Veitikan vuoden ensimmäinen esikouluviikko kului metsässä nuotion ääressä. Joka päivä mukana oli myös yksi vanhempi ja tänään oli minun vuoroni. Huomautettakoon, että sveitsiläiset kiirehtivät varaamaan itselleen alkusyksyn metsäviikon vuorot ja päivittelivät tyytyväisinä, kuinka ei sitten talvipakkasilla ja mutasäillä tarvitse enää vaivautua. Niimpä metsässä on tällä viikolla ollut apuna me kaikki siirtolaisvanhemmat. Ei kai siellä suomalaisella mitään hätää ole, mutta Sri Lankalaisilla ja näköjään tänään mukana olleella Bosnialaisella on kieltämättä kestämistä, etenkin kun useimmat eivät tajua, ettei kyseessä ole vain mukava sunnuntaikävely pikkukengissä. Maanantainakin oli kylmä ja satoi kuin saavista kaatamalla, mutta silti osalla siirtolaislapsista oli suojanaan pelkät farkut ja lenkkarit. Ja kyllä se toppatakkikin jossain vaiheessa on imenyt sisälleen aika paljon vettä...
Tänään oli kaunis päivä. Aurinko helotti ja kaikkien varustus oli hyvä. Olin Veitikalta kuullut, ettei Frau Screiberin nuotio ota aina syttyäkseen, joten otin sytykkeitä mukaan. Olemme oppineet tavoille... ei enää sitä tuohisten tekoa ja puolen tunnin epätoivoista nyhräystä, vaan kunnon petroolisytykkeet kehiin ja kunnon roihu on minuutissa valmis. Olin ylläriksi varannut myös tikkuleipätaikinaa, mutta vajaan kahdenkymmenen muksun kanssa tikkujen vuoleminen ei ollutkaan ihan simppeliä. Ja ei se taikinakaan oikein siinä pikahiilloksessa ruskettunut... vaan valiäkö tuolla. Makkarat ja omenat sentään paistoimme menestyksellisesti.
Opelipopeli oli tapansa mukaan täpäkkänä mukana, kunnes iski väsy. Nyt pojat ovat unten mailla ja minäkin toivottavasti kohta. Rankka yö takana, sillä molemmat kastelivat sänkynsä. Se on aina seurausta siitä, etteivät he ole aamuaktiviteeteissään malttaneet juoda välttämättä lainkaan. Iltapäivällä lipittävät sitten senkin edestä, enkä silti tajua pissattaa heitä ennen kuin käyn itse yöpuulle. Onneksi näitä käy nykyään tosi harvoin ja yleensä se on oma syy.
Hyvää viikonloppua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti