Starbies sisäleikkipaikka

Kevätloma ja vettä sataa kaatamalla. Mitä tekee kotiäiti silloin lastensa kanssa?
Olisihan sitä kotonakin vaikka mitä puuhaa ja leikittävää, mutta silloin tällöin on mukava hemmotella muksuja sisäleikkipaikalla, jollainen on kuulemma vihdoin ja viimein saatu myös Suomeen.


Sisäänmaksu on 13 CHF/muksu ja leikkiä saa niin paljon kuin lystää klo 10-18. Äideille on tarjolla wlan, jota nyt testailen. Ravintolasta saa ruokaa joka makuun, joten paikassa voisi tosiaan viettää vaikka koko 8h. Muksut ainakin viihtyvät. Käymme täällä sen verran harvoin, että pojat painavat pää punaisena leikkipisteestä toiseen, jottei mikään vain jäisi kokematta. Onhan tämäkin liikuntaa...
Poikien lemppikset ovat ehdottomasti softball-pyssyt ja rahalla kulkevat autot ja Harley Davidson motskarit. Äidit ja isät saavat jumppaa ainakin trampoliinilla ja juostessaan jälkikasvunsa perässä.


Ja kun on aika lähteä kotiin, puikkaa moni äiti alakerran tehtaanmyymälöiden kautta voipuneiden jälkikasvujen loikoillessa ostoskärryjen pohjalla. Näin täällä tänään.

PS. Että osaa muuten hävettää. Haimme uuden kaaramme lauantaina synttäreideni kunniaksi. Käsivaihteiden käyttö 10 vuoden tauon jälkeen tökki kuitenkin niin paljon, että kykenin vasta tänään ottamaan itseäni niskasta kiinni ja treenaamaan sillä ajoa. Muuten olen ajanut vanhalla... kun se automaatti on kuitenkin niiiiin vaivaton. Uusi auto on kyllä muuten varsin helppo liikuteltava, mutta jotenkin kytkinaivolohko ei vain toimi.... ja kotimäkemme on nyt varsinainen ruuhkakukkanen viereisen työmaan takia. Siinä saa jatkuvasti antaa tilaa vastaan tuleville betoniautoille jne. Joten jos mäkilähtö ei luonnistu, ei kotitiellekkään ole mitään asiaa. Muistan kotikaupungistani erään nuoruuden tutun, joka pyysi aina satunnaiselta miespuoliselta ohikulkijalta apua mäki- ja taskuparkkeerauksessa... ja Lahdessakaan ei niitä mäkiä nyt kuitenkaan niin paljon ollut. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut minkäänlaisia vaikeuksia käsivaihteiden kanssa, ei parkkeerauksessa eikä mäkilähdöissä vaikkei se eka museotavaraautoni (kuka muistaa vielä vaaleansinisen Lenny Kravitzini, jonka muotoilin uudestaan molemmista kyljistä ja ajoin sitten ystäväni kanssa Tsekkeihin ja jätin sille tielleen?) todellakaan mikään unelma ajettava ollutkaan. Noh, perjantaina mies vie vanhan kaaran työpaikkansa autotalliin, joten ei auta muu kuin treenata ahkerasti.