REKA-hiihtoloma!

Mies, pojat ja ystäväperheen muksut kelkkailemassa. Perillä ilmeet eivät olleet enää yhtä iloisia, eikä Otto suostunut kanssani uusintakierrokselle. Kelkkaradalla kun oli pituutta ja jyrkkyyttä...
Pulkka on täällä tuntematon vekotin. Analysoituani asiaa (ja yritettyäni epätoivoisesti pysyä yksinkin tuollaisella kuvan muovirotiskokelkalla ko kelkkaradalla) päättelin, että koska täällä tavoitteena on aina ollut päästä vuorenrinnettä alas mahd turvallisesti, täytyy kelkassa olla erittäin hyvät ohjausominaisuudet. Nyt ymmärrän vihdoin miksi ns. Davos-kelkka (se puinen suht korkea kelkka) on paras ja käyttökelpoisin. Pulkka taas toimii Suomessa siksi, että mäet ovat pieniä ja rotkoon syöksymisen mahdollisuus olematon. Oletan että pulkka polveutuu eskimoiden ja saameleisten käyttämästä ahkiosta, jota liikutetaan lähinnä koirien avulla. Vaiko eikö?

Leipä maistuu retkellä aina.

Harvinainen kuva koko perheestä. Muissa kuvissa olinkin aika tuhdin tädin näköinen. Pitänee lopettaa suklaan syönti. Nyyh.

Lenkin kylä oli pullollaan mitä kauniimpia Chaleita, joista tässä lomakylämme lähin. Rakastuin kylään nimenomaan näiden piparkakkutalojen tähden. Silmiini ei osunut yhtäkään neliskanttista betonimöhkälehotellia.

Alkuhuomautus:
Bloggaan nykyään ainoastaan silloin kun mies ei ole kotona. Hänellä kun on rasittava tapa kuikuilla tekemisiäni olkani takaa ja tehdä sivuhuomautuksia. Usein aiheellisia. Osa teistä muistanee kuinka blogihistoriani alkumetreillä oli hieman tahmeaa, nimenomaan miehen sotkiessa näppinsä peliin ja ilmoitettuaan osoitteeni myös sukulaisilleen (joille tämä ei todellakaan ole tarkoitettu, sillä heitä ei minun tekemiseni ja ajatukseni voisi vähempää kiinnostaa)... jne. Noh eilen hän sattui taas olemaan selkäni takana päätettyäni kirjoittaa muistiin hiihtolomamme parhaat palat. Ja heti "älä nyt noin paljon kehu, muille tulee paha mieli..." "Ota nyt toi superlatiivi ainakin pois...jne". Paskat marjat! Asia on nyt niin, että kirjoitan tätä ensisijaisesti itselleni muistoksi ja haluan muistaa asiat sellaisina kuin ne koin. Jos olen onneni kukkuloilla, saan hehkuttaa mielin määrin, jos taas ryven kulttuurishokissa tai itsesäälissä, kirjoitan myös sen. Se lukekoon joka haluaa. Jos ylenpalttinen hehkuttaminen ottaa kaaliin, voi aina jättää lukematta. Tosiasia on kuitenkin että rakastan tätä maata, näitä maisemia ja aktivitettimahdollisuuksia. En aio suotta pimittää ja perisuomalaiseen tapaan vetää asioita alakanttiin tyyliin "no ei ne vuoret nyt niin kauniita ole..." ja "onhan se vihreys, kauneus ja pitkä kesä ajoittain puuduttavaa..." jne jos en kerran niin oikeasti ajattele.
Sen kuitenkin tiedän, että Suomeen palattuamme (lähtölaskenta on alkanut jo, mutta siitä sitten kun nimi on paperissa) on parempi pitää kynttilää vakan alla. Varmaan jokainen ulkomailla asunut tietää, että kavereillekkaan saati sitten naapurille tahi satunnaisille tutuille on turha hehkuttaa ulkomailla vietettyjä vuosia ja kaikkia siellä koettuja ja nähtyjä asioita. Se ei ainakaan nosta pisteitä. Mutta kun on kyse omasta blogistani, saan aivan vapaasti vuodattaa tänne koko tunteiden kirjon, enkä aio pyydellä sitä anteeksi.

Asiaan:
Lomamme REKA-lomakylässä täytti kaikki odotukset 150%. Kyseessähän on sveitsiläisten lomakassasysteemi, joka perustettiin vuonna 1939, jotta kaikilla sveitsiläisillä olisi varaa lomailla. Erityisesti lomakylät on suunniteltu ja toteutettu niin, että lapsellisilla vanhemmilla (ja erityisesti yksinhuoltajilla) olisi siellä mahdollisimman rentouttavaa. Siksi mm. lastenhoito on järjestetty (ilmainen), kaikki palvelut ja aktiviteetit on tuotu oven eteen (esim Lenkin lomakylässä oli ilmainen uimahalli, pelihuoneet, trampoliinit, jne...). Meitä ilostutti erityisesti sauna ja kylässä kävimmekin ensimmäistä kertaa saunassa VAIN oman perheen kesken.

Nykyään REKA omistaa lukuisia lomakyliä ja yksittäisiä mökkejä, lomahuoneistohotelleja, jne. Myös osa maatiloista on Rekan piirissä ja niissä saa osallistua maatilan töihin tai vain nauttia eläimistä ja luonnosta. Ulottaapa Reka lonkeronsa ulkomaillekin, ja sen kautta pystyisimme tilaamaan lapsiystävällisen loman mm. välimeren maihin tai vaikkapa Hollantiin. Koska miehen työnantaja tukee ko lomailumuotoa myymällä ns REKA-rahaa 20% alennuksella on lomailu vieläkin edullisempaa. Vähän vastaava kuin suomalainen saa työnantajaltaan liikuntaseteleitä tai lounasseteleitä. Suomalaisen mökkikulttuurin takia Rekan kaltainen systeemi ei siellä vastaavassa mittakaavassa toimisi, vaikka sille varmaan jonkinlaista tilausta olisikin. Täällä systeemi on niin suosittu, että hiihtolomaviikot myydään parhaissa kohteissa loppuun jo 2,5 vuotta aiemmin.

Me olimme lomalla virallisten hiihtolomien ulkopuolella, joka varmaan oli osasyy niinkin onnistuneeseen lomaan. SYY: ei jonoja parkkipaikoilla (ilmaisia!!!), ei jonoja hiihtohisseillä, ei pahaa ryysistä rinneravintoloissa, ei sitä kamalaa humppajumppa musaa joka tuutista, rinteet hyvässä kunnossa ja lumessa (pääsimme laskemaan jopa koskematonta puuteria!), ei ruuhkaa kylässä, jne. Missään ei siis joutunut käyttämään kyynärpäitä, joka joskus rassaa niin paljon, etten vaivaudu hiihtokeskuksiin lainkaan. Olemme tosin huomanneet, että on olennaista osata löytää oikeanlainen hiihtokeskus. Ja meille Lenk-Adelboden on tähän mennessä ollut paras valinta! Siellä on missä valita ja kahteen laaksoon levittäytyvässä rinneverkostossa on tod näk aina jokin osa auki, oli sää mikä tahansa.
Sää oli mitä mahtavin, joskin myrskytuuli sulki Adelbodenin puolen 1,5 päiväksi. Koska meitä oli matkassa kaksi perhettä, pääsimme me aikuiset laskemaan keskenämme. Rinteessä oli tosin ilmainen lapsiparkkikin, jollaista en ole nähnyt missään muualla. Perheidemme miehet innostuivat alueesta sen verran paljon, että alkoivat jopa hahmottelemaan kimppa-lomahuoneiston hankkimista alueelta. Kaljapäissään jo kirjoittelivat ylös listaa muista kiinnostuneista sijoittajista. Jäitä hattuun, sanon minä. Meillä on tulevan vuoden aikana aika paljon muutakin pohdittavaa ja hankittavaa, joten en ottanut kovin vakavasti moista kaljahuurusuunnittelua.

Pojat olivat innoissaan suomikavereista, joskin neljäs päivä osoittautui jälleen kyllästymispäiväksi. Kränä lasten kesken ei ollut onneksi kovin pahaa, mutta kun ystäväperheemme lähdön aamu koitti 5. päivänä, kommunikoi Veitikka mieluiten sveitsinsaksalla ja ihan tahallaan. Kuitenkin jo seuraavana aamuna suomikavereiden perään kyseltiin jälleen... huoh.
Otolla alkoi lomalla uhma. On hän pistänyt kapuloita rattaisiin viimeisen puolen vuoden aikana aiemminkin, mutta vasta nyt ymmärrän kunnolla mitä niillä kohtauksilla tarkoitetaan. En ole koskaan nähnyt häntä yhtä eläimellisenä. Onneksi mies hoiti tilanteen nopeasti ja kohta oli Olppa taas säyseää poikaa ;).

Huomautettakoon etten minäole koskaan ollut mikään rinteiden supercurvari, mutta tällä kertaa sisäistin kai vihdoinkin alppihiihdon perusperiaatteet. Löysin vihdoinkin ainakin oikeantyyppisen matalan ja taistelijamaisen laskuasennon, jossa suksi kääntyy ja vauhtia piisaa. Ainakin itse olin tosi tyytyväinen. Laskufiilis oli aivan eri koin koskaan ennen. Tähän mennessä olen lähinnä ollut mummona kyydissä ja antanut suksien viedä. ja valittanut kun uudet sukset eivät käännyt, monot ovat liian isot, jne vali vali...
Veitikkakin oppi loman aikana laskemaan itsenäisesti (aikuisen perässä) sinisillä rinteillä, joten pääsimme hiihtoretkelle oman perheen kesken (Otto sauvassa tai haarojen välissä). Veitikan onnistumisen ja osaamisen into säteili silmistä varmaan kilometrin päähän. Kotiin päästyämme hän totesi kuitenkin "vaikka laskeminen on kivaa, pidän mä kuitenkin enemmän vaeltamisesta". Se vasta oli kiva kuulla se (olisipa sen saanut nauhalle), sillä kaikesta huolimatta kesäaika vuoristossa on vieläkin nautittavampaa ja vaellus koko perheen lempi(?)harrastus!