Sveitsikö turvallinen?

Furchtbar, furchtbar, (karmeaa) hoki pari päivää sitten Hönggbergillä vastaani kävellyt mies. Olimme poikien kanssa pyöräilleet kotikukkulamme kaupunginpuoleiselle näköalapaikalle ihailemaan kaupungin takana avautuvaa lumista alppimaisemaa.
Mies päivitteli tasan viikko sitten samaisella alueella tapahtunutta mystistä ampumatapausta. Linja-autopysäkillä oli ollut illansuussa kaksi 16 vuotiasta tyttöstä odottamassa bussia. Kuului laukaus ja toinen tytöistä lysähti maahan ja kuoli siihen paikkaan?????!!!!!
Kuulin asiasta radiosta tapahtuman jälkeisenä päivänä lenkkeillessäni samalla alueella (missäpä muualla) ja olin yhtä tyrmistynyt kuin vastaani kävellyt mieskin. MITÄ, siis Hönggbergin rauhallisella urheilu- ja virkistysalueella, hyväosaisten kaupunginosassa on noin vain teloitettu nuori tyttö bussipysäkille??? Eikä poliisilla ollut mitään aavistusta tekijästä, motiivista, jne. Käsittämätön tapaus!

Nyt viikkoa myöhemmin poliisi on vanginnut 21 vuotiaan reserviläisen. Nuori mies oli ampunut armeijan rynnäkkökiväärillä tuntemattoman tytön täysin ilman syytä noin 80m päästä (sieltä mistä otin sen pyöräilevän lehmipaimenkuvan jokunen aika sitten). Nyt onkin sitten taas julkisuudessa hurja keskustelu siitä kuinka on mahdollista, että inttipojat onnistuvat varastamaan julmetun määrän ammuksia, granaatteja ym. "mukavia leikkikaluja" omiin tarpeisiinsa Sveitsin armeijasta. Ja juuri tänä vuonna parlamentti päätti että reserviläiset saavat edelleen pitää omat rynnäkkökiväärinsä, sillä niiden pois kerääminen ja jonnekin varastoiminen koettiin liian KALLIIKSI! Ja niinkuin siitäkin asiasta kohistiin joka mediassa. Ja tässä on huonon (halvan) päätöksen tulos. (Lisää aiheesta saksaksi: http://tagesschau.sf.tv/nachrichten/archiv/2007/11/29/schweiz/soldat_gab_gezielten_schuss_auf_16_jaehrige_ab
Tuli siinä aurinkoisella penkillä poikien kanssa pähkinöitä popsiessa mieleen, että mitäpä jos joku sekopää meitäkin tuolta puun takaa tarkkailee ja päättää laukaista niitin otsaan. Käsittämätön ajatus! Eihän sellaista normaalisti tapahdu! Niinkuin ei niitä Jokelan tapauksiakaan. Vaan meitä on moneen junaan ja kaikki eivät edes mahdu kyytiin. En suostu pelkäämään. Liian absurdeja tapauksia. Toivon kuitenkin hartaasti ettei kumpikaan pojista joudu koskaan maalitauluksi.

Tylsää

Marraskuinen näkymä ruokapöydän äärestä. Rakennustyöt ovat siis alkaneet. Aitaan on tehty lapsille pieniä kurkistusikkunoita, jotta he voivat (ja vanhempansa myös) seurata rakennusurakkaa. Hienosti ajateltu!

Olo on jotenkin tylsistynyt. Liekö alavireisyyden syy se että olen ollut koko päivän sisällä. Esikoisella on flunssa, joten olen antanut hänen katsoa koko päivän töllöä. Se on ainoa tapa pitää poika paikallaan. Lukuunottamatta päikkäreitä! Nytkin molemmat pojat pysynevät tiivisti sohvalla AUTOT-leffan ajan. Se vasta onkin pätkä, suosittelen lämpimästi pikkumiesperheisiin.

Pitäisi askarrella joulukortteja jne, mutten jotenkin vain yksinkertaisesti jaksa juuri nyt sitä liima-leikkaussilppu-tussitahra-sotkuhässäkkää. Odotan inspiraatiota ensi viikkoon... tai annan sen miehelle viikonlopputehtäväksi... hah, haa! Olen menossa tyttöjen (äitien) kanssa ulos kahtena iltana, joten himmailen todennäköisesti koko viikonlopun kykenemättä mihinkään hyödylliseen saati kehittävään.

Vetikan flunssan takia tänään jäi väliin myös viimeinen puheterapiakerta. Kyseessähän oli vain 5 kerran testiryhmä. Ensi viikolla vain äidit on kutsuttu, sillä tarkoituksena on keskustella jatkosta. Jos haluaisimme jatkaa, joutuisimme sitoutumaan vuodeksi eteenpäin ja sehän ei käy. Joudun siis turvautumaan pieneen valkoiseen valheeseen. Kerron että mies on vasta kirjoittanut uuden työsopimuksen ja että muuttanemme mahd pian vuodenvaihteen jälkeen. En usko että he nimittäin tykkäävät hyvää, jos paljastan että me tiesimme jo terapian alussa, ettei Veitikka käy siellä koeaikaa pidempään. Terapiaistunnot ovat olleet hyviä - ainakin äideille. Veitikka ei siellä lupaanvan ja innostuneen alun jälkeen olisi halunnut käydä, eikä enää tarvitsekkaan. Yksi albaanipoika kun kaipasi hänen huomiotaan (muita poikia ei ollut) niin kovasti, että antoi sitten lopulta Veitikalle turpiin. Eikä poika edes kertonut sitä kotona!!! Hemmetti!
Se että me äidit olemme saaneet purkaa tuntojamme ryhmässä psykoterapeutin kanssa, on ollut oikein opettavaista. En kuitenkaan halua pitää esikoista vasten tahtoaan ryhmässä, jossa joku käy käsiksi. Luulen että hän on saanut kokea moista käytöstä jo ihan tarpeeksi. Onneksi kinskissä (siis eskarissa) ei moista tapahdu, tai en ole kuullut... Ei kai moisia yhteenottoja voi tulevaisuudessakaan välttää, mutta ainakaan en aio siitä MAKSAA!

Uuden kodin etsiminen kyllästyttää

Huoh! Istun taas persus puuduksissa koneella. Pitäisi olla tekemässä saksan läksyjä etenkin kun pojat ovat olleet nukkumassa jo toista tuntia. Vaan läksyjen teko ei huvita. Mieluummin katson tylsänä uuden television tarjontaa tai surffaan asuntosivuilla tai muuten vai netissä. Mies sentään joogaa parhaillaan olohuoneessa...tehokas uros. Äippää nyt kuitenkin vähän vässää.

Olemme käyneet katsomassa muistaakseni noin seitsemää asuntoa. Osa ihan kivoja, osa vähemmän... Olisin ollut valmis muuttamaan jo pariinkin, mutta mies ei. Hän on tähän mennessä innostunut vasta yhdestä, viimeisimmästä. Amsterdam-tyylisen huoneiston nähtyään uros ilmoitti nykyiselle vuokralaiselle oitis "tätä me haetaan". Asunto sijaitsi pienen idyllisen kylän ydinkeskustassa, kaikki palvelut siis käden ulottuvilla. Lisäksi se oli vanhan pienen linnamaisen rakennuksen (kuin pienoisversio prinsessa ruususesta) toisessa kerroksessa täyttäen sen kokonaan. Kuulostaa varmaan tosi hienolta, mutta ei se nyt ihan sitä ollut. Asunto oli hyvin hipahtava, mielenkiintoisella huonejärjestyksellä, mutta ilman pihaa saati edes parveketta/terassia tms. Alakerrassa talon omistajien lamppuliike, kattohuoneistossa vanha opettajapariskunta. Kun mies tajusi ettei siinä ollut pyöräkellariakaan, suostui hänkin harkitsemaan asunnon hakemista suin päin. Hakulappu on yhä edelleen täyttämättä.

Minä sen sijaan innostuin taannoin eräästä kattoterassihuoneistosta, joka oli saman ikäisestä talosta kuin missä me nyt asumme (60-70-luku). Se oli huonommassa kunnossa kuin nykyisemme, mutta se ei minua olisi haitannut (ennenkuin mies takoi järkeä päähän), sillä sokaistuin oitis sadan neliön kattoterassista joka oli kolmeen ilmansuuntaan ja johon pääsi jokaisesta huoneesta.
Pari muuta kämppää ovat olleet perinteisiä perheidyllejä. Satoja muksuja sisältäviä perhekeitaita moderneine taloineen. Toinen oli miehen mielestä liian kaukana, siellä kun olisi saattanut vahingossa joutua lenkillä Ranskan puolelle, hah, hah.

Toinen perhekeidan taas on sellainen, josta kytätään vapautuvaa huoneistoa ihan tosissaan. Se sijaitsee samassa kylässä kuin prinsessalinnakin, muttei keskustassa. Kävimme katsomassa yhtä tosi kivaa huoneistoa (mies ei innostunut taaskaan, huoh) ja totesimme sen pienemmän oloiseksi kuin omamme, vaikka sen piti olla jopa hieman isompi. Naapurustosta löytyy noin 150 muksua ja jokunen aika sitten siellä asui kuulemme jopa 3(!) suomalaisperhettäkin! Eskari ja joogakoulu olisivat idyllisessä pihapiirissä, samoin kuin Birs-joen luonnonsuojelualue, jne... Saa nähdä, milloin sieltä vapautuu seuraava isompi huoneisto vai vapautuuko lainkaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että päädymme lopulta jonkinlaiseen tylsään kompromissiin ja siis asuntoon, josta ei lopulta tykkää kovasti meistä kumpikaan.

Jokaisessa näkemässämme kämpässä on ollut omat hyvät ja huonot puolensa. Nyt alkaa jo hieman turruttamaan niiden jatkuva netistä kyttääminen, vaikka olenkin siihen ihan koukussa. Alkaa kuitenkin vähitellen nyppimään odotella päätöstä siitä mihin miehen työnantaja muuttaa, vai muuttaako lainkaan. Kulutan nimittäin hyvin paljon aikaani tsekkaamalla jokaisen potentiaalisen asunnon ympäristöt netistä eskareineen, palveluineen ja metsineen/ulkoilumaastoineen. Eikä siinä kaikki, sillä lisäksi tarkastan viamichelinistä kuinka kauan miehellä menisi pyöräillä sieltä nykyiseen labraansa kuin myös niihin kahteen potentiaaliseen firman muuttopaikkaan. Hullun hommaa, vai mitä?! Pakkomielteensä itse kullakin ja minun siipallani se on työmatkapyöräily. Säällä kuin säällä. Ja koska haluamme molemmat ettei hänellä kulu liikaa aikaa työmatkoihin, on asunnon oltava siis lähimaastossa.
Etsintä jatkuu....

Sunrise Avenue

Hemmetin hyvä keikka paikallisella Tavastialla. Pitkästä aikaa. On se kyllä niin, että intiimimmät klubikeikat vievät mennen tullen voiton isoista jäähallikeikoista. Tai ainakaan itse en päässyt aikoinaan fiilikseen kauan odottamani Lenny Kravitzin keikalla enkä Red Hot Chilissäkään. Luulin olevani liian vanha... Vaan tänään oli niin nautittavan kuuloinen keikka että ihan ihmetyttää. Ja kuka väittikään suomiuroksia juroiksi?! Heistä en ole nähnyt ulkomailla vilaustakaan. Tänäänkin solistin suu kävi kuin papupata - englanniksi sekä saksaksi.
Kiitos pojat!

PS. Vaan olisitte te voineet edes yhden sanan suomeksikin heittää... vaikka sitten kiitos! Se kun on yllättävän tärkeää ulkosuomalaiselle. Suorastaan sydäntä sykähdyttävää. Meitä näytti olevan kuuntelemassa kuitenkin aikamoinen liuta, osa jopa suomipaidoilla ja lipulla varustettuna.

Warte, luege, lose und laufe!

Veitikka on tohkeissaan sillä poliisisetä vieraili eskarissa. Aiheena oli tietysti liikenneturvallisuus. Myös kotiin asti riitti prosyyrejä. Niiden mukaan lasten kouluun viemisessä on auton käyttö huolestuttavasti lisääntynyt. Niimpä vanhempiin vedotaan, jotta nämä lähettäisivät lapsensa koulutielle kävellen. Perustelut:
- opettavaista
- kohottaa itsetuntoa
- parantaa keskittymis- ja huomiokykyä
- kohottaa kuntoa
- polttaa kaloreita
- vähentää stressiä
- ympäristöystävällisempää

Veitikkakin vaati alussa että hänet olisi myrskysäällä vietävä eskariin autolla. Eipä ole vielä niin kovaa myrskyä ollut ja tuskin tuleekaan ;)
Tänään hän meni ensimmäistä kertaa koko matkan ihan yksin. Ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Koska vaatteet eivät menneet muuten päälle, pistin poitsun puolipukeissa terassille, ulkovaatteet perään, "heippa vaan" ja ovi kiinni! Johan tuli kylmässä hoppu pukeutua. En tiedä ehtikö hän ajoissa. Ehkäpä saan jossain vaiheessa Frau Schreiberiltä noottia jos ei poitsu ole ajoissa.
Frau S on muuten ihan huippu! Nuorehko naisihminen, jolla on homma upeasti hanskassa, vaikka ympärillä pyörii 19 vilkasta 4-6 vuotiasta. Olin tiistaina osallistumassa Veitikan synttärijuhlaan. Juhla kesti lähes tunnin ja kaikilla lapsilla oli tarkasti selvillä mitä tapahtuu milloinkin. Open tarvitsi sanoa tuskin sanaakaan... Opin lukuisia hauskoja leikkejä ja tajusin vihdoin mihin ne kaikki kotona kuullut laulut liittyvät. Kun juhlat olivat ohi, lähtivät muksut ulos ja minä kotiin.

Osa eskarissa opituista asioista on ikävä kyllä kyseenalaisia. Onneksi niitä on toistaiseksi erittäin vähän. Jo ensimmäisellä viikolla poitsu tarkasti meidän kaikki kengät ja kysyi hengittävätkö ne??? Geoxin kenkiä ei meiltä löytynyt, mutta huijasin Veitikan uskomaan että hengittävät ne kengät ilman niitä pohjareikiäkin, eikä sillä merkillä nyt niin väliä ole.
Kun isovanhemmat olivat täällä, oli eskarissa pari poikaa opettanut muille mukavan biisimuunnoksen: "We want, we want FUCK YOU!" Sitä he molemmat sitten lauloivat aamusta iltaan, kunnes olen sittemmin kieltänyt sen lopen kyllästyneenä. Yritimme miehen kanssa kovasti tukea poikien lauluintoa, mutta oikeilla sanoilla. Se ROCK YOU, ei vain millään onnistu enää paikkaamaan muunnosversiota. Ei vaikka etsimme yhdessä Youtubesta alkuperäisversion. Laulu kiellettiin siis kokonaan, niinkuin on kuulemma tehty eskarissakin.
Esikoinen on nyt muuten sitä mieltä että kaikki on ROCK ja että sähköskitta on pakko saada. Tai rummut... Ehkäpä odotamme kuitenkin vielä hieman ;)))

Äippäpä pääsee nauttimaan sunnuntaina rockmusasta!!! Vieläpä suomalaisesta sellaisesta, sillä Sunrise Avenue päättää 18.11 kiertueensa Zürichiin. Konsertti on loppuunmyyty. Myönnettäköön, etten mukaan kysyttäessä tiennyt lainkaan keistä oli kyse. Lenkkeillessä olen kyllä kiristänyt tahtia aina kun Fairytail Gone Bad soi kuulokkeissa. Kiittelin mukaan pyytänyttä kamua tajuttuani lippuni arvon! Odotan illalta kunnon kuntoilua ;).

Katille synttärionnittelut!

Näkymä Käferbergiltä Zürichin keskustaan

Käymme silloin tällöin hakemassa maatilalta maitoa ja ihailemassa maisemia tai vain silittämässä vastasyntyneitä. Maisemakuvasta näkyy kuinka hienoilla paikoilla siirtolaispuutarhat joskus sijaitsevat. Alueelta on hulppeat näkymät yli Zürichin kaupungin ja järven. Takana näkyisivät iltausvassa myös vuorten huiput jos kamera ja/tai kuvaaja olisi laadukkaampi...


Kuntoilua paikalliseen tapaan

Paikallinen lehmipaimen ajamassa lemmikkejään illaksi suojaan. Pojat ihmettelivät kovin moista maastopyörätreeniä. Kätevää. Takana Euroopan korkeatasoisin Teknillinen korkeakoulu ETH marraskuisessa iltavalaistuksessa.

Käväisin tänään ihmettelemässä LCD-tauluja. Onhan niissä kiva kuva joo. Etenkin Full-HD tasoisissa. Olppaakaan ei olisi saanut koko kaupasta pois. Sen tahmanäpit tarttuvat myös joka ikiseen tarjolla olevaan joystickkiin, vaikkei se niitä osaa vielä käyttääkkään, saati että ylettäisi näkemään sen pelinäytön... taitaa kestää jonkin aikaa ennenkuin ne vempaimet meille hankitaan. Siinä on muuten koko perhe naama harmaana ja silmänalukset mustina pelaamassa ;)
Kaupassa olivat onneksi tarjolla ne merkit ja mallit, joihin päätimme miehen kanssa keskittyä. Otimme eilen illalla nimittäin pienen intensiivikurssin taulutelevisioiden maailmaan... eri asia on, ymmärrämmekö edelleenkään kaikkea lukemaamme. Kaupan myyjä oli kuitenkin niin raivostuttavan ja ammattitaidottoman oloinen saapasmaan toisen polven siirtolainen, etten parhaalla tahdollakaan halua hänelle provikoita kaupasta antaa. Sori vaan. Kaipaan hieman hillitympää palvelua ja enemmän teknistä tietämystä. En vain paperiprinttejä spekseineen, kun ne oli mulla mukana jo muutenkin. Hinnatkin olivat ko kaupassa Suomen tasolla kun yleisesti ottaen vekottimet saa täältä noin 20-30% halvemmalla. Kuulimmekin että paluumuuttajien yleisimmät hankinnat ovat auto ja mahdollisimman iso taulu-tv. Viikonloppuna olisi ihan pakko saada uutiset omaan olohuoneeseen. Ei auta siis muu kuin jatkaa etsimistä toisesta liikkeestä.

GALLUP: Minkälainen töllötin teillä iltaisin avataan?

Kuten olen jo useampaan kertaan täällä vuodattanut, on meidän telsu romu. Se seisoo edelleen olohuoneessa ja odottaa kohtaloaan. Olin viime viikon ihan pinnana koska Olppa oli kipeä ja oli siis 12h pallona jalassa. Kyllähän sitä jokainen normaalilla äidinrakkaudella varustettu mamma jaksaa toipilastaan hetken aikaa hyysätä, mutta ei nyt sentään IHAN KOKO PÄIVÄÄ JA VIIKKOA SENTÄÄN? Vai jaksatko itse???????????
Niimpä tv:n avaamisesta seuraava lobotomia lapsilla olisi tosiaan ollut viime viikolla poikaa.

Mies heitti sitten viikonloppuna "käyppäs hakemassa meille uusi tv!". Hah, mitä minäkö??? Mies antoi vain kaksi kriteeriä. Max 100cm leveä (vain 32 tuumainen käy), jotta saamme sen sitten joskus uudessa kodissa kaappiin sisälle piiloon (emme enää halua, että moinen vekotin hallitsee olohuonetta (ja erityisesti miespuolisten asukkaiden keskittymistä), jos se vain on mitenkään mahdollista... nähtäväksi jää). Toinen kriteeri on hinta. Moiseen aivojentuhoojaan (hah, hah) ei saa upottaa enempää rahaa kuin noin 1000-1500 euroa.

Siis myönnetään, että aikoinaan tavattuamme taisin olla meistä se teknisesti taitavampi. Mutta silloin olinkin perehtynyt tekniikkaan koska olin sinkku ja asiat kiinnostivat. Sittemmin olemme miehen kanssa päättäneet, että vaikka olenkin enemmän miehelle ominaista putkiaivotyyppiä, niin voisin suosiolla jättää hänelle rassarihommat. Ja niin olen viime vuosina totisesti tehnytkin. Mieskin on onneksi kehittynyt pyörittyään vuosikaudet yliopistossa ruuvari kädessä ja perehdyttyään jopa elektroniikkaan. Nykyään hän onkin se joka edes yritää tehdä teknisille vempaimillemme jotain. Mínä lähinnä painan naisille tyypillisesti buuttinappulasta, jos ei vekotin muuten skulaa. Vaihdan enää vain lamput.
Ja minunko pitäisi siis nyt perehtyä uusimpiin televisioihin, mitä häh?????? Emme olekkaan niihin juuri rahaa laittaneet, itse asiassa +/-0 valuuttaa!
Ulkomaille muutettuamme myimme miehen lahjasi saaman tv:n pois ja saimme Amsterdamissa tutuiltamme jotakuinkin toimivan töllöttimen lahjaksi. Raahasimme sen mukanamme Zürichiin, mutta sitten ostimme naapureilta kuvaputkitelkkarin pois varastosta pölyttymässä vähemmällä kuin saimme miehen aivan samasta vekottimesta Suomessa.

Sittemmin on tekniikka hieman edistynyt. Yritin perehtyä taulutelevisioihin viikonloppuna Tekniikan Maailman sivuilla (sinne menen aina ennen teknisiä ostopäätöksiäni helpottaakseni). Tuli hiki. Ei hemmetti, en tajua enää mitään siitä jargoniasta. Kuvan laatu kun kuulemma riippuu nykyään niin monesta eri tekijästä, ettei kuluttaja voi kaupassa tietää miltä saman töllöttimen kuva kotona näyttää, jne. Ja pitääkö olla plasmaa vaiko LCD, jne...

AUTTAKAA siis ihmeessä epätoivoista! Mikä vekotin teillä kotona pölyttyy (Merkki, malli, koko ja ehkä hintaluokkakin)? Miksi juuri se? Mitkä olivat valintakriteerinne? Onko osottautunut hyväksi ja hintansa arvoiseksi, vai onko kuva mahdollisesti sittenkin sellainen epätarkka venytetyn purukumin näköinen, jota ei erkkikään jaksa pitkään toljottaa...?????????

Olisi tässä meinaan muutakin tekemistä kuin olla vertalusivuilla netissä viikkotolkulla pyörimässä. Tänäänkin eksyin Lausannen misun blogisivuille. Erittäin hyviä vaellusvinkkejä erityisesti Sveitsin ranskankieliseltä alueelta, kiitti vaan osoitteesta! Sielläkin odotellaan varmasti lunta ja hiihtokauden alkua malttamattomina?! Lupailevat ennätyshyvää talvea, jippiiii!

Pikku piraatit heräsivät, joten omasääteinen kotiäidin tauko on jälleen kerran ohi.

Veitikka ja Olppa

Nyt on taas yhdet kimppasynttärikemut takana! Vasta vuoden kuluttua uudestaan. Huh!
Hyvin meni, mutta hulinaa kyllä riitti. 2h 30min oli optimaalinen ajoitus ja yhtään pidempään eivät lapset olisi enää jaksaneet. Mies suunnitteli ohjelman yhdessä poikien kanssa, mutta puolet jäi tekemättä. On se vaan niin, että uroksilla täytyy olla geeneissä kiinnostus kaikkeen moottoroituun ja vauhdikkaasti etenevään tekniseen välineistöön. Autorata oli nimittäin ennalta-arvatusti se, joka vei kaikkien poikien sydämet. Turha siinä oli mitään aasinhäntäleikkiä edes ehdottaa, kun silmät kiiluen odotettiin omaa vuoroa päästä kisaamaan nopeimmasta autosta. Jooh. Oli joukossa sentään yksi prinsessakin. Ero prinsessan ja poikien olemisessa oli kuin yö ja päivä. Aika elämys meille vanhemmillekin.

Veitikalla sujuu esikoulu nykyään tosi hyvin. Hän on oppinut hyvin alkuasukaskieltä, on aktiivinen ja iloinen. Synttärilaulutkin sujuvat jo retoromianiallakin. Ainoa, mikä hiertää on edelleen namusetien pelko. Tänään viimeksi tapasimme puolivälissä matkaa ja näin kuinka hän jännittyneenä juoksi karkuun takanaan kävelevää miestä. Ah, kuinka toiselle voisi opettaa, ettei kaikkia vieraita tarvitse sentään pelätä?!Koska Otto oli pitkään kipeä, jouduin pakottamaan esikoisen kulkemaan osa 5-10 min eskarimatkastaan yksin. Sen aikaa kuopus joutui siis viihtymään yksin kipeänä kotona ja hyvinhän se sujui tietsikan ääressä... vastaan tulleet naapurit sen sijaan päivittelivät kuinka olen voinut jättää niin pienen lapsen yksin kotiin VIIDEKSIKIN MINUUTIKSI! Hemmetti, pitäisikö tosiaan kuumeinen potilas raastaa ylös sängystä, pukea ja viedä ulos juoksujalkaa vain sen takia, että kuopus valuu rinteen alas eskariin tai takaisin. Anteeksi vaan, mutta minun mielestäni kohtuutonta. Mieluummin annoin hänen kuunnella Miinoja ja Manuja vällyjen alla tai pelata silmät lautasina Alkupolku Leikkilää tietsikalla.

Torstaisin käymme esikoisen kanssa änkytysterapiassa. Se on ihan mielenkiintoista. Aikomuksemme on tosin käyttää vain tutustumisaika (5 krt) hyödyksemme, sillä muuten joutuisimme sitoutumaan vuodeksi. Ja sehän ei tulevan muuttomme vuoksi käy. Vaan sitä me emme ole vielä kertoneet.
Lapset (yht 5) leikkivät omassa huoneessaan oman ohjaajansa kanssa ja me äidit puramme tuntojamme omassa terapiahuoneessamme. Molemmat terapeutit ovat sekä psykoterapeutteja että logopediatreja. Ihan hyvä, sillä me kaikki olemme ulkomaalaisia joilla kullakin on omat traumansa ja stressinsä. Vaikka väitetään, ettei änkyttäjän vanhemman pitäisi syyllistää itseään, niin uskon silti että hyvin suuri syy on meissä vanhemmissakin. Ainakin itse huomaan selvästi Veetin puheesta milloin olen ollut stressaantuneempi ja siis jaksanut keskittyä häneen vähemmän. Tietysti oma painolastinsa tulee ympäristöstäkin. Mutta kuitenkin.
Veitikan puhe alkoi joka tapauksessa sujua tosi sujuvasti heti kun hän pääsi kiinni kielikurssiinsa. Itsetunto kohosi selvästi ja sen myötä myös puhe alkoi luistaa. Molemmilla kielillä. Ensimmäisellä terapiakäynnilläkin hän oli ainoa lapsista joka puhua polpotti ilman pelkoa itseilmaisua kohtaan, vaikka tilanne oli outo ja paikka oli täynnä tuntemattomia lapsia ja heidän äitejään.

Olppa sen sijaan...
Meidän rämäpää on ilmeisesti nyt uhmaiässä. Kotona se ei ilmene muuten kuin isoveljen lelujen haluamisena, joka on normaalia. Pientä nahistelua koko ajan. Sen sijaan metsäleikkikerhosta on tullut oikein murheengryyni. Koko maanantaiaamu on yhtä itkua ja vikinää kuinka rankkaa ja vaikeaa siellä on. Ruoka on pahaa, kukaan ei palvele ja muut lapsetkin ovat ilkeitä, jne... Ja mikään noista ei pidä paikkaansa, paitsi rankkuus. Pojan on sinne kuitenkin mentävä, vaikka kuinka itkettäisi. Kerran ohjaaja raahasti hänet sinne maata pitkin (kun ei poika suostunut itse kävelemään) ensimmäiset sadat metrit. Vasta vedenpumppauspaikalla hän oli rauhoittunut saatua pumpata keitinvettä.
Olppa ei ota siellä kuulemma juurikaan kontaktia muihin lapsiin. Odottaa vain, milloin aletaan rakentamaan nuotiota ja laittamaan ruokaa. Niissä hän sentään auttaa aina, kuten isoveljensäkin. Sanaakaan hän ei myöskään suostu sanomaan. Kotona hän sentään sanoo jonkun sanan saksaakin, mutta metsässä ei koskaan.
Noh, oppia ikä kaikki. Huomenna on taas Anitan leikkikerho, joka sujuu sentään hyvin. Se onkin vain 2h ja sisällä leikkimistä.

Pyykkitupa odottaa. Ja sitten onkin taas aika herättää pojat.

Kiitos kommenteista!!!

Joo, onhan tämä bloggaaminen aikas skitsofreenistä touhua. Toisaalta kirjoitan itselleni päiväkirjaa, toisaalta taas haluan informoida kollegtiivisesti ystäviäni kuinka elo ja oleilu täällä sujuu. En millään kykenisi pitämään jokaiseen teistä henki koht yhteyttä, eikä olisi mieltäkään kirjoittaa moneen kertaan samoista asioista. Vaikka eipä täällä kyllä paljon mitään tapahdu.... ;) Normaalia lapsiperhearkeahan tämä. Kommentit ovat siis AINA tervetulleita, mutta erityisesti silloin kun elämä oikein veetuttaa, olisivat kommentit TOOOOSI kivoja. Vähän tsemppiä elämään. Ymmärrän kyllä, ettette halua kaikki tänne blogiin kommentoida. Kiitos meileistänne. En vain ehdi niihin aina vastaamaan. Jos on suomiäidin arki kiireistä työ-ja kotirintamalla, niin on se sitä täälläkin. Systeemi kun on luotu niin, että äitien oletetaan keskittyvät hellan ja lasten ääreen. Nykyään olen hankkinut hieman omaa aikaa siirtymällä einesruokaan. Sitä on täällä Suomeen verrattuna aika huonosti saatavilla, mutta saksalaisten halppiskauppa ALDIsta löytyy sentään aika paljon ja mielestäni ihan herkullisia. Takana ovat ne ajat kun Amsterdamissa vielä vaivauduin keittämään tomaattikastikkeetkin alusta lähtien itse. Kun esikoinen on eskarissa ja kuopus leikkikerhossa, ehdin siis lenkillekin. Jee! Minusta on tullut aikas tehokas ajankäyttäjä. Kun on kaksikin tuntia aikaa ja paljon tehtävää, on minuuttiaikataulu tarpeellinen. Naapurustossa moinen aiheuttaa tietysti hieman närää. Ei ole kovin sopivaa huikata small-talkin sijaan "Sori, en ehdi nyt juoruilemaan, mul on kiire lenkille!". Toisaalta, on minulla hengenheimolaisiakin. Metsä on aamuisin täynnä naispuolisia lenkkeilijöitä.

Hei sinä siellä Lausannessa! Kuka olet ja mikä elämäntilanteesi on? Valota vähän???
Itsekin seuraan/tirkistelen erään toisen suomalaisen yksinhuoltajan arkea Luzernissa hänen bloginsa välityksellä.

Surullista

Taitavat olla Tuusulan tapahtumat jokaisen eurooppalaisen median ulkomaan pääuutinen. Surullinen tapahtuma. Lintukotokin on sitten päässyt näyttävästi maailmankartalle muutenkin kuin Nokiansa ansiosta.

Satuin vahingossa seuraaman ko tapahtumia alusta asti, kun Olppa on edelleen kotona ja puuhailimme molemmat siis koko aamupäivän tietokoneillamme. Ehdin näkemään materiaalin YouTubessakin ennen kuin ne poistettiin. Kerrassaan karmeaa. Meinasin pillahtaa itkuun, mutta kuopus olisi vain mennyt hämilleen.
Printtasin täkäläisten uutisten materiaalin netistä, sillä seuraavalla kielikurssikerralla asiasta varmaan kysellään. Osaan ainakin termistön.

Kerroinkohan jo että töllöttimemme pimahti?! Nyt kärsitään. Kotimaan uutisia toivoisi niin näkevänsä täkäläisissä tiedotusvälineissä useamminkin. Positiivisia tosin. Nyt ei auta muu kuin roikkua netissä ja katsoa Suomen uutiset sieltä.

Ai niin. Kyllähän täällä Suomi on viime aikoina ainakin printtimediassa näkynyt. Jarkko Niemisen häviö uutisoitiin niin että Federer joutui pyytämään faneiltaan anteeksi kun matsi (Jarkko) kesti NIIN vähän aikaa. Mekin yritimme saada liput ko matsiin, mutta eihän niitä tavallisille tallaajille myyty. Tai ei ainakaan enää edellisenä päivänä. Olisikin ollut elämäni ensimmäinen tennismatsi penkkiurheilijana. Pidän ko lajista ja taidan alkaa harrastamaan sitä sitten "eläkkeellä".

Nykäsen uusi "hyppyura" uutisoitiin täkäläisessä ilmaisjakelulehtisessä, kuin myös Räikkösen paluu kotiin Sveitsiin. Tuntui olevan iso uutinen että Jenni HAKI Kiminsä kotiin Zürichistä. On heistä kirjoitettu paljon muutakin, mutten ole jaksanut lukea. Autourheiluun kun liittyy mielestäni vain negatiivisia piirteitä, kuten melu, ilmansaasteet, tupakkafirmat, jne. En menisi ko tapahtumiin vaikka maksettaisi. Vannomatta paras?
Niin ja pelaahan Zürichin jalkapallojoukkueessakin eräs suomalainen, jonka nimeä en nyt mainitse. Suomikuva kiillottui hänen kapteeniksinousunsa ansiosta ihan mukavasti.

Miksei kukaan muuten koskaan kommentoi????
Pitisikö minunkin siirtyä Facebookin puolelle?
En ole jaksanut siihen vielä panostaa, kun väittävät että siellä tavallisesta käyttäjästäkin tehdään väkisin mainostaja ja yksityisyydensuoja katoaa tyystin. Onkohan näin? Sorppa kuitenkin te joilta on tullut kutsu liittyä Facebookiin. Paremmalla ajalla sitten.

Juhla-aika

Marraskuu ei ole koskaan ollut lempikuukausiani. Nykyään se kuitenkin menee, sillä Sveitsissä marraskuu ei ole välttämättä harmaa ja pimeä kuukausi lainkaan.
Toisaalta, vaikka harmaata olisikin, en ehdi sitä huomaamaan kun molempien poikien juhlapäivät osuvat alkukuulle. Ensi viikonlopuksi on suunniteilla jälleen kimppasynttärit. Tähän mennessä olemme kestinneet kylään kutsuttujen lasten vanhemmatkin. Nyt päätimme laskea ovesta sisään vain alle 120 senttiset...

Saa nähdä kuinka sujuu, sillä Olppa-polppa on jälleen kipeä. Jo neljäs kerta kuukauden sisällä. Hänen kehonsa ei ilmeisesti ehtinyt hankkimaan Hollannissa oloaikanamme tarpeeksi valkosoluja... huomenna on pakko suunnata lääkärille. Edellisestä kerrasta onkin jo aikaa. Hyvä kai se on poika kerran vuodessa tarkemmin tutkia.

Kylmien ilmojen myötä huomaan myös rasvaprosenttini lisääntyneen. Pojat ovat tykästyneet fondue´seen ja vanhempansa ragletteen. Ja suklaatakin tulee nykyään syötyä urakalla. Kas kumma kun tuntuu, etteivät käsivarret pääse enää vapaasti roikkumaan sivuilla. Läskit kun kertyvät tässä vartalossa aina yläkroppaan, eivätkä todellaankaan rintavarustuksen kohdalle ;)
Synttäreiden johdosta edessä on reilun viikon kakkumaratooni, kun joka paikkaan pitää viedä jotain makeaa. Viimeistään joulukuussa... eikun tammikuussa 2008 yritän taas parantaa tapani ja syödä jotain kevyttäkin.