kaunis kylä. Ja niitä eteläisessä Saksassa riittää. Kuten luontoa myös. Suosittelen lämpimästi.


EURO08, aloitusmatsi. Pojat keskittyvät autojen värittämiseen, iskä matsiin ja äippä kaikkeen muuhun. Onneksi ilta pysyi kylässä rauhallisena. Jokainen vähänkin humalassa rettelöinyt miekkonen otettiin erikoisjoukkojen toimesta kiinni välittömästi. Pojilla oli mielenkiintoista seurattavaa.


Legoland kutsuu! Ja koska samalle päivälle oli myös Saksan eka matsi, oli Legolandiassa tilaa puuhata!


Pojat menossa elämänsä ensimmäiseen leffateatteriesitykseen. 4D esitys oli mannaa myös vanhempien aisteille.


Väsyneet pojat ja tyytyväinen äiti! Ystäväperheemme mielestä Legoland vetää vertoja jopa Pariisin Disneylandille (no comments, en ole käynyt ja tuskin tulen käymäänkään). Veitikan mielestä Legomaassa oli melkein yhtä kivaa kuin Kouvolan Puuhamaassa (no comments, en ollut mukana). Uskoiskohan?.
Mahtava paikka joka tapauksessa, puhdas, kaunis, kompakti, jännä ja puuhattavaa riitti kaiken ikäisille koko päiväksi. Sittemmin meillä ei ole juuri muuta tehtykkään kuin pikkulegoja.

Saksasta löytyisi myös Playmobile-leikkiparatiisi, mutta ehkä joka paikkaan ei ehdi saati jaksa. Suosin muutenkin mieluummin legoja, jotka tarjoavat enemmän puuhaa ja mielikuvitukselle pelivaraa.

Äidin huoli

Tänään se sitten sattui.
Esikoinen ei tullut säällisessä ajassa kotiin esikoulusta.

Olimme kuopuksen kanssa palanneet juuri metsästä ja odotellessamme puutarhassa isoveljeä kotiin näin kuinka kaikki muut täällä ylhäällä asuvat luokkatoverinsa valuivat mäkeä ylös kuka milläkin fiiliksellä. Kyseltyäni Paranitaranilta, Ursilta ja Michiltä oman lapseni perään, kuulin hänen tuleen kotiin jo aikoja sitten. HÄH?!

Olimmeko olleet liian pitkään metsässä ja esikoinen käynyt turhaan kolkuttelemassa oven takana ja häipynyt sitten ties minne omille teilleen?!? Omantunnon vaivaamana säntäilin sinne tänne ja juoksin talon ympäri. Poikaa ei näkynyt missään. Kotiin asti hän ei ollut tullut, sillä repun ja heijastimen hän heittäisi ainakin terassille.

Kartoitin pikaisesti mahdollisuudet. Ensin soitto niille sankareille, joiden kanssa tiedän hänen kotimatkallaan välillä seikkailevan - siis sillä 5min kävelymatkalla!!! Siihenkin välimatkaan saa kulumaan aikaa vaikka koko päivän! Soitto Tobiakselle ja Conradinille pelästyttivät pahan kerran. Molemmat sankarit istuivat jo ruokapöydässä, mutta omaa muksuani ei edelleenkään näkynyt missään. Seuraavaksi soitin Frau Schreiberille, jolta kuulin poitsun lähteneen kotiin ihan normaaliin tapaan ja aikaan. Sovin hänen kanssaan haravoivani koko rinteen kotimme ja eskarin väliltä. Seuraavaksi soitto naapurin Rouva T:lle. Sovin vieväni Oton sinne syömään ja leikkimään siksi aikaa kun etsin Veetiä.

Olimme juuri lähdössä ulos kun saksalainen naapurinsetä tuli samalla oven avauksella kotiin ja kyseli hymyillen (selvästi ajatukseni lukien) "Etsinet Veetiä? Hän makoilee suhteellisen mukavasti tuolla alhaalla rappusilla ja väittää nimekseen Elias. Eipä halunnut Elias tulla samaa matkaa kotiinkaan." Luoja kiitos! Sillä aikaa kun päässäni vilisivät jo namusedät ja muut sekopäät oli poika ollut erään tyttökaverinsa talon nurmikkoa ihailemassa???? Se oli kuulemma niiiiin ihanan vihreä, kiiltävä ja pehmeä, ettei hän malttanut millään lähteä sieltä pois ja raahautua kotiin!?! Hmmm... pitäisihän minun ymmärtää. Olen kuulemma ollut hyvin samanlainen haaveilija ja vetelehtijä. Olin käsittämättömän onnellinen jälkikasvun nähdessäni. Pidin tosin pienen puhuttelun ja selitin mahd hellävaroen miksi ensin kannattaa tulla kotiin äitiä informoimaan ja vasta sitten lähteä tyttöystävän nurmikkoa tiirailemaan.

Näin jälkikäteen ajateltuna taisin hieman ylireagoida. Vaan kun tilanne on päällä ei rationaalinen käytös ole aina niin helppoa. Tottakai suurimmalla todennäköisyydellä muksu leikkii jossain kivenkolossa, puussa tai pensaassa. Mutta vain kerta riittää. Vain kerran hän tippuu jorpakkoon ja hukkuu, vain kerran hänen aivonsa ajetaan muussiksi, vain kerran pedofiili nappaa hänet mukaansa ja myy eteenpäin. Ja sitä yhtäkään kertaa ei saa tulla. Ja kun huoli iskee, se iskee tähän naiseen täydellä voimalla sillä tuollaisessa tilanteessa aika on A ja O.

Kahvista asiaa - Jura, mainettaan huonompi!

Tämä on antimainos. Ja nyt tulee varmaan turpaan...

Onko JURA-kaffemasiinat tuttuja? Eikö, no klikkaappas alla olevaa linkkiä:
http://www.jura-ena.com/

Linkin takaa löytyy kaksi kuuluisaa sveitsiläistä. Se sympaattinen maailman paras tenniksenpelaaja, sekä mainettaan huomattavasti huonompi ns "kahvintekokone".
Olin pitkään vannonut, että moista masiinaa ei meille tule. Vaan tulipa sittenkin ja nyt kaduttaa, ja v....aa.

Kahvi on ollut jotenkin hankala asia siitä lähtien kun sitä juomaan opin. Ja se oli Italiassa tasan 20 vuotta sitten. Opin siis alusta pitäen nauttimaan oikeaa hyvää espressoa, enkä suomalaisille tuttua valjua vesilitkua. Muistan ikuisesti kotimatkani finskin koneessa ja lentoemännän hämmästyneen ilmeen kun sain elämäni ensimmäisen kulauksen suomalaista kahvia suuhuni. Se lensi välittömästi vastapalloon ja siis edessä istuvan tuolin selkämykseen. Lentoemo riensi hätiin ja ihmetteli mikä tyttöä mahtaa vaivata, pahoinvointiko? Öykin siinä aikani sanattomana oksennusrefleksin kourissa ja kun vihdoin sain sanan suustani kysyin tyhmänä "mitä minä join?". No kahviahan se oli, parasta juhlamokkaa...

En ole todellakaan niin kulinaristi ja makuhermoiltani heikko, ettenkö olisi oppinut sittemmin juomaan sitä sun tätä litkua laittesta kuin laitteesta. Ja osaksi siitä syystä, että niin kuuluu tehdä. Työpaikalla se takasi pienen hengähdystauon (olin aikoinani vain bilepolttaja, joten luojan kiitos tupakka ei ole ikinä ollut tauon syy saati seuraus) ja vapaamuotoisia sosiaalisia hetkiä. Vaan koskaan en liiemmin juomastani mustasta litkusta pitänyt.

Sittemmin muutimme ulkomaille ja johan tuli kahvista ongelma. Ei meille suinkaan, vaan meidän vieraille. Ai eikö teillä ole kahvinkeitintä? Häh, onhan meillä, tuo on italialainen versio vain... ju nou. Ai eikö teiltä löydy juhlamokkaa? No, eivät tosiaan sattumoisin tuo sitä tänne Hollantiin/Sveitsiin...Jne. Sillä aikaa kahvista tuli myös supertrendikäs tuote ja jokaisesta kulinaristikodista piti löytyä aito espressokone. Mitä kalliimpi ja erikoisempi, sen parempi. Niinkö sittenkään? Siinä vaiheessa päätin, että tämä likka lopettaa kohta kahvin litkimisen kokonaan. Päivittäisestä rauhallisesta kahvipaussista lasten vedellessä tirsoja on tullut pakkomielle (silloin on yleensä myös paras hetki bloggaamiseen). Sen muuttaminen joogaistunnoksi tai vihreän teen terveyshetkeksi on vain ollut niin pirun vaikeaa. Ja kävimpä yhden sanasodan aiheesta Suomikoulullakin, jossa meillä suomalaisilla on se kapseleita käyttävä pieni ja tyylikäs kahvikone. Kun niille pankkiirirouville selvisi ettei meidän tutkijaperheessä ole sellaista masiinaa edelleenkään huokui heistä suoranainen sääli ja tyrmistys... voi, eihän ne nyt enää niiiiiin paljon maksa! Ei maksa ei, joillekin kun kaikki ei ole rahasta kiinni. Sen sijaan sanoin pari sanasta mielestäni maailman typerimmästä keksinnöstä. Jonkun mielestä on perin nerokasta ja mahtavaa että hänen koneensa käyttää vaivattomia kahvikapseleita, jotka toimitetaan suoraan kotiovelle! Tavallaan ymmärrän ja saattaisin olla samaa mieltäkin. Mutta jokin pikku piru mieleni pohjukoissa pitää moista kuitenkin ennemminkin perkeleellisenä markkinamiesten myyntikikkana. Kohta nekin tuhlatut luonnonvarat löytyvät kaatopaikoilta isoina röykkiöinä. Tai sitten eivät. Voihan olla, että joku on älynnyt tehdä laitteista niin kestäviä että pikkuruinen taideteokselta näyttävä masiina kestää kuin kestääkin äidiltä tyttärelle. Hyvä jos näin on! Se vain on markkinamiesten periaatteiden vastaista.

Meistä oli sen sijaan mahtavaa käydä tessinin isäntäperheessämme kahvilla ja huomata kuinka isäntä otti esiin käsikäyttöisen kahvijauhimen. Siis sen sellaisen mummojemme puisen laatikon, jossa on pyöritysvipu päällä! Tajusin itsekin omistavani sellaisen (lahja lukiokamulta - kiitos mime!) ja pitäneeni sitä aina antiikkisena koriste-esineenä! Sen jälkeen valittiin sopivan kokoinen espressokeitin (siis se italialainen tiimalasimalli). Kahvi grapalla oli ah niiiiiiiiiin IHANAA! Ja ompa yllättävän virkistävää käydä kylässä ja saada eteensä vedenkeitin ja murukahviakin! Kyse ei siis ehkä olekkaan kahvista sinänsä vaan sosiaalisesta pakosta tehdä samoin kuin muut, ihailla samoja asioita, haluta samoja tavaroita, jne. Miten se onkin ollut minulle aina niin vaikeaa...?

Noh, miehelle lävähti mukava joululahja firmalta. Ostoseteleitä Baselin ydinkeskustan pieniin liikkeisiin. Mitäpä niillä ostaisi, siinäpä pulma? Kumpaakaan ei olisi huvittanut lähteä varta vasten shoppaamaan, mutta rahat piti kuluttaa ennen poismuuttoamme. Siispä saimme idiksen. Ostetaan markkinoiden kehutuin sveitsiläinen kahvikone suomeenpaluulahjaksi itsellemme. Ehkäpä vieraamme eivät kehtaa enää valitaa. Tuumasta toimeen. Mies valitsi kapeimman ja tyylikkäimmän mallin, koska onhan se hupaisaa jos kone täyttäisi keskivertosuomalaisen keittiön työskentelypinta-alasta puolet! Ja hyvää oli kahvikin. Niin pitkään kuin sitä tuli! Tasan kolme viikkoa ja masiina oli tukossa. Mies kiroili ja putsasi. Saimme yhden kupin maukasta vastajauhetuista pavuista puristettua kahvia. Taas tukossa. Jälleen mies kiroili ja putsasi. Lopulta soitin itse help-lineen ja käskin Juraa hakemaan masiinan. Me ei enää aikaamme sen kanssa kuluteta. Kone oli viikon korjattavana ja seisoo nyt taas keittiössä ehkä toimivana. En ole vaivautunut siihen enää koskemaan. Ensiksikin pitäisi ostaa vedensuodatuskannu (häh?). Koneen vesitankin suodatin ei riitä. Mies kuuli työkavereidensa nyysivän omiin kahvikoneisiinsa labran puhdistettua vettä (häh, hullun hommaa?). Ja toiseksi, kaikki markkinoilla olevat pavut eivät käy, vaan rasvaisimmat tukkivat jauhinosan ja koneiston tyystin (ja mistä me olisimme sen voineet tietää?). Rajoitteita ei käyttöohjeissa mainittu. Raivostutaa. Tähän mennessä olin aina sitä mieltä, että sveitsiläiset tekevät vain laatua. Jura lienee poikkeus. Kahvi on kyllä vaarallisen maukasta, mutta koneiden käyttökestävyys ei liene kovinkaan hyvä. Markkinoiden muka parhaana kahvikoneena olisin odottanut hieman parempaa esitystä.

Kuulin että Stoccalla on kesäkuun kanta-asiakastarjouksena samainen kone. En suosittele! Itse teen kahvini jälleen tuttuun tapaan italialaisella hyväksi todetulla kaffettierellä, joka maksaa vain pari prosenttia Juran hinnasta! Ja hyvää on!!!!! Kun pahin v....s on hälvennyt, vaivaudun ehkä painamaan taas nappulaa! Vai ryhtyisinkö sittenkin kahvilakkoon ;))))?! Kävi niin tai näin, jos ja kun tulet meille kylään, pidätkö ystävällisesti suusi kiinni kahviasiasta ja juot tyytyväisenä juuri sitä litkua mitä eteesi työnnetään. Kotonasi saat sitten taas nauttia mitä lystää.... okei!

Välitilan fiilikset

Poika halusi näyttää eskarikuvassa rokkarilta. Ja äitinsähän auttoi. Kotikoneella tukka sivuilta sileäksi ja päältä kohti taivasta (ei sentään meikkiä vielä). Kaverit nauroivat, joten tukka raavittiin alas. Tuloksen pistän tänne kunhan koulukuvat valmistuvat. Hyviä kuvia nekin. Pitänee kuitenkin koulia ja tukea jälkikasvua hieman lisää oman tiensä kulkemisessa

Lähdössä esikouluun. Hyvästit äidille.

Mies on Baselissa pari yötä. Hän on lopen kyllästynyt kuluttamaan joka päivä 3h työmatkoihin. Aikoinaan hän urheili joka päivä, joten kärsimys on ymmärrettävää. Jotain lohtua tuonee pyöräily (jalat hapoilla) kodista rautatieasemalle ja takaisin.


Uimataidoton sukellustaitoinen pellehypyssään...

Veeti aloitti uimakoulun kolme viikkoa sitten. Nappijuttu. Hän on kuin kala vedessä ja kuuluisi jo ylempään ryhmään, mutta täällä kurssit kuuluu käydä järjestyksessä. Samapa tuo. Kyllä harrastuksen alkamista odotettiinkin. Ilmoitin poitsun sinne jo joulukuussa, kun kyllästyin siihen että kaikki muut tuttavamuksut harrastivat sitä sun tätä, mutta meikäläiset ei mitään... MEHÄN OLIMME KOKO AJAN MUUTTAMASSA, remember! Olen jo nyt luvannut molemmille pojille, että Suomessa saavat valita laajasta valikoimasta harrastuksia ihan mitä itse vain haluavat. Saas nähdä kuinka ääni kellossa muuttuu kun yhtäkkiä huomaan olevani täysipäiväinen kuski ja omat joogat, body pumpit ja muut jäävät käymättä, hah, hah. Mutta tällä hetkellä tosiaan rassaa se, ettei mihinkään oikein voi ilmoittautua, sillä sitoutua pitäisi vähintään puoleksi vuodeksi kerrallaan, josta siitäkin on puolet lomia. Jo nyt päätin että Otto lopettaa metsäleikkikerhonsa tähän kesään. En jaksa enää kesäloman jälkeen viedä häntä sinne ujostelevana, kainostelevana ja hiljaisena, maksaa hunajaa ja sitten puolet maksetuista kerroista on lomaa tai poika on sairaana. Sen sijaan tuohon viereen Anitan leikkikerhoon kuskaan hänet loppuun asti joka tiistai ja torstai. Anita on huipputyyppi, jonka hellässä hoivassa ovat lähes kaikki lähitienoon lapset jossain vaiheessa askarrelleet, leikkineet ja laulaneet. Siellä ei kielitaidon puute haittaa.

Olemme kertoneet pojille jo muutosta ja he ottivat tiedon vastaan tyynesti. Tulevasta muutoksesta oli pakko kertoa, kun kerran molemmat alkoivat kiristelemään hampaitaan kerrottuamme ettei tänä kesänä mummin ja ukin saunaan ole asiaa (haluan jälleen kerran viettää lomani täällä). Veeti ymmärsi asian oitis ja totesi ykskantaan "kiva, sitten minäkin saan vihdoinkin oikeita ystäviä!". Hmmm, taidan olla kertonut tämän jutun jo? Eilen selvisi että miehelle saattaa sittenkin tulla Suomikeikka. Toivovat tulevasta työpaikasta jo nyt asioita järjestelemään, jne. Ottaisipa tuo pojatkin mukaan, että pääsisin vaikka yksin vaeltamaan, pyöräilemään, tms. Itsekkäästi ajateltu, mutta pakko ottaa ilo irti ehkä hyvinkin viimeisestä vapaasta kesästäni!

Tänään oli viimeinen Suomi-koulukerta ennen kesälomia ja taas jäi jotenkin paskan maku suuhun. Siellä kyseltiin vain ja ainoastaan tulevasta muutostamme, ihan kuin meille ei enää mitään muuta kuuluisi. Oletteko jo löytäneet oman asunnon? No, mitäs luulette... että ostetaan pikapikaa sika säkissä tai vaihtoehtoisesti ravataan Suomessa harvase viikonloppu asuntonäytöissä... haloo! No miltäs se tuntuu muuttaa Suomeen ja joutua taas "lokoisien" kotiäitipäivien jälkeen töihin? Niin hmmm... vaikea sanoa, ei varmaan kovin karmeeta, vaan sehän jää nähtäväksi. Kuinka kummassa miehesi teki päätöksen vaihtaa lääketeollisuudesta köyhäilemään yliopiston palkkalistoille? Niin, hmmm, sehän ei ole niin yksioikoista. Unelmia pitää toteuttaa, eikä kaikkea voi mitata rahassa. Vaan voihan tehty päätös vielä joskus kaduttaa, vaan tuskin poikia... jää nähtäväksi. Ja sitä rataa.

Koska olemme välitilassa eli odottamassa kotimaahan paluuta, kuulumme kiinnostamattomien listalle. Monikaan ei enää vaivaudu "kaveeraamaan". Muistan tosin samaisen käytöksen omaltakin kohdaltani vuosi sitten. Tuolloin Suomeen palasi useampikin perhe ja koska muutto oli etukäteen tiedossa en tehnyt juurikaan eforttia kutsuakseni ko ihmisiä muksuineen kylään, tai en vaivautunut itse kylään, jne. Mitä suotta sitoa siteitä, kun eivät ne kuitenkaan pitkälle kanna... Ei sillä ettäkö harmittaisi. Lähinnä harmittelen sitä, etten jaksaisi odottaa tulevaa muutosta. Olen "heti-tässä-nyt"-tyyppi. Toisaalta halusimme ehdottomasti viettää vielä yhden kesän täällä, mutta toisaalta taas... Päätös on tehty, joten mielikin on jo osittain muuttanut. Toisaalta taas yritän ahmia kaikkea ympäröivää kuin viimeistä päivää... vaikea selittää.

Suomipiirit ovat täällä tooosi pienet ja myönnettäköön että ihmisten tylyys lävähtää hyvin usein märkänä rättinä suoraan päin näköä. Sveitsiläisethän ne ovat kuuluisia sisäänpäin kääntyneisyydestään, mutta he eivät ole mitään suomalaisiin verrattuna. Yksi esimerkki löytyy vaikkapa tervehtimistavasta. Sveitsiläinen pyrkii oppimaan nimesi ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Kaikki naapurituttavani tervehtivät minua nimellä ja yleensä iloisesti hymyillen. Aina ei onnistu, mutta kaikillahan meillä on pahoja päiviä (nm. kokemusta on ;)). Suomalaisseuraan mennessäni kukaan tuskin ehtii korvaansa lotkauttaa, saati tervehtiä. Ehkä juuri ja juuri katsotaan kohti. Sama pois lähtiessä. Olet kuin ilmaa. Italiassa joskus rassasi se, ettei hyvästeistä kavereiden kesken meinannut tulla loppua, kun ciao, ciao, ciao toistui 100 kertaa, ja taas läksiäispusut, vaikka posket olivat ennestäänkin ihan märät... Mutta oli sekin parempi kuin ei mitään reaktiota!

Tänään juttelin yhden kotiinsa piakkoin palaavan luokiolaistytön kanssa. Hän oli päättänyt visusti yrittää jatkaa täällä oppimaansa tervehtimiskulttuuria ja sanoa kaikille vastaan tulijoille (edes saman talon asukeille) huomet, päivät ja hyvän illan toivotukset. Äitinsä kielsi vedoten sosiaaliseen paineeseen olla mahd huomaamaton ja hiljainen. Muuten voi joutua pöpilään. Hassu juttu. Olin nimittäin ajatellut tehdä itse saman Suomeen päästyäni. Siis tervehtiä esim hississä, lenkkipolulla, jumpassa (täällä kaikki tervehtivät minua jumpassakin nimeltä!), jne. Vaan tajusin ajoissa, että ehkäpä ei kannata... emme muuta niin isoon cityyn, että pystyisin sulautumaan massaan, jos kerran saan pöpin leiman otsaani. Joku nimittäin muistutti, että proffan rouvana (öööö-)) minun tulee osata käyttätyä?!? Hei haloo! Minä käyttäytyä?! Ehkäpä alan viljelemään lisää niitä Facebookissakin nyttemmin näkyviä takalistokuvia kiäh, kiäh!
Ei vais, yksi talvi Suomessa ja eiköhän tämäkin nainen ole ruodussa taas. Ei hymyä, ei puhetta. Mutta yhden ominaisuuden toivon kykeneväni säilyttämään... OLEN NYKYÄÄN AINA AJOISSA!!!! Tätä eivät varmasti vanhat lukiokamuni ikinä usko, mutta totta se on! Kellomaassa (käkikelloja en ole täällä niinkään nähnyt, mutta upeita rannekelloja kyllä!) toimii kaikki ajallaan (siis ainakin saksankielisessä osassa, toim huom!) ja niin minäkin. Olen siitä jopa hyvin ylpeä!

Nyt tulee niin paljon kirjootusvirh että unijukka kutsuu. Nauttikaa työ siellä vaan helteistä. Meillä sataa vaihteeksi ja rusketusraidat hälvenevät hyvää vauhtia.
Tsüss!

Kasvukipuja?

Pikaviesti, sillä minulla on 10min aikaa hakea Olppa leikkikerhosta.

Olen ollut kipeänä viimeiset 3vko. En nyt niin pahasti, mutta sen verran jatkuva päänsärky, tiukka lima onteloissa vaivasivat etten jaksanut kirjoitella päivieni kuulumisia. Ja nyt kun pää on saatu kuntoon, kramppaa kroppa. Lähdin viikonloppuna ekaa kertaa rullaluistelemaan, lenkille, jne... enkä vaivautunut tietenkään venyttelemään. Tyhmästä päästä kärsii nyt sitten koko kroppa. Olin aamulla yhtä linkussa kuin mummovainaani viimeiset 10v. Otto käveli selkäni päällä aamutuimaan, joka auttoi onneksi edes vähän oikomaan kroppaa, jotta kehtasin viedä hänet kerhoonsa. Selviydyttyäni sieltä tein pitkästä aikaa joogan dvd:ltä ja eikös se saamari auttanut saman tien. Kumma juttu, että silti sitä 50min mittaista venytystreeniä ei vaan saa aikaiseksi tehdä... koko ajan on muka jotain tehokkaampaa ja tärkeämpää puuhaa. Niin, niin.

Tänään iltapäivällä pääsemme onneksi poikain kanssa uimaan. Veitikalla on uimakoulu (nappijuttu poitsulle, varsinaiselle vesipedolle) ja me Olpan kanssa polskuttelemme siinä sivussa. Tekee hyvää selälle, niin toivon. Puutarha kaipaisi hieman kitkemistä ja karsimista, mutta villintykööt nyt rauhassa. Oma terveys kerrankin etusijalle.
Tsüss!