Yksin kotona

Mies lähti pari päivää sitten poikien kanssa Suomeen. Pääsevät pojat kaipaamaansa mummolaan ja saunaan sillä aikaa kun mies hoitaa asioitaan. He palaavat huomenna ja tuovat samalla äitini Sveitsiin kyläilemään peräti kolmeksi viikoksi. Hieman pitkin hampain niinkin pitkäksi aikaa, mutta mitäs ei saa itse aikaiseksi varata lentojaan... tyttärellä tulee aina valittua hieman liian pitkät lentovälit ;-))

Nautin hiljaisuudesta, mutta tänään se alkoi tuntumaan sen verran omituiselta, että oli pistettävä radio päälle taustahälyksi. Olen elänyt kuin pellossa. Päätin nimittäin tekeväni vain sitä mitä en normaalisti enää saa tai voi tehdä. Eli olen syönyt tv:n ääressä suoraan säilytysastiasta, lukenut aamulla pitkään romaania, jättänyt pöydät siivoamatta, jne...

Eilen olin Flumserbergissä rinteessä nauttimassa huikeasta auringonpaisteesta. Niin taisi olla miljoona muutakin. Eilinen väenpaljous muistutti mieleen myös sen miksi en aikoinaan Suomessa koskaan innostunut laskettelusta, en edes Jyväskylässä jossa asuin sentään laskettelurinteen vieressä peräti 8 vuotta! Eilen nimittäin suosituimpien rinteiden hisseillä sai odottaa itsensä kipeäksi ja jos vähääkään herpaannuit ihailemaan maisemia, menetit paikkasi hissijonossa kymmienien etuilijoiden kiilatessa eteesi. Siinä sveitsiläiset ovat uskomattoman taitavia. Onneksi Flumserbergistä löytyy sentään hieman syrjäisempiä ja hiljaisempiakin rinteitä. Vaikka olin ensimmäistä kertaa matkassa juuri hankituilla metrin lankuilla (Shortski tai snowblade tms) en siltikään uskaltautunut kaikkein kaukaisimmille mustille rinteille. Mutta sen sijaan laskin punaisten ja sinisten rinteiden ulkopuolella syvässä puuterilumessa! Oletin lankkujen olevan varsin helpot laskea, mutta kyllä niilläkin tarkkana piti olla. Ja tänään jalat ovat sen verran pökkelöt, että jätin suosiolla lenkkeilyn väliin. Kunhan saisin aikaiseksi vielä joogata.

Suoritan parhaillaan siivous-urakkaa, joka uhkaa karata kuin mopo käsistä. Jumitan poikien huoneessa tutkimassa leluvalikoimaa yrittäen valita poisheitettävät ja suomalaiselle seurakunnalle lahjoitettavat muiden joukosta.
Olen innostunut pienistä legoista ja playmobileista. Niitä kumpiakaan ei meillä vielä kovinkaan mitavassa määrin ole, mutta tuntuu että nekin vähät ovat liikaa. Pojat saivat eräältä naapurilta hänen aikuiseksi kasvaneelta pojaltaan tarpeettomiksi jääneitä monsterilegoja ja ompa äippäkin mennyt parit legoajopelit hankkimaan. Nyt niitä osia on hujan hajan vähän joka laatikossa ja suuri osa varmaan imuripussissa. Olen epätoivoisesti yrittänyt kerätä osia kasaan sitä mukaa kun niitä eteen ilmaantuu. Pojat eivät ole takavarikosta moksiskaan, joka kertonee osaltaan etteivät he ole vielä oikean ikäisiä saamiinsa leluihin. No ei kai, jos ikäsuositus kaikissa härdelleissä on alkaen 7v!

Myös parit playmobilet ovat tulleet lahjoina, kuten esim hemmetin iso sirkusteltta eläimineen, trapetseineen jne pikkutilpehööreineen. Kun mies oli sen poikien kanssa vihdoinkin kasannut, ei kukaan leikkinyt sillä päiväkausiin ja niimpä kasasin sen äkeissäni takaisin laatikkoon ja lupasin naapurin tytölle lahjaksi.
Samaa en sentään kehtaa tehdä äitini lahjaksi antamalle autoradalle. Pojat olivat hetken aikaa sekaisen onnesta sen saatuaan, mutta nyt se pölyttyy käyttämättömänä olohuoneessa. Vain kylään tulevat kaverit leikkivät sillä poikien ihmetellessä vieressä "Äiti, miksei Urs halua tehdä mitään muuta kuin ajaa autoradalla?". Heti kun äitimuori on lahjansa käytössä nähnyt, pistän senkin kokoon ja vuodeksi kellariin. Ehkä silloin taas kiinnostaa. Joskus olen uhannut pojille tyhjentää heidän koko huoneensa leluista kun he eivät niillä juuri leiki. Silloin iskee paniikki ja yhtäkkiä syntyy taas legoavaruusaluksia, junaratoja, jne. Vaan seuraavana päivänä leikitään taas sitä samaa sumopainia tai ravataan käytävässä autojen kanssa 100 kertaa. Olen siis tullut siihen tulokseen että mitä vähemmän leluja, sitä parempi. Tänäänkin olen päättänyt täyttää yhden jätesäkillisen käyttämättömillä leluilla. Pojat tuskin huomaavat minkään kadonneen.

Lähden jatkamaan inventaariourakkaani.