Kuinkas sitten sattuikaan...

Ekaa viikkoa töissä yli 6 vuoteen!!!

2009-04-07T00:09:00.000-07:00

... siis palkallisissa töissä! Tai miten se sitten ajatellaankaan?! Koimmehan Sveitsissä että miehen palkkaan kuulunut "vaimon palkanosa" ja sitä myötä myös vaimon eläke olivat ansioni nimenomaan kotitöistä. Suomessa vastaavaa systeemiä ei ole. Täällä ollaan vain joko hoitovapaalla tai työttömänä.

Työtilaisuus tuli hieman puskan takaa. Kyseessä on nimitäin samainen hallinnollisesti Jyväskylän Yliopistoon kuuluva kansainvälinen konsulttifirma, johon olin yhteydessä jo Sveitsistä käsin. Joulukuussa minun sijastani paikan sai eräs pallinsa menettänyt IT-proffa, joka nyt teki oharit ja lähti vakavaraisemman työnantajan palkkalistoille. Koska olen edelleen riski, saan olla ensimmäiset 2kk harjoittelija orjapalkalla. Jos hakemukset Eu:lle ottavat tulta alleen (rahoitushana aukeaa), saan jatkoa. Vakinaisia täällä ei ole edes nähty.
Työ on mielenkiintoista, jos vain pääsisin niihin kiinni. Ongelmana on nimittäin se, että kaikki jostain tietävät ovat työmatkoilla. Pomo Serbiassa ja kollega Etiopiassa. Tiedän vain että minun tulee perehtyä Montenegron koulutuksen laatuprojektiin... ja etsiä siihen asiantuntijat. Että näin täällä tänään.

Remppaa ja yrittäjävalmennusta

2009-04-01T00:24:00.000-07:00

Istun Tuomiojärven rannalla Viitaniemessä tietsikkaluokassa tarkoituksena tehdä omat yrityskotisivut nettiin. Noh, koskapa yritystoiminnan aloittaminen on vielä mietinnässä, päätin hyödyntää tilaisuutta päivittää hieman blogia. Viime päivityksestä onkin vierähtänyt aikaa ;)

Työpaikat ovat kiven takana - etenkin jos kotivuosia on takana kohta 7 VUOTTA!!! Masennuin kun en saanut edes haastattelukutsuja, vaikka olisin täyttänyt kaikki vaaditut hakukriteerit. Osasyynä tilanteeseen lienee vallitseva taloussuhdanne. Aloitin siis paremman puutteessa yritysvalmennuskurssin. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi, etenkin kun kelakin toivotti varsin "ystävällisesti" tervetulleeksi kotimaahan - en saa penniäkään avustusta Suomen valtiolta niin pitkään kuin olen kotona (lue TYÖTTÖMÄNÄ)!!!!!!!!! Ainoat tuloiksi laskettavat saamiset ovat siis lapsilisät. Ja jos tarkkoja ollaan, nekin kuuluvat pojille. Mieli on siis ollut suht maassa. En ihmettele enää yhtään heitä, jotka ovat liukkaasti häipyneet takaisin maailmalle kun Suomirätti on mäiskähtänyt vasten kasvoja (siitäs sait, mitäs lähdit kerran pois!). Te ulkosuomalaiset ystäväni jotka harkitsette Suomeen paluuta - MIETTIKÄÄPÄ VÄHÄN HEMMETIN TARKKAAN ONKO SE KOTIMAA SITTENKÄÄN NIIN RAKAS! Jos olette kerran vuotaneet aivonne ulkomaille, pitäkää ne myös siellä! Eri lukunsa tähän ovat tietysti expatit, joiden paluuolosuhteet ovat turvatummat, kuin muiden.

Oman yrityksen perustamiseenkin tuli hieman kupruja. Liikeidea No1 ei tule kyseeseen, sillä vieraan pääoman tarve olisi liian suuri. En kestä henkilökohtaisesti enempää lainaa kuin sen, jonka allekirjoitimme viime viikolla. KYLLÄ, olemme siis vihdoin velkavankeudessa - miespuolinen ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana. Hieman hirvittää, mutta maassa maan tavalla. Jos siis perustan oman yrityksen tulee se perustumaan aiempaan työhistoriaani kouluttajana ja konsulttina. Se ei vaadi kovinkaan suuria investointeja - aivot ja tietokone riittää. Haasteena on tietysti asiakkaiden löytäminen...

Ja KYLLÄ, olemme vihdoin löytäneet oman kodin (talon) ja siis liittyneet velkataakan alla taapertavien joukkoon. Uskomme tehneemme hyvät kaupat, sillä hinta ehti puolessa vuodessa tippua 1/3 alkuperäisestä. Saimme isomman, uudemman, lähempää rantaa ja keskustaa kuin olimme koskaan uskaltaneet unelmoida. Ja uusi homevapaa koulukin aloittaa toimintansa samalla alueella. Kaikki vaikuttaa siis olevan ok.

Remppa alkoi maanantaina. Selvisin mahataudista parahiksi suojaamaan, liimaamaan, teippaamaan, maalaamaan, jne. Hommaa riittää, vaikka tarkoitus oli selvitä pienellä pintarempalla. Tutut remppamiehet painavat töitä sellaiseen tahtiin, ettemme meinaa perässä pysyä. Me kun lupasimme hoitaa asioilla juoksemiset, valmistelutyöt, jne, jne...
Nyt on parasta lopettaa ja palautua jälleen LTS:n pohtimisen pariin. Postailen taas ja pistän kuvia nettiin kunhan ehdin.

Suomessa

2008-12-17T05:20:00.001-08:00

Olen ollut tarkoituksellisesti hiljaa.
Ensin olin appivanhempien nurkissa, jossa en missään nimessä halunnut jättää koneen muistiin jälkiä blogiosoitteestani. Siirryttyäni omiin oloihin Jyväskylään, en ole yksinkertaisesti ehtinyt/jaksanut/viitsinyt postailla. Toisaalta mielikin on ollut niin sekava, etten olisi tiennyt mistä ja miten kirjoittaa. Enkä tiedä vieläkään. Mutta yritän silti rustata parit kuulumiset.

Matka meni siis hyvin. Laiva Saksasta Suomeen oli huippuvalinta! Etenkin kun olin yksin matkalla. Aiemmat ajomatkat Tanskan ja Ruotsin läpi (saati sitten ViaBaltikaa pitkin) ovat olleet yhtä tuskaa.

Jyväskylään oli helppo tulla koska kaupunki on opiskeluajoista entuudestaan tuttu. Kaupunki on tosin 10 vuoden aikana muuttunut ja kasvanut hillittömästi. Kyseessä ei ole enää ihan pieni kylä, vaan vuoden vaihteen jälkeisen kuntaliittymän jälkeen jopa suurempi city kuin vanha varsinainen kotikaupunkini - koko Suomen ikioma Business City (sinne en palaa koskaan).

Asioiden hoidon lomassa olen yrittänyt tutustuttaa poikiakin kaupunkiin, kirjastoihin, uimahalliin, jne. Aalto Alvarin uimahalli on pojista ehdoton yliveto, koska se on samalla kylpylä pitäen sisällään varsin jännittävän (ja vaarallisen) aaltoaltaan. Uimahallissa olen myös törmännyt vanhoihin tuttuihin naamoihin.

Asuntoon oli helppo tulla sillä kyseessä on ns huoneistohotelli, jonka tiedot löytyvät netistä googlaamalla. Kaikki oli siis valmiina. Vuokraan kuuluvat lakanoista lähtien kaikki, jopa takan polttopuut. Vain poikien sängyn kokosimme uudestaan itse. Asuntoon kuuluneet lastensängyt pyysimme etukäteen poistamaan saadaksemme lisää tilaa. Ja tilaa täältä tosiaan puuttuu. Muutenhan tästä ei lähtisi kirveelläkään pois.

Olemme yrittäneet totuttautua uuteen arkeen poikain kanssa kolmisin, sillä mies on lähtenyt Sveitsistä vasta eilen. Poikia uusi väliaikaiskoti vielä pelottaa; saunassa asuu ehkä mörköjä, kodinhoitohuoneesta kuuluu kummia ääniä ja ilmanvaihtokin humisee... ja ulkona on koko ajan pimeää. Heillä on vuorokauden ajat edelleen hieman sekaisin ja he tuntuvat uskovan saavansa valvoa pitkälle yöhön koska on pilkkopimeää. Ei auta vaikka kuinka selitän.

Aurinko ei ole näyttäytynyt vielä kertaakaan. Taivaskin näyttää kummalta - taivaanrannasta usein tummemmalta, aivan kuin myrsky olisi tulossa. Mutta eiköhän tähän taas totuta. Viimeistään ensi talvena ;))) Mutta onneksi täällä on lunta! Pieni lämpimämpi kausi meinasi viedä senkin mennessään, mutta ei onneksi ihan kokonaan. Pojat nauttivatkin aluksi kovasti lumessa telmimisestä. Ja kunhan pukki on käynyt, voinemme keskittyä perinteisiin suomalaisiin lajeihin. Vaikkakin, täällähän sijaitsee myös laskettelurinne, jossa lasten harjoitteluhissi on ilmainen!!! En ole sinne kuitenkaan vielä vaivautunut.

Viime perjantaina kävin työhaastattelussa. Tai siis minuthan haastateltiin puhelimitse jo lokakuussa ja nyt oli tarkoitus näyttää naamaa... Eikä näyttäytyminen mennyt mielestäni hyvin. Olisi ollut parempi sopeutua elämänmuutokseen vielä hetki ja mennä vasta sitten. Ei multa tosin mitään kysytty. Kerrottiin vain huimia suunnitelmia maailmanlaajuisesta projektista ja plaa, plaa, plaa. Sopisin toimarin mielestä taustaltani hommaan hyvin, joten jos missaan duunin johtuu se yksinomaan siitä, että olin tapaamisessa kuin tönkkösuolattu silli, pää tyhjänä tai ainakin ajatukset aivan muualla. Toimari lupasi ottaa tällä viikolla yhteyttä, mutta enpä usko. Meidän henkilökemiatkaan kun eivät osuneet ihan samoille taajuuksille. Näin on näppylät eikä muuta voi. Nyyh.

Olin haastattelun jälkeen alamaissa, selvähän se. Eilen sain onneksi piristyssoiton päivähoidon johtajalta. Meinasin purskahtaa itkuun kuultuani ilouutisen että pojat pääsevät lähimpään päiväkotiin/eskariin. Meille oli nimittäin jo maalailtu uhkakuvia että he joutuvat hoitoon eri osoitteisiin.

Lähin päiväkoti on parin kilsan päässä ja on tämänpäiväisen tutustumisen perusteella huippumesta. Tai ainakin pojat ja minä olemme supertyytyväisiä. Kyseessä on päiväkodin, eskarin ja 1&2 koululuokan yhteisrakennus. Rakennuskin muistuttaa hieman muumitaloa (vai onkohan se mun päässä). Tiloihin kuuluvat normaalien ryhmätilojen lisäksi jumppasali, uima-allas, luistelukenttä, hiihtoladut jne.
Pojat aloittavat aluksi puolipäiväisinä ja heti kun työllistyn, muuttuu hoitosuhde kokopäiväiseksi. Täditkin vaikuttivat tosi kivoilta - ainakin ne päävastaavat, miksi heitä sitten nimitetäänkään. Olin vähän sekaisin, mikä oli kenenkin rooli kun molempien poikien ryhmällä oli niin monta hoitajaa. Sveitsissä koko 20 lapsen katraan hoiti Frau Schreiber. Esikoisen eskariryhmän pää-Täti-Monika on myös itse aikoinaan paluumuuttanut takaisin Suomeen. Tädin kysellessä henkisiä fiiliksiä olin jälleen purskahtamassa itkuun. arrggg. Ei huvittaisi vetistellä enää... ihmiset (ja eritoten pojat) vain turhaan häkeltyvät. Ehkäpä tämä joulun jälkeen helpottaa.

Minulla on uusi kännynumerokin. Toistaiseksi vielä prepaid. Itkeskelyn ja prepaid ominaisuuden vuoksi en juuri soittele - toistaiseksi. Puhelu kun katkeaa kuin kanan lento kun ladattu rahasumma loppuu. Ja jos koko puheaika menee vetistellessä ei se ole kenellekkään kivaa.

Lupasin koota poikain kanssa piparkakkutalon joten eikun hommiin.
Näihin tyhjiin kuviin ja sekaviin tunnelmiin keskisestä Suomesta tällä erää...
Ja HYVÄÄ JOULUA! Rauhoittukaa, syökää ja nauttikaa!

Palailen sivustolle Joulun jälkeen.

Sano se kuvin

2008-11-27T23:08:00.001-08:00

Pääsimme kuin pääsimmekin mäkeen. Jäätikkösesonki näyttää kuitenkin tarkoittavan sitä, ettei muita kuin jäätikön kupeessa olevia mäkiä kunnosteta. Ei vaikka lunta on niin helvatusti. Hinkkasimme siis kahta mäkeä ja jonkun verran myös freerideja. Tottumattomana en offareilla halunnut kuitenkaan rypeä loukkaantumisvaara mielessä. Kukahan sitä autoa lähtisi muuten maanantaina Suomea kohti ajamaan...
Takaisin alas runnoimme pitkää (elämäni pisin) puolivalmista rinnettä ja sen kyllä tunsi reisissään seuraavana päivänä. Joka ikisen mäkipäivänpäätteeksi lupaan itselleni aloittaa uudestaan mainion lihaskunnon ylläpitoharrastuksen Bodypumpin. Rimppakintun reidet ovat päässeet hieman huonoon kuntoon. Kestävyyttä löytyy vaikka muille jakaa, vaan voimaa ei nimeksikään.

Koska mäkitilanne mättää, olemme keskittyneet muuhun ulkoiluun! Vaellusreittejä riittää onneksi talvellakin. Näihin kuviin ja tunnelmiin Sveitsistä marraskuun lopussa 2008!

Palannen uudestaan kirjoituspuuhiin tod näk vasta Keski-Suomesta ;))))

VOIKAA HYVIN!!!!!!!!!

Mitä tekee forced to be housewife vapaailtanaan?

2008-11-25T01:43:00.000-08:00

Kuten jo niin monesti olen urputtanut, on lapsellisella ulkomaanelävällä kovin vähän mahdollisuuksia vapaailtoihin koska auttavat sukulaiset puuttuvat. (joo, joo, voi ne suomessakin olla kaukana, mutta se nyt ei kuulu tähän...)

Noh, mitä siis tekee kotiäiti joka saa viettää pitkästä aikaa hetken itsekseen? Joogaa, lenkkeilee, punnertaa tai harrastaa muuta ruumiinkuritusta kilpaillessaan kehoa rapistavia fysiikanlakeja vastaan?
Mukana ovat
- lenkkarit & kuteet
- joogamatto
- internet, jotta voin katsoa joogaharjoitukset netistä:
http://www.startv.ch/sendungen/movies-serien/yoga/ (tällä viikolla voi netistä katsoa tunnin nro 6 - erittäin rentouttava 40 minuuttinen, suosittelen!)
- kävelysauvat
- laskettelukamat

Vai sivistääkö/päivittääkö hän itseään, jotta mahdollinen töihinpaluu sujuisi helpommin? Mukaan pakattu ammattikirjallisuus:
- Tietoa luova projekti - polku oppivaan organisaatioon (Jalava & Virtanen)
- Tunneäly työelämässä (Goleman)
- A Guide to the Project Management - Body of Knowledge (Project Management Institute)
- Die nackte Wahrheit über Projektmanagement (Reiter) miehen pomon suosittelema silmät avaava opus.

Vai hoitaako hän pakollisia byrokraattisia muuttoon liittyviä papruhommia kuten:
- kirjoittelee muuttoilmoituksia
- täyttelee kelan papereita
- ym

Helliikö itseään ja rentoutuuko esim killumalla kylvyssä kurkkunaamio lärvissä?

Ehei, ei suinkaan. Sen sijaan että sivistäisi, kuntouttaisi ja huoltaisi itseään kotiäippä haahuilee alppikylässä vailla päämäärää ja tiirailee tuon tuostakin ylös rinteille...
Majapaikkaansa päästyään hän surffaa netissä puoli päivää niskat jumissa lukemassa ja poistamassa yli kolmesataa meiliä, joista suurin osa kuuluu Talentumin uutiskirjeisiin (Tekniikka&Talous, Tietoviikko ja Taloussanomat), joita hän ei ehtinyt koskaan lukemaan. Ja koska jotain murua on rinnankin alle saatava, keittää hän 2 lautasellista sekametelipastaa, johon on työnnetty kaikkia jääkaapista löytyviä jämiä. Sapuskan hän hotkii töllöttimen ääressä jalat pöydällä. Ja unohtuu katsomaan televisiota koko illaksi sillä sieltähän sattuu parin tunnin kanavahyppelyn jälkeen tulemaan Italian Rai Duelta kuuluisien seikkailijoiden saaren finaali (L'Isola dei Famosi), jota kotiäippä ei ole aiemmin katsonutkaan. Nyt on siis välttämätöntä tuijottaa finaali yhdessä voittajakandidaattien kanssa nyyhkien loppuun saakka (klo 01.00), jotta selviää kuka kolmesta saa antaa voittamansa rahat hyväntekeväisyyteen; sekavan oloinen Carlo, kuvankaunis Belen, vaiko transu Vladimir. Hyvin, hyvin tärkeä finaali siis, jota ilman ei voi elää. Ja siinä sivussa kumoutuu kurkusta alas lähes koko pullollinen punkkua. Mutta, petrautuipa ainakin italiankielen ymmärtäminen taas pitkästä aikaa.

Täydellinen henkinen latautuminen tarkoittaa minulle hyvin usein täydellistä ruodusta poikkeamista ja pellossa elämistä. Se että saan haahuilla pitkälle päivään yöpaidassa tukka pystyssä ja naama pesemättä. Syödä lehteä lukien tai tv:tä katsoen, jne. On loppujen lopuksi kuitenkin aika rankkaa olla 24h ruodussa ja hyvänä esimerkkinä tarkkanäköisille ja huomiokykyisille nassikoille, jotka osaavat jo valittaa siitäkin jos luen lehteä lounaspöydässä "äiti hei, ei ole kauhean mukavaa että sä luet lehteä kun me vielä syödään..". Joup. Siinä on turha urputtaa jos jälkikasvukin istuu ruokapöydässä nenä kiinni Aku ankassaan.

6 vuotta kotona on ollut toisaalta hyvinkin antoisaa ja tärkeää aikaa. Sehän on selvä! Luulen että kotona vietetyn ajan positiivinen merkitys korostuu entisestään kunhan pääsen/joudun työelämän pyöritykseen takaisin. Tällä hetkellä en voi kuitenkaan mitään sille, että olen myöskin erittäin leipiintynyt olemaan vain kotiäiti. Uskon samaan kuin tuttu sokea työssäkäyvä kolmen pojan äitikin, joka totesi "Jaksaakseen olla hyvä äiti, on elämässä oltava muutakin sisältöä kuin pelkkä kodinhoito ja muksut".
Nähtäväksi jää kuinka ääni muuttuu kellossa Suomeen muutettuamme! Odotan innolla uusia haasteita ja uusia rutiineja. Rankkaa se tulee varmaan ainakin aluksi olemaan, mutta yleensä muutos johtaa aina johonkin parempaankin!

Voikaa hyvin!
Kotiäippä lähtee taas haahuilemaan hankien keskelle aurinkoisen alppikylän raiteille.

Lomalla Flimsissä 22-30.11

2008-11-24T13:00:00.000-08:00

Muuton pahin osa on takana ja meillä loma edessä. Jippii!!!
Suomimuuttopojat olivat tosi mukavia ja rivakoita otteissaan. Kaikki kunnia heille hyvin sujuneesta muutosta.

Sen sijaan ne ikkunamiehet.... jos minulla olisi ollut kulttuurishokki kuten asuessani Italiassa (huusin naama punaisena sairaalassa lääkärille kun ei palvelu ja hoito pelannut) ja Tsekeissä aikoinaan(itkiessäni junassa kun ei meitä aiottu päästää Itävallan puolelle vaan ajelutettiin junissa rajan tuntumassa ees taas), olisin saattanut karjua toiselle ikkunatyypille pikkasen lujaa päin naamaa viimeistään siinä vaiheessa kun hän ehdotti loppusilauksen tekemistä ikkunoille tänään eli vasta loppusiivouksen ym jälkeen!!! Mutta ehkäpä PMS oireisiin tarkoitetut pillerit tai suomimuuttomiesten hyvä huumori sai minut toimimaan kutakuinkin normaalisti ja kykenin kysymään ikkunatyypiltä hymyssä suin että eikö hän oikeasti ymmärrä saksaani vai eikö hän vain halua ymmärtää mutta enää maanantaina tänne on aivan turha tulla. Mies hoiti homman vielä varman päälle ja käski talomme omistajaa varmistamaan että äijät hoitavat ikkunat valmiiksi silloin kun me haluamme. Ikkunatyypit kun olivat vaivoinamme ja tiellämme kaikkein intensiivisimmän pakkauksen aikaan ja olisivat halunneet pitää taukoa juuri silloin kun kämpässämme ei ollut ketään muitakaan... eli he olisivat kerrankin saaneet työskennellä kotonamme aiheuttamatta harmia kenellekkään. Ensimmäistä kertaa kävi päässä ajatus "Hei, tyypit haluaa tehdä vain jäynää ulkomaalaisille...".

--------------------------------

En halua aiheuttaa kadevihlaisuja mutta vuoristossa on tällä hetkellä aivan SAIRAAN hienoa. Suomessa parasta-aikaa vellova myrsky toi lomakyläämme lauantain aikana puuterilunta peräti 50cm ja huipulle 150cm (Vorab Gletscher 3018m). Nyt aurinko porottaa ja hanki hohtaa. Odottelemme vain hiihtohissien aukeamista. Ja meillä on aikaa odottaa.

Lauantai-iltana näimme tyyppien saapuvan myrskyisestä rinteestä hiihtovaellussukset olalla ja kävimme kyselemässä ko vehkeitä vuokraamosta itsekin. Hiihtovaellussuksia emme vuokralle saaneet ja muutenkin olisi ollut tyhmää hankkiutua rinteeseen lumipyryn jälkeisenä ensimmäisenä aurinkoisena päivänä - jotain olemme sentään oppineet. Lumivyöryvaara kun on silloin erittäin suuri - tänäänkin 3.

Vedimme eilen siis hiihtopussit tyytyväisinä jalkaan ja tarkastelimme satumaisen lumimetsän suojista lukuisten lumivyöryjen paukahtelua vuoren huipulla. Osa saattoi olla tietoisesti räjäytettyjäkin. Siten suojellaan hiihtäjiä ennakkoon.

Seutu on meille entuudestaan tuttu. Aiemmin paikka on tsekattu kesähelteillä 2007. Suoraan alapuolellamme metsän takana on varmasti Sveitsin kauneimpiin kuuluva uimakelpoinen "alppijärvi" Caumasee. Ja sen takana Sveitsin Crand Canyon eli Ruinaultan hulppean hieno jokilaakso - Rheinin alku ja juuri. Suosittelen.

Mies lähti tänään luovuttamaan entisen kotimme pois ja jatkaa sieltä Saksan puolelle kiipeilemään, huomenna töihin koulutukseen ja illalla takaisin tänne. Hän lähti varmuuden vuoksi julkisilla, sillä näillä säillä vuoristoteillä liikkuminen ei ole lainkaan yksinkertaista. Vaikkakin lauantain lumimyrskyssä kiittelimme rengasvalintaamme. Ostimme alle parhaat kitkat (nastathan on täällä kielletty) mitkä markkinoilta löysimme eivätkä ne jättäneet meitä pulaan. Pahimmillaan edessämme oli omalla kaistalla paikallaan sutivien autojen jono ja vastaantulevien kaistalla perä edellä vuoristotietä alaspäin liukastelevien jono. Meidän renkaat pitivät ja pääsimme ohittamaan pahat paikat kieli keskellä suuta auto koko ajan pienessä liikkeessä - tuskanhikikarpalot otsalla kiiltäen. Olisimme hyvinkin voineet olla tosi liemessä ja pellit kasassa sillä meillä ei ole nelivetoa saati lumiketjuja.

Kameran kaikki piuhat laturia myöten ovat huikka hukassa, joten lomavinkkejä voi katsella linkin takaa. Ne ovat paikallisen hiihtokeskuksen viralliset sivut. Sivupalkissa myös muiden ottamia videoita. Erityisesti toiseksi alin video on kaunista katsottavaa tyhjistä freeriderinteistä haaveileville - niitähän täällä riittää.

Hanki hohtaa ulkona niin vastustamattomasti että taidan lähteä hissiasemalle vähän jutustelemaan...
Voikaa hyvin!
http://www.laax.com/flash/index.html#/de/skigebiet/skigebiet_pisten_anlagen

Kuka rakastaa muuttamista?

2008-11-18T09:03:00.000-08:00

Pikapostaus koska hommaa riittää...
Väsyttää armottomasti, vaikka kello on vasta kuusi illalla. Univelkaa on kerääntynyt aika huimasti sitten poikain Suomeen lennon. Eikä siitä ole kuin vajaa kolme päivää. Otin aluksi rennosti, sillä muuttomiehet pakkaavat myös. Kunnes eilen iltapäivällä iski pommi. Ensinnäkin, kierrätyskeskuksesta soitettiin ja kerrottiin että heillä on keksiviikoksi (eli huomiseksi) päällekkäisbuukkaus joka tarkoittaa käytännössä sitä että he tulevat jo tiistaina (eli tänään). Mulla iski siis hirveä kiirus ja paniikki tyhjentää kaikki heille tarkoitetut kaapit, pöydät ja lipastot. Mies tuli onneksi auttamaan urakassa puol ysin pintaan (pitkää päivää painaa tänäänkin... hemmetti). Sänkyyn kaaduin puolenyön tietämillä.
Heräsin miehen kelloon 05.32. Grrrrr. Luulin että saan ottaa tänään rennommin, kuhan kierrätyskeskuksen tukityöllistetyt nostavat kytkintä. Iso lava-auto tuli aivan täpötäyteen samaisesta kierrätyskeskuksesta ostetuista huonekaluista.
Ah että on avaraa! Loput tavaramme lojuvat jos missäkin laatikossa pitkin nurkkia. Osan olen jaksanut pakata kunnolla, osa odottaa huomenna Suomesta saapuvien muuttomiesten apua ja tarvikkeita. Sitten iski toinen pommi. Talossamme aloitettiin maanantaina myös ikkunaremontti ja se on edennyt nyt siihen vaiheeseen, että ikkunamiehet haluavat välttämättä päästä meille huomenna. Ja se tarkoittaa sitä, että kaikki esillä olevat tavarat peittyvät hienoon betonipölyyn kun vanhoja ikkunoita leikataan seinästä irti.
ELI huomenna on jälleen kukonlaulusta lähtien kilpajuoksu, ehtivätkö kamamme paketteihin ennenkuin ne keräävät ympärilleen rakkaan kotimme seinistä irtoavan tomukerroksen - tuliaisia Sveitsistä!
Ja mies kutsuu tätä LUXUSMUUTOKSI!!!

Omituinen tapa No1

2008-11-06T07:27:00.000-08:00

Eräs blogiani seuraava ulkosuomalainen haastoi kertomaan omituisista tavoistani. Häh, eihän minulla sellaisia ole...???
Mun pitäisi siis keksiä peräti 5 omituisuutta itsestäni. Siis hei vanhat kamut erityisesti, voisitteko taas auttaa??? Yksi teistä tuntee mut jo ajoilta ennen kouluikää ja eräs toinen eskarista, loput koulusta, lukiosta, yliopistosta ja sittemmin ulkomaan vuosiltani. Mikä minussa on perin omituista tai vähintään pitkiä katseita aiheuttavaa????? Sammakoiden päästelykö (uskon parantaneeni tapani sittemmin, kun vastaan on tullut vastaavia ärsyttäviä piirteitä omaavia persoonia)? Vaiko se etten jaksa pierunpidättäjäismäisiä kissanristiäisiä (niihinkin on kai totuttava)??? Vai mikä?????

Näin ensialkuun keksin yhden omituisuuden:
Kyynelehdin nykyään turhan usein ja aivan omituisista syistä. Eilenkin kun hain esikoulun opelta kurpitsaa lyhtyä varten (tänään olisi metsässä kurpitsalyhtykulkue, johon on esikoinen on harjoitellut lauluja jo viikkotolkulla... vaan väliin jää sekin - vilkutamme korkeintaan ikkunasta ohikulkevalle laumalle). Ope totesi "Jööö, kun te sitten kohta lähdette, jööööö..." Ja taas tulvivat kyynelkanavat. Ope antoi kunnon rutistuksen, kun ei muutakaan keksinyt ja hoki "ei kai Suomeenpaluu noin kamalaa voi olla...?" Seurauksena oli entistäkin pahempi kyyneltulva enkä kyennyt vastaamaan hänelle ettei paluu suinkaan kamalaa ole, mua vaan muuten itkettää. Voi helvattu. Nytkin kun kirjoitan asiasta KYYNELEHDIN! ARRGGG.
Kyynelehdin myös joka kerta kun katson Obaman voittopuhetta netistä tai televisiosta. Siinä miehessä on mielestäni selittämätöntä karismaa. Toivon että hän pysyy hengissä edes yhden pressakauden.

Ehkäpä olen niin herkässä henkisessä tilassa etten voi olla kyynelehtimättä.
Toisaalta, lukion jälkeisinä välivuosina sain käsittämättömiä hihityskohtauksia, joista ei ollut tulla loppua. Ei vaikka asiakaspalvelutyössä minun olisi pitänyt pysyä skarppina. Kerrankin vajosin tiskin taakse koska nauroin niin käsittämättömän paljon. Ja sitä taisi kestää puolisen tuntia.... jöööö. Asiakasta ei naurattanut yhtään - sillä oli nälkä. Noh, nukuin noihin aikoihin 12-14h yöunia ja kun vähensin unen määrää noin 8 tuntiin, loppui kontrolloimaton hihittelykin siihen. Hmmmm. Nukunkohan nykyään liian vähän, ja itkeskelen siksi?

Kiitos tuhannesti vinkeistä...

2008-11-06T01:04:00.000-08:00

Erityisesti JKL:stä tuli hyvin kattava lista... aluksi luulin sen olevan joltain täkäläiseltä suomiäidiltä, sillä kaikki pk:n mainitsemat leikit ovat myös täällä aika vakioleikkejä.

Pullonpyöritysleikki lienee ainoa, jota vierastan enkä mielellään sitä omassa kodissani järjestä. Onhan siinä tosin hyvätkin puolensa!!! Luulin sen olevan sveitsiläisten keksintö, he kun saapuvat synttäreille yleensä pilkun tarkasti oikeaan aikaan, jolloin ovelle muodostuu jono, eikä synttärisankari(t) ehdi keskittymään kehenkään saati avaamaan saapumishötäkässä kenenkään lahjaa, eikä myöskään kiittämään... Pullonpyörityksessä tulee siis selvästi esille se kuka antoi mitäkin ja sankarilla on aikaa kiittää. MUTTA, mutta, ko tapa ruokkii mielestäni myös sitä että lahjalla on liikaa merkitystä ja lahjanantajalle on noloa jos päivänsankari ei siitä pidäkkään... olen ollut sivustakatsojana sellaisillakin synttäreillä, eikä siinä ringissä ollut kenelläkään kivaa. Lahjan tuonut muksu manasi äitinsä varmaan viimeiseen rakoon. Onneksi ainakin vielä tähän asti meidän muksuille on ollut tärkeämpää saada ystävänsä kylään leikkimään, kuin se että he tuovat mahdollisesti myös lahjoja. Muistan ikuisesti naapurin muksun synttärit jolloin poitsu odotti pitkällä portaissa käsi ojossa lahjaa, ei toivottanut kavereitaan tervetulleeksi, ei kiittänyt ja äitinsäkin heitti poikain kieli poskessa askarteleman kortin saman tien pahviroskikseen... että sellaista. Noh, tapansa kullakin.

Luulen että yhdistän muutamia leikkejä am:n mainitsemaan merirosvoteemaan. Viime vuotiseen tapaan sohvat taas yhteen merirosvolaivaksi jne... ainakin naapurin tytön kanssa he leikkivät merirosvoja lähes aina - kerrosängyssä.
Aihe on kyllä jo aika loppuunkaluttu, mutta niin taitaa olla autoteemakin, dinoteema, jne... Ehkäpä ideana onkin vain fantasia ylipäätään... saavat muksut sitten itse miettiä kuka haluaa olla lohikäärme, dino, batman, power ranger, spider man, tms. TAI VAIKKA IHAN OMA ITSENSÄ ;)

Synttärikemujen järkkäämistä vaikeuttaa tosin se että olen ollut koko viikon jumissa neljän seinän sisällä, sillä esikoinen on kipeänä jo neljättä päivää. Huomenna pääsen onneksi molempien kanssa lääkäriin. 4 ja 6v tarkastusten yhteydessä on aikaa katsoa myös mistä kuumeilu johtuu. Kuopuksella sen sijaan oli rakkuloita kielessä, jne... tää on taas tätä.

PS. Edellisessä meilissä mainitsemani astiastoasia oli tosi pikkumaista urputusta. Mutta hei, ei ole kiva turvautua vuodesta toiseen väliaikaisratkaisuihin!!! Kokeilkaa itsekin niin huomatte että kyllä alkaa vähitellen veetuttamaan... oli kyse sitten kuinka pikkumaisesta asiasta vain.

Saisko vinkkejä synttärikemuleikkeihin?

2008-11-02T03:01:00.000-08:00

Pojille järjestetään viikon päästä kimppasynttärit, jotka ovat samalla läksiäisjuhlat.

Taas oli ongelmana päättää ketä kutsutaan ja ketä ollaan kutsumatta. Kaikki kun eivät yksinkertaisesti mahdu pöydän ympärille. Muutenkin olen hieman huolissani muutamasta eskarikaverista, joilla on tapana kiusata erästä kolmatta kutsuttua eskarikaveria... pitää siis pysyä skarppina ettei kenellekkään tule kiusaamisen vuoksi paha mieli. Kiusaaja on eräs pomon roolin ottanut pikkumies, jonka "tiimiin" veitikan pitää kuulemma kuulua... ja silloin tämä pomoksi itsensä nimittänyt päättää mitä leikitään ja kenen kanssa. Meidän poika ei pidä tilanteesta lainkaan, koska hän olisi mieluummin kaikkien kaveri tai ainakin päättäisi itse kenen kanssa leikkii ja kenen ei. Jööö... niin kuin täkäläiset sanovat (vapaasti suomennettuna no voi voi).

Oma hommansa oli yrittää jotenkin luontevasti yhteensovittaa sekä sveitsiläiset että suomalaiset ystävät. Me kun halusimme kutsua myös suomalaiset vanhemmat, mutta emme sveitsiläisiä vanhempia, jotka hekin ovat ihan mukavia, mutta... jotenkin meidän kapasiteetti ei vain tänä vuonna riitä siihen että olisimme kutsuneet kaikki. Se ruljanssi käytiin läpi jo ensimmäisenä vuonna. Mm naapurin Rouva T ilmeisesti loukkaantui kun sanoin suoraan että vain heidän pikkupoikansa on kutsuttu, muu perhe viettäkööt sunnuntain parhaaksi katsomallaan tavalla. Rouvalla kun on ilmiömäinen tapa haluta kaikki huomio itselleen, jolloin minulla taas ei olisi mitään mahdollisuutta tehdä mitään, saati jutella kenenkään muun kanssa.

Päädyimme siis kutsumaan suomalaiset brunssille ja eskarikaverit ym naapurimuksut tulevat vasta synttärikakulle. Saa nähdä kuinka toimii...

A-M... sulla on varmaan takataskussa vino pino leikkejä, jotka sopisivat synttäreille?! Vinkkejä kaivataan sillä pääni on suht tyhjä. Aiempina vuosina meillä on ollut ongintaa ja sellainen kuminauhasta naumunsyömisleikki, joka ei toiminut lainkaan... ja muita en muista. Ja koska on marraskuu, pitää leikkien tietty toimia sisällä. Ja eri-ikäisille lapsille. Ikähaarukka on 2v-9v!

Nämä ovat taas niitä tilanteita, joissa väliaikaisasuminen rassaa. Emme ole nimittäin raahanneet tänne arabian astiastoamme, saati hankkineet matkan varrelta mitään edustuskelpoista. Sen sijaan ostimme heti alussa halvimman minkä kaupasta löysimme ja se vetelee jo viimeisiään. Juhlia (tai illallisia) järjestäessämme (lähinnä ne ovat jääneet synttärikemuihin) on minulla siis kerta toisensa jälkeen ongelma kuinka saada astiat riittämään ja mihin laittaa syötävää tarjolle, jne. Mies ei ymmärrä ongelmaani lainkaan... eikä etenkään sitä että odotan jo kuin kuuta nousevaa, että saan heittää kaikki astiamme muuton yhteydessä roskiin. Vaikka ei hänkään niitä mukaan halua ottaa. Luojan kiitos. Olen päättänyt heti töihin palattuani ja ensimmäisen tilin saatuani täydentää ainakin S.Lindforsin astiastoa, jos sitä enää myydään.

Mutta nyt on taas aikaa alkaa pakkaamaan. Niin siis meillähän on pakkauspalvelu. Ensimmäistä kertaa näiden viimeisen 10 vuoden aikana tapahtuneen peräti 8 (kahdeksan) muuton aikana joku pakkaa puolestani!!! Ja nyt en pysty luottamaan siihen... tai siis luotan, luotan, mutta... meidän kamat on hujan hajan eikä juuri millään ole omaa paikkaansa. Haluan pakata tärkeimmät käyttötavarat itse, sillä en halua joutua hirveässä kiireessä etsimään esim jumppatossujani... Missä ne olivatkaan, hmmmm... aijoo varaston lattialla viimeisessä kulmassa ja siinä vieressä oli elektroniikkaa ja pattereita... oliskohan ne siis tossa lamppulaatikossa, vai ...
Mulle riittää että äijät ruuvaa kaikki ikeat takaisin palikoiksi ja paketoi ne ja patjat ja taulut ja...

Nyt on parasta joutua hyödyllisimpiin hommiin. Urokset ovat tiedemuseossa ja minä kurkkukipuisena kotona hohhailemassa. Seonmoro.

Aamurutiinit hukassa... tuttua kauraa varmaan joka perheessä?!

2008-10-31T00:50:00.000-07:00

Tänään oli taas niitä aamuja, joita en millään jaksaisi.
Pojat heräsivät hyvissä ajoin saattaamaan isänsä töihin eli jo kuuden pintaan. Minä havahduin hieman vaille seitsemän ja kuulin kuinka mies huikkasi vielä ovelta esikoiselle kehoituksen ryhtyä pukeutumaan.

Esikoisella on aamuisin suuria vaikeuksia laittaa itsensä valmiiksi esikouluun (tai minnekkään muuallekkaan). Kiltit kehoitukset kaikuvat useimmiten kuuroille korville. Usein vasta kiristys tai huutaminen saa hänessä edes jotain toimintaa aikaan ja se on äärimmäisen ikävä alku päivälle - niin hänelle kuin minullekin.

Koska hän ei ollut 7.40 mennessä edistynyt esikouluun valmistautumisessaan lainkaan (lukuisista kilteistä kehoituksista huolimatta), pistin hänet yöpaita päällä ulos. Ensilumi satoi eilen! Poitsu hytisi tippa linssissä ulkona jonkin aikaa. Mutta edelleen hänellä oli suuria vaikeuksia kyetä pohtimaan mitähän hänen tulisi tehdä seuraavaksi. Olen tehnyt asian helpoksi laittamalla päivän vaatteet eteiseen valmiiksi! Hampaiden pesu on sentään jo itsestään selvä asia... vaan nykyään peilinkin ääressä kuluu tovi jos toinenkin... siihen en ole puuttunut - vielä.

Kysyin kerran eräältä paljon reissaavalta suomiystävältämme aamurutiinien onnistumista ja kuinka hyvin vanhemmat ehtivät pääkaupunkiseudun ruuhkassa töihin. Ja erityisesti sitä kuinka äiti selviää arkiaamuista yksin? Mies oli suht sanaton ja katsoi minua juuri siihen samaan tapaan kuin varmasti me sveitsissä asuvat äidit katsomme takaisin kun meiltä kysytään vakioihmettelyn aihe "siis mitä sä teet siellä kotona kaiket päivät???". Noh, sittemmin perhe on eronnut ja mies muuttanut pysyvästi ulkomaille...

Luin jutun eräästä uraäidistä, joka jokaisen vaikean aamun jälkeen heitettyään lapset vihdoin tarhaan hokee töihinajomatkansa ajan mantraa "tästä tulee vielä hyvä päivä... tästä tulee vielä hyvä päivä...". Ja se kuulemma toimii. Hmmm. Taidan ottaa oppia. Nainen onkin psykologi noksulla.

Kuulisin mielelläni kommentteja miten te muut hoidatte aamun kunnialla? Kommentteja odotellessa ajattelin tehdä pienen leikin esikoisen kanssa. Koska hän ei osaa vielä lukea (laskeminen kiinnostaa sitäkin enemmän), on hänen piirrettävä aamurutiininsa paperille kellonaikoineen päivineen. Paperi kiinnitetään johonkin helposti näkyvään paikkaan, jotta hän voi siitä helposti tarkastaa, mitä seuraavaksi tulikaan tehdä. Rannekellokin pitänee hänelle vähitellen hankkia, jotta ajankulu hahmottuisi paremmin. Nykyään olen pitänyt lähettyvillä herätyskelloa, jonka olen pistänyt soimaan silloin kun hänen on oltava valmis.

Tässä piilee dilemma. Toisaalta vierastan kello kaulassa kulkemista ja tiukkoja aikatauluja - mieskään ei ole käyttänyt rannekellojaan yli kymmeneen vuoteen ja pärjää erittäin hyvin! Mutta elämme silti yhteiskunnassa, jossa on totuttu siihen että aikatauluja noudatetaan. Kuinka siis opettaa lapselle että kaikelle on aikansa ja joitain aikatauluja on yksinkertaisesti noudatettava, eikä myöhästeleminen ole sopivaa? Esikoisen puolustukseksi myönnettäköön, että olin itse aikoinaan samanlainen haaveilija ja myöhästelijä... mutta sveitsissä vietetty aika on kitkenyt sen piirteen lähes kokonaan pois.

Kielikurssilla kyseltiin kerran kuinka hyvin viihdymme käkikellomaassa. Huomattavaa oli, että kaikki välimeren ympäristöstä tulleet siirtolaiset (italia, espanja, marokko, turkki, jne) kokivat ärsyttäväksi ja jopa ahdistavaksi sen että kaikki oli aikataulutettua eikä mistään sopinut myöhästyä ;-)))))) Heistä tämä ei ollut ihmisläheinen yhteiskunta muuten kuin hyvän palkkatasonsa ja palveluidensa puolesta... Ehkäpä tähän elintasoon on päästy vain sen tarkan käkikellon ja pedanttisuuden ansiosta?! Kannattaa muuten lukea Asterix ja alppiruusu!

Ei tullut pääpaikkaa, mutta neuvottelut jatkuvat...

2008-10-29T09:35:00.000-07:00

Raastavat odottelun päivät ovat ohi. Tänään olin niin hermona odotellessani tuomiopuhelua, että lähdin lopulta poikain kanssa iltapäiväksi sisäleikkipaikkaan. Sain lepuutella riekaleina olleita hermojani pojilta rauhassa ja rypeä itsesäälissä, sillä puhelua ei tullutkaan.

Kotona ryntäsin saman tien koneelle ja huh hah hei se pluspaikka (nuorempi asiantuntija) taitaa lohjeta mulle. Eli ovat valinneet toisen päähakijan projektipäälliköksi, sikäli mikäli pääsevät sopimukseen. Minä saan siis ottaa marraskuun muuttotouhut ihan rauhassa, kunhan ilmoittaudun heille jyskylään saavuttuani ja lupaan mennä neuvottelemaan tulevista projekteista.

Parempi varmaan näin. Miehen sanoin: kuuden vuoden kotiäitiyden jälkeen on kivempi hypätä kylmän veden sijasta haaleaan. Voi nimittäin olla että kotiinpaluu vie henkisesti enemmän voimia kuin osaamme kuvitellakkaan. Sillä astuu siinä mieskin aika isoihin saappaisiin. Siinä on paha mennä kummankaan (etenkään minun) selittelemään saati itkeskelemään työnantajalle, että katsos kun mä en ole aikoihin tottunut siihen, tähän ja tohon.

Kaikkein tärkeintä minulle on päästä vihdoinkin tekemään oikeasti merkityksellistä työtä. Toive toteutuu, mikäli ko firma minut palkkaa. Kyselin nimittäin taannoin hyvin epämuodollisesti töitä eräästä firmasta. Heillä oli silloin auki osa-aikainen projektipäällikköharjoittelijan paikka. Koin että osa-aikaisuus ja alkuun harjoittelijan nimike olisi sopivan pehmeä lasku työelämään. Firma kiinnostuikin ja pyysivät ottamaan yhteyttä kunhan olen Suomessa ja plaa, plaa, plaa. Siinäkin paikassa oli vain yksi vika - IT/konsultointi. Siis ko liiketoiminta-alueeltahan otin vuosi sitten hoitovapaideni päätteeksi hatkat ja päätin etten halua niihin hommiin enää ellei ole ihan pakko. Edes korkeahko palkka (ottaen huomioon etten ole edes alalta valmistunut) ei motivoinut niissä hommissa enää... ja sittemminhän IT-kuplakin on jo puhjennut ja palkat tippuneet, oma ammattitaitoni (sillä sektorilla) haihtunut kuin tuhka tuuleen, jne...

Kumma juttu miten sitä mieli muuttuu. Jos olisimme jääneet tänne, olisin ollut parin vuoden päästä valmis mihin tahansa hommiin, mitä stressittömämpi, sitä parempi. Mutta kyseessähän olisi ollut ennemminkin harrastus kuin oikea työ, sillä harrastukseksi minun mielestäni alle 40% työpanosta voi kutsua. Saa olla eri mieltä. Suomessa töitä tehdään lähes aina 80-100%, joten työn sisällölläkin on merkitystä. Kaikissa toimenkuvissahan voi viihtyä, se on täysin omasta asenteesta kiinni. Mutta on silti luxusta pitää siitä mitä tekee. Ja se ei ole aina itsestään selvää.

Kiitos avustanne ja tuestanne!

2008-10-27T01:40:00.000-07:00

Perjantaina oli tosiaan tunnin puhelinhaastattelu. Ensimmäinen haastatteluni viiteen vuoteen. Sain paljon vinkkejä ja erityisesti henkistä tukea. Kiitos teille! Löysin myös netistä paljon materiaalia, jopa haastattelusimulaattorin.

Valmistauduin niin hyvin kuin ehdin... jostain kumman syystä aikaa ei ollut tarpeeksi. Yksikin kaksituntinen Olpan ollessa leikkikerhossa meni kokonaan firman taustatietojen urkkimiseen ja projektien selvittämiseen. Hyvä niin, sillä toimari keskittyi kysymyksissään siihen kuinka hyvin olin selvillä firmasta, tulevasta projektipäällikön toimenkuvasta ja liiketoiminta-alueesta. Niiden suhteen en onneksi jäänyt tuppisuuksi, vaan kysyin ehkä liiankin monta kysymystä...

Haastattelussa meillä synkkasi ehkä paremmin kuin aiemmin, mutta silti hieman pelotti kun en saanut vastauksiini juuri mitään responssia, en naurahdusta, hymähdystä, enkä mitään muutakaan. Mutta lopuksi sain kuulla erittäin mielenkiintoisista tulevaisuudensuunnitelmista ja että paikkoja olisikin auki 1+. Odottelen siis positiivisin mielin keskiviikkoa,johon mennessä tiedän tuomioni.

Kävi miten kävi, on se parhain päin. Jos projektipäällikön homma tästä urkeaa, olen tosi liemessä koko perheen sopeutumisen ja ajankäyttöni kanssa. Mutta eiköhän siitäkin selvitä kovalla työllä. Jos taas minulle tarjotaan ns nuoremman asiantuntijan pestiä, saan ottaa Suomeen muuttomme hiukan rennommin ja töihin paluukin sujuu pehmeämmin. Näin luulisin.

Jos sittenkin mokasin ja toinen haastateltava olikin superammattilainen, joka lupasi hoitaa duunit 1+ ihmisen edestä, olen kai pettynyt. Aion silti mennä firman oven taakse kolkuttelemaan jahka olen asettunut Suomeen. Mielenkiintoiset ajat siis edessä.

Seuraavaksi kysyisinkin kuinka te työssäkäyvät äidit oikein jaksatte ja selviätte??? Miten helpotatte arkeanne (siivouspalvelu?, pesupalvelu?, einekset?, isovanhempien apu?)??? Menevätkö kaikki viikonloppunne siivotessa, pyykätessä ja kauppareissuilla? Entä sunnuntait leporankana viikon rasitteista palautuessa? Tiedän että teistä moni tekee osapäivää, mutta silti väsymys on ainainen seuralainen? Vai olenko pahasti väärässä?

Mies totesi viikonlopun jälkeen olevansa aivan loppu, koska kotitöitä on kuulemma niin infernaalinen määrä?!? Ja kaikki tämä vain siksi, että minulla sattui olemaan poikkeuksellinen tehtävä, joka esti normaaleihin kotitöihin keskittymisen muutamaksi päiväksi!
Siis, hei... hän oli kotona pe-su ja imuroi sinä aikana kerran ja kokkasi perheelle 2 kertaa. Minä imuroin viikossa 2-3 kertaa ja laitan ruokaa toistakymmentäkertaa. Ja pyykkivuoret siihen päälle... mutta se on nykyinen toimenkuvani ja osaan ottaa hommat jo suht rennosti. Olemme molemmat hyvin epäjärjestelmällisiä, joten välillä tuntuu että vaikka siivoaisimme ja järjestelisimme 24h ei asunnosta tulisi siistiä. Pölypallerotkin ilmaantuvat nurkkiin heti imurointia seuraavana päivänä. Miten tämä on mahdollista? Väärät tekstiili ja matot? Miehellä on teoria: kun olemme kaikki pois kotoa päivät, pysyy kotikin siistinä eikä siivoukselle ole tarvetta kuin max kerran viikossa. Ja kaupasta voi ostaa pikaruokaa ja eineksiä viikkoilloille ja kokata kunnolla vain viikonloppuisin. Nähtäväksi jää...

Hiukan hirvittää jo etukäteen tuleva arkielämämme ja sen sujuva järjestyminen. Olen jo niin tottunut Sveitsin systeemiin, että koen tämän jopa paremmaksi kuin Suomen... tai ideaalisin olisi Sveitsin ja Suomen systeemin välimuoto. Nainen 60% töissä, mies 80% eli aikaa tehdä yhteisellä ajalla muutakin kuin kotiraadantaa... ja kaikki tämä ilman että voileivän päältä loppuu särvin! Ei taida olla Suomessa mahdollista? Koen tosin tulevani toimeen vähemmälläkin, jos palkintona on enemmän perheen yhteistä aikaa.

Nämä ovat mietteet ennen kuin olen edes töitä saanut... ei hyvää päivää... kotihommat kutsuvat! Tsemppiä teille kaikille työläisille ja kotiäideille (hausmanagereita oomme kaikki!!!) omien sorviensa ääressä myös!

Sain kutsun haastatteluun ja tarvitsen kipeästi preppausapua!

2008-10-21T05:45:00.000-07:00

Huh! Vihdoinkin tärppäsi mutta ei parane vielä nuolaista... tai tipahdan äkkiä pois pelistä.

Meitä haastatteluun pyydettyjä on vain 2, joten minulla on siis tavanomaista parempi tilaisuus työllistyä. Myös toinen haastatteluun kutsuttu asuu kuulemma ulkomailla, joten meidät molemmat haastatellaan puhelimitse. Puhelinhaastattelu on haastava jo sinällään, koska silloin en kykene muokkaamaan viestitulvaani toisen reaktioiden mukaan. Ja tähän mennessä meillä ei ole puhelimessa vielä synkannut... en osaa sanoa mistä johtuu, mutta langan toisessa päässä tuntuu olevan joku seipään niellyt. Toisin kuin se erään yksityisen aikuiskoulutusfirman tyyppi, joka takoi vitsiä vitsin perään ja pyysi minua kouluttamaan vähän matikkata ja fysikkata savolaiseen tyyliin. Toinen ääripää siis.

Firma on sitä kiinnostavampi, mitä enemmän tutkin heidän sivujaan. Ja sehän aiheuttaa fiiliksen että TÄMÄ PESTI ON SAATAVA! Ja pakkomielteinen olotila taas aiheuttaa minulle rasittavan puheripulin, jolla olen aikoinaan pilannut montakin lupaavaa työpaikkahaastattelua. Mikä siis avuksi????

Olisin tosi onnellinen jos te joita on haastateltu viimeisen 1-3v aikana kertoisitte 1-5 tärkeitä/vaikeinta kysymystä (ja miten selvisitte niistä). Parempi lähettää ne varmaan privaattimeiliin, mutta tännekin saa kommentoida ;-)
Minullakin on aikoinaan ollut kysymyspatteristo, jonka avulla olen miettinyt vastauksia etukäteen. Ne ovat vain jossain Suomessa arkistoissani pölyttymässä. Netistä löytynee myös... Olen selviytynyt haastatteluista voittajana siinä vaiheessa kun työpaikkahaastatteluihin on tullut jo rutiini ja työpaikan saaminen ei ole ollut "pakollista". Silloin olen itsekin rutiininomainen ja viileä haastateltava. Toisin kuin nyt. 6v kotona aiheuttaa pientä hektisyyttä ;))) Hypin välillä seinille jne.

Tietsikkamekin on edelleen huoltamolla... olisi ollut helpompi hankkia uusi. Kertoilen syyslomastamme ja perjantaisesta haastattelusta kunhan saan jonkun muun kuin tämän poikain pelikoneen käyttööni.

Menen rauhoittamaan hermojani ulos. Hommaa riittää.
Tschüss!

Vuoden viimeinen kiipeilyretki

2008-10-14T02:24:00.000-07:00

Kone menee tänään formatointiin ja vanhemmat hierontaan. Loppuviikoksi lähdemme nauttimaan ruskasta Glarusin piilopirttiin. On siis sen verran kiirus että kerron viime sunnuntain retkestä kuvin. Kohde oli meille uusi ja tähän mennessä ehdottomasti paras! Suosittelen.

Chli Schijen Ibergereggin passin varrella. Helposti ja nopeasti saavutettavissa, maisemiltaan upea (Vierwaldstättersee) ja seiniltään monipuolinen kiipeilypaikka piilossa metsän siimeksessä.

Pisteenä i:n päällä oli passin ravintola, eli ei tarvinnut tyytyä pelkkään retkiruokaan, vaikka makkaroiden käristys aina retkiohjelmaamme kuuluukin. Maistoin ensimmäistä ja viimeistä kertaa täkäläistä erikoisuutta vermicellejä. Kastanjoista tehtyä nauhaa, joka oli maultaan... ei niin herkullista. Syön kastanjat edelleen mieluummin kokonaisina ja paahdettuina.

Rumpukurssista tulikin tuskaa

2008-10-13T09:19:00.000-07:00

Jep. Ei olisi kannattanut ilmoittaa että olemme muuttamassa. Karibian ihmettä ei näköjään jaksa vähempää kiinnostaa poitsun ohjaaminen musiikin ihmeelliseen maailmaan, koska hän tietää ettei poitsu joka tapauksessa jatka muutamaa kuukautta kauempaa. Tänään hän peruutti rumputunnin jo toistamiseen - stressiin vedoten.

Veitikka ei ole uskaltanut sanoa opettajalleen tähän mennessä juuri sanaakaan. Ei edes sitä, ettei tuoli ole edelleenkään sopiva, termit oikea ja vasen edelleen hakusessa, jne... Mutta ehkäpä pedagogisesti pätevän opettajan seurassa musisointi ottaa joskus uudelleen tulta alleen. Olppakin on osoittanut olevansa ainakin kova soittamaan bongoja. Ja maallikon mielestä rytmi oli oikein vetävä! Joten ehkäpä treenikellari poitsuille tulee joskus tarpeeseen ;-))))))

Pistin viereiseen palkkiin Veitikan nykyistä lempimusaa (vanhemmat diggaa toki myös!). Kiiton MattiTollin musavekottimien, soi TokioHotlan eräs hittibiisi meillä välillä taukoamatta. Ja hiustenkin kasvattaminen on alkanut. Saan tosin leikata sivuilta ja edestä... viimeksi leikkasin sitten vahingossa myös vähän muualtakin ;).

Rakastan syksyä!

2008-10-13T08:03:00.001-07:00

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Rakastan yli kaiken syksyn värejä, säätä (sadekkaan ei haittaa), ilmassa leijuvia lehtiä ja maassa jo makaavien lehtien kahinaa askelten alla.

Syksy Sveitsissä vetää täysin vertoja Suomen ruskalle ja väittäisin jopa täkäläistä ruskaa komeammaksi ;))).

Olen syksyisin täynnä energiaa - johtunee kai väreistä. Ehkä joku aivotutkija osaisi selittää syyn tarkemmin. Vuosikaudet syksyinen tarmoni suorastaan pakotti aloittamaan uuden harrastuksen parissa. Suomessa asuessani odotin työväenopiston kurssiläpyskää kuin kuuta nousevaa. Mies laski joskus että minulla on yli 30 harrastusta... Noh, ajat ovat sittemmin lasten myötä muuttuneet. Hollannissa harrastimme miehen kanssa sentään salsaa, hollannin kieltä, lenkkeilyä ja kävinpä tekemässä mosaiikkejakin. Silti oli tunne ettemme harrastaneet mitään??? Sveitsissä kaikki harrastuskurssit tuntuivat todella kalliilta, joten olen viime vuodet keskittynyt ulkoilun ohella vain kielen opiskeluun. Ja se lienee yksi syy ajoittaiseen pinnan kiristymiseen. Onhan toki totta että harrastamme täällä kaikenlaista ulkoilua huomattavasti monimuotoisemmin kuin aikoihin. Silti luovuuteni kaipaa purkautumistietä. Pelkkä urheilu ei minulle riitä. Aluksi yritin harrastaa poikien kanssa askartelua oikein olan takaa. Eihän siitä mitään tullut...äidin ehdoilla. Olen huomannut että poikain tekeminen loppuu kuin seinään, jos he huomaavat minun "tuunaavan" jotain paremmin tai asettavan tavoitteet liian korkealle. Siksi pojat ovat sittemmin saaneet toteuttaa luovuttaan aivan itse ja oma-aloitteisesti. Annan nykyään korkeintaan virikkeitä ja tarjoan puitteet... ja hoidan loppusiivouksen. Silppua, liimaa, teippiä, muovailuvahaa, maalia, jne kun löytyy väistämättä vaikka pojat olisivatkin "siivonneet". Sittemmin minusta on tullut jopa niin sveitsiläinen että toivon salaa poikien askartelevan jossain muualla kuin kotona.

Iloitsen jo etukäteen että ensi syksynä saan jälleen käteeni työväenopiston harrastuskurssioppaan... vaan näinköhän aikaa riittää??? Olen ottanut jo varaslähdön. Ihan siltä varalta etten työllisty vielä kevään aikana... ;). Olen ilmoittautunut käsityökeskuksen lampuntekokurssille (toivottavasti siellä saa hitsata) sekä kuvasta kankalle taulukurssille. En malta odottaa näitä kahta "sopeutumiskurssiani". Ja jottei jäisi epäselväksi, odotan tietysti myös yhteisiä harratushetkiä lasten kanssa. Saattaahan olla että tulevat vuodet kuluvat harrastuskuskina pojille, mutta toivon tosiaan että löytäisimme yhteisiäkin koko perheen harrastuksia. Miten olisi vaikkapa suunnistus, capoeira (löytyyköhän periferiasta?), uinti, laskettelu, kiipeily, jooga (löytyyköhän periferiasta lapsille), hiihto, elokuvat, pyöräily, jne... Hyvät vinkit ovat aina tervetulleita!

Voi eiiiii!

2008-10-09T06:04:00.000-07:00

Olipa sitten kerrankin tooooosi mielenkiintoinen työpaikka auki. Ja jopa osaamisvaatimukset sopivat meikäläiseen paremmin kuin hyvin.

Kirjoitin hakemukset jälleen kaikkien työnhakuoppaiden sääntöjen mukaan ja ajattelin kerrankin, että "se on tässä" eli nyt on PAKKO tärpätä.
Mutta ah, kuten tapoihin kuuluu, soitin hakemukseni perään (soitan perään vain jos uskon oikeasti mahdollisuuksiini... ja niitä kertoja ei vielä montaa ole ollut). Ja koen tuon soittamisen lähes aina jotenkin tungettelevaksi. Hyvin harvoin langan toisessa päässä ollaan hyvin valmistautuneita. Erityisesti tänään, setä langan toisessa päässä oli suhteellisen stressaantunut ja selitteli kuinka on pitänyt kiirettä lennellessä sinne ja tänne ja kuinka he perehtyvät hakemuksiin heti kun ehtivät... mutta eivät niin nopeassa tahdissa kuin alunperin oli tarkoitus. Noh, minähän en tietenkään kehdannut kommentoida "juu, eihän tässä kiirusta... parempi vaan jos ei tarvitse täältä etuajassa Suomeen kotiutua..." tai "sori vaan kun soittelen, mutta se kuuluu työnhaun kuvaan, mieluummin olisin odotellut rauhassa Teidän yhteydenottoa..." jne.

Voisiko joku ystävällisesti kertoa kuinka selviän voittajana hankalista tiedustelusoitoista? Vetäydynkö pikaisesti vuolaasti anteeksi pyydellen mahdollista painostamistani, vai toteanko ystävällisesti että siellähän on työpanokselleni selkeästi tarvetta jos on kerran noin kiirus ettei rekryprosessistakaan selvitä????
Vaiko mitä?

Pelottaa että vesitin äskeisellä soitolla mahdollisuuteni firmaan kokonaan. Masentaa. Noh, jos en kuule heistä enää, aion marssia heidän ovensa taakse tyrkylle heti vuodenvaihteen jälkeen. Potentiaalisia työnantajia kun on poikkitieteilijöille aika harvassa. Ja ko firmassa olisin sentään päässyt tekemään mielenkiintoisia kehitysprojekteja ja bonuksena lounastamaan yhdessä mieheni kanssa. Kerrankin kotiin ja perheeseen liittyvistä asioista pääsisi puhumaan virkeänä päiväsaikaan ;-))) Se olisi sentään aika mieluisa bonus se!

Poitsut kaipaavat huomiotani ja minä taas iltapäiväkaffettani joten tsüsss tällä erää!!!!!!!

Waldwoche

2008-10-01T09:25:00.000-07:00

Veitikka tyttöystäviensä ympäröimänä

Jälleen metsäviikko esikoulussa. Olimme Oton kanssa paremman tekemisen puutteessa mukana. Eilen ryhmä oli ollut viereisessä metsäkoulussa tutustumassa ja oppimassa mm. oravien elintavoista. Tänään leikittin metsässä orava-kettu-hippaa, kaluttujen käpyjen etsimistä, jne. (Vain yksi kuva liitteenä, sillä kuvasin ensimmäistä kertaa RAW-kuvia ja niiden esikatselu ei näemmä ilman omaa ohjelmaansa onnistu. Huoh. Kannettavamme on niiiiiin täynnä kamaa jo ennestäänkin. Mutta pakko kai kyseinen muunto-ohjelmakin on ladata. Huoh vielä kerran ja raskaammin).

Luulin metsäviikon kuuluvan opetussuunnitelmaan, mutta vasta tänään selvisi, ettei toinen eskariryhmä käy metsässä koskaan. Eikä kai missään muuallakaan. Huh, onneksi kirjoitimme aikoinaan kirjeen koulun johtokunnalle ja pyysimme että esikoinen pääsisi nimenomaan nykyisen opettajansa ryhmään. Toinen ope kun tuntuu keskittyvän kaikkeen muuhun paitsi lapsikatraaseensa.

Ensi viikolla alkaa kaksiviikkoinen syysloma. Yritämme ehtiä tehdä kaikkea kivaa. Jokunen viikko sitten testattu tuttavien tuttavien vuoristopiilopirtti aitoon sveitsiläiseen tyyliin on myös varattu toistamiseen. Erityisesti mies kaipaa rentoutumista. En ole vielä koskaan nähnyt häntä niin väsyneenä kuin nykyään.

Jotain mätää koulusysteemissä ja/tai yhteiskunnassa!?!

2008-09-25T01:39:00.001-07:00

Voi luoja. Olen sanaton kouluampumisten suhteen.
Näinköhän koululaisten oloihin on näiden tapahtumien johdosta tulossa muutoksia? Entä lastenpsykiatriaan lisää rahaa? Raivostuttaa että nettihesarissa keskitytään käsiaselupien rajoittamiseen. Ihan kuin se olisi joku ensisijainen ratkaisu??? Ei tarvitse olla kovin kummoinen kotikemisti kyetäkseen rakentamaan omatekoisen pommin, jolla tulee ruumiita enemmän kuin aseilla. Jos rikkinäinen ihminen haluaa tappaa, onnistuu se varmasti ilman aseitakin. Eikö siis olisi aika paljon tärkeämpää keskittyä nuorten pahan olon poistamiseen?

En ihmettele moisia tapahtumia, sillä ainakaan omana kouluaikanani ei kiusaamiselle tehty yhtään mitään. Lähinnä opettajat yrittivät tekeytyä välitunnilla mahdollisimman huomaamattomiksi. Toisaalta, ei tilanteesta voi opettajiakaan syyttää. Kyse on mielestäni ennemminkin monen asian summasta. Se on kuitenkin selvää että Suomen lasten ja nuorten kasvatussysteemissä on jotain vikaa. Sanokoot Pisa-tutkimukset osaamistasostamme mitä vain, tärkeämpää olisi henkinen hyvinvointi, EI nippelitiedon ulkoaosaaminen. Nippelitiedon tankkaamiseksi ainakin oman koulunkäyntini koin. Toisaalta luovana ihmisenä (sekin ominaisuus on haudattu jo niiiiiin syvälle kuin mahd.) en ehkä ollut ideaali oppilas, mutta hyvin selvisin. Ja minuakin kiusattiin muistaakseni ala-asteella. Ei koulussa vaan koulumatkalla. RRR on edelleen vähemmän suomalainen ja sellaisena tulee myös pysymään. Kiusaajilleni (useampi poika) pistin jauhot suuhun, en vain muista miten. Siihen loppui kuitenkin kiusaaminen, enkä sen koomin moisesta kärsinyt.

Olen kaikenlaiselle kiusaamiselle sen verran allerginen että päätin alkaa hakea esikoista kotiin esikoulusta. Naapurin pikkujätkä kun kuulemma härnää häntä heti kun hänellä itsellään on isompia seurana.

Hups, taas loppui nettiaika. Olppa odottelee jo kohta hakijaa... ja sen jälkeen Veitikka tuleekin ryhmänsä kanssa eläintarhasta, jne. Sorvin ääreen eikun siis!!!
Tsüss!

Naapurijuoruja... pitkästä aikaa

2008-09-17T06:06:00.000-07:00

Menin sitten tänään paasaamaan naapurin rouva T:lle. Johan edellisestä "hiekkalaatikkotappelusta" onkin vierähtänyt aikaa. Hävettää. Kun pari vuotta sitten raivosin sittemmin jo pois muuttaneelle rouva C:lle, ei muistaakseni hävettänyt yhtään.

Rouva T:hän on se naapurin superpuhelias rouva, joka puhuu kaikista myös selän takana. Tulemme toimeen niin hyvin kuin on tarpeen, mutta rouvan yrityksistä huolimatta olemme kyenneet säilyttämään etäisyyden. Nyt hän on keksinyt tulevansa Suomeenkin lomalle ja vaihtavansa asuntoja kanssamme samoin kuin me teimme ystäväperheemme kanssa viime vuonna. Siis meiltä kysymättä. Hemmetti. En jaksais. On rassaavaa olla tekemisissä ihmisen kanssa, jonka höpinöistä pitää suodattaa vähintään 50-80%.

Olen tähän mennessä onnistunut pitämään suuni kurissa. Tänään sitten repsahdin ja haukuin rouvan valehtelijaksi. Kävi nimittäin niin, että esikoinen tuli eskarista itkien kotiin. Valitti naapurin Leandron härnänneen ja kiusanneen koko kotimatkan vaikka hän kuinka käski lopettamaan. Noh, PMS-aikaa kun taas vietetään (alkakaa jo kuukautiset, alkakaa!!), kihahti emon alkukantainen suojeluraivo saman tien. Painelimme esikoisen kanssa naapuriin ja pakotin Leandron pyytämään anteeksi. Näin hän myös teki, ilman katumuksen häivääkään. Tiedän ettei pikku-L ole ilkeä tahallaan, kunhan härnää härnäämistään paremman tekemisen puutteessa. Olemme antaneet esikoiselle jo ohjeen ottaa voimakeinot käyttöön, jos ei sana mene muuten perille. Ja eräät eivät puhetta ymmärrä. Se on jo sata kertaa nähty. Juuh, tiedetään. Huono neuvo, mutta esikoinen on aika pian kiusattujen joukossa, jos ei hän ala oppimaan edes jonkun tason itsesuojelutaitoja. Kotonakin Otto heittelee häntä kuin hiekkasäkkiä. Yhä edelleen me saamme kehottaa häntä antamaan samalla mitalla takaisin. Silti esikoisen naamasta näkee, kuinka vastentahtoisesti hän tappelee fyysisesti jonkun toisen kanssa.

Rouva T tietää kyllä poikansa paheet ja tietää myös etteivät meidän pojat jaksa siksi hänen poikansa kanssa ns "määräänsä enempää" leikkiä. Eihän kukaan jaksa loputtomiin jos joku kaivaa jatkuvasti verta nenästään. Rouva T yritti silti valehdella, että meidän pojat olisivat kiusanneet Leandroa eilen. Paskan marjat, totesin. Otto oli kotona kipeänä koko iltapäivän ja esikoinen esikoulun pihalla pelaamassa jalkapalloa iltaan saakka ja ihan muiden poikien kanssa. Aahh.

Tiedän etten olisi saanut käydä paasaamassa, mutta pinna on niin kireällä, etten kestä juuri minkäänlaista lisähäiriötä. Mies painaa pitkää päivää ja menoja riittää. Onneksi pääsemme viikonlopuksi lepäämään "mökille". Mökki tuli kohdallemme sattumalta ja kuin tilauksesta! Alakerrassamme on tätä nykyä erään toisen naapurin verho-ompelimoateljee. Viime syksystä lähtien Rouva M on sinnikkäästi hankkiutunut ystäväksemme (kuka enää uskoo sveitsiläisiä etäisiksi - ainakaan suomalaisiin verrattuna). Pikku hiljaa ovemme taakse ilmestyi hänen poikansa käytöstä poistuneita pikkulegoja. Pussi silloin toinen tällöin. Sitten tuli illalliskutsu, grillauskutsu metsään ja nyt tarjous käyttää tuttavan mökkiä. Olemme siis tutustuneet hauskaan sveitsiläisperheeseen, joiden kanssa juttu luistaa yllättävän hyvin vaikka ikäeroa löytyykin yli 10v. Odotamme siis innolla tulevaa viikonloppua, jolloin pääsemme tsekkaamaan vuoristomöksän. Jos paikka miellyttää, saamme vuokrata sitä aina kun tarve vaatii, eikä isäntäperhe tarvitse sitä itse.

Rinteessä alempana asustaa myös eräs lapsiperhe, johon kiinnitin kevään mittaan huomiota. Heidän pihansa rajautuu suoraan meidän katuumme, josta tulee vilkasliikenteisempi, kunhan naapuritalo valmistuu. Meidän vuokraisäntämme taisto koitui heidän kiusakseen. Uusi tie valmistuvan talon autotalliin kun oli alun perin suunniteltu kulkevaksi meidän pihamme editse. Eräänä huhtikuisena sunnuntaina näimme sitten ko perheen ulkoilemassa. Pakotin miehen menemään juttusille ja kysymään suoraan josko heitä kiinnostaisi vaihtaa meidän asuntoomme. Itse en ollut kehdannut vielä juttusille, sillä en koe taitavani formaalin ja kohteliaan jutustelun saloja kovinkaan hyvin. Vai miltä kuulostaisi "Hei, mitä kuuluu? Tuota, olettekohan te tyytyväisiä asuntoonne? Me asutaan tuolla ylempänä, rauhallisemmassa (ja turvallisemmassa) ympäristössä. Haluatteko mahdollisesti muuttaa sinne?" Noh, ei mieskään kovin paljon jutun juurta keksinyt. Viikko siitä ja uusi vuokrasopimus oli allekirjoitettu!!!! Nyt perhe Vaccaro on tullut tutummaksi ja Olppa käy heidän pikku F:sä kanssa leikkikerhossa. Perhe odottelee jo innoissaan muuttoa. Löysimme heidän kauttaan myös halvan loppusiivojan. Muuttosuunnitelmat etenevät siis varsin mallikkaasti omalla painollaan.

Huh, pakko keskittyä poikiin. Otto hyppii seinille, koska ei räkätautisena pääse ulos. Veitikka puolestaan tylsistyy, koska en jaksa järjestää ohjelmaa, saati olla jatkuvasti erotuomarina. Mies on kuulemma jo junassa matkalla kotiin. Tänään ajoissa siis - koska kuumetta lasissa 100.

Knabenschiessen - juhlapäivä

2008-09-15T06:35:00.000-07:00

Kyseessä on 12-16 vuotiaiden POIKIEN ampumakisajuhla [knabeschysse]. Ampumaharrastus on Sveitsissä hyvin suosittu. Ja tähän aikaan vuodesta onkin jälleen riistaa hyvin saatavilla. Olen aikamoinen lihansyöjäpeto, siksipä iloitsen kauppoihin jälleen ilmestyneistä metsäkauris ja saksanhirvi padoista. Ostan ne eineksinä. Meikäläisten pikaruokaa. Täkäläiset syövät riistapatansa karamellisoitujen kastanjoiden kanssa. Me emme ole vielä kastanjoiden makuun tottuneet - paitsi paahdettuina. Paahdetut kastanjat ilmestyvät katukuvaan vasta marraskuun tienoilla. Mmmmmm.

Taitaa olla kohta ruoka-aika koska aihe lipesi alkuriveillä varsinaisesta aiheesta. Ampumisjuhlan vuoksi koulut ym ovat tänään kiinni. Lapsiperheet ovat vaeltaneet sankoin joukoin kaupungin toiselle puolelle ampumakisaa seuraamaan. Vaan emme me. Huono omatunto kolkuttaa taas. Juhla kun on kuulemma MUST. Siksi kai juhlapaikalla vallitsee armoton ryysis. Maan suurin huvipuisto on pykätty paikalle vain tätä viikonloppua varten. Törsäämiskojuja olisi hengästymiseen asti. Hmmm. Parempi pysyä siis kotona. Tai ei... vein poitsut Ikean ilmaiseen lapsiparkkiin saadakseni lukea ammattikirjallisuutta 1,5h. Hodarit naamariin, mustikkakeitot ja sillit kassiin ja olemme kotosalla jälleen. Näin kului meidän juhlapäivä. Toivottavasti pojat eivät muistele katkeruudella menetettyjä ilojaan ;).

Huomenna palaamme jälleen normaaliin päiväjärjestykseen eli Veitikka on kinskissä 7.45-12 & 13.35-15.30 ja Olppa Anitan leikkikerhossa 9-11. Aion kuluttaa huomisen kaksituntiseni lenkillä. Joudun vastedes miettimään tarkasti miten vapaa-aikani käytän. Bloggaamaan en ehkä enää entiseen tapaan ehdi. Lähes kaikki netissä kuluttamani aika PITÄISI käyttää käytännön asioiden hoitamiseen. Jos roikun bloggaamassa tms turhaan surffaamassa, hyppivät pojat seinille. Toisaalta, ihmekö työ, sillä en ole todellakaan ollut viime aikoina kovin kummoinen emo. Olen paikalla, vaan en läsnä. Pojat vaistovat tietysti muuttojännityksemme ja ovat siksi olleet viime aikoina suhteellisen vaikeita. Erityisesti esikoinen. Eilen sain mittani täyteen ja pidin esikoiselle pitkän puhuttelun. Ehkäpä sen johdosta tämä päivä on sujunut ilman pahempia kohtauksia kummankaan taholta. Poitsu on jälleen suht rauhallinen ja auttavainen oma itsensä.

Kotiäidin vaikeita hetkiä - ei kovin kummoisia tosin

2008-09-05T04:46:00.000-07:00

Olen ihan hermona ... taas kerran.
Päivä lähti hyvin käyntiin, ei siinä mitään. Olppa vain on suhteellisen tylsistynyt yksin kotona ollessaan, että kävelee jatkuvasti perässäni ja hokee äiti sitä ja äiti tätä. Yritän vastailla ja huomioda pikkumiehen parhaan kykyni mukaan samalla kun teen kotihommia. Jossain vaiheessa pinna kuitenkin kiristyy. En nimittäin todellakaan kuulu siihen ihmistyyppiin jonka tarvitsee joka hetki kokea olevansa tarvittu. Ennemminkin saan siitä näppylöitä. Päivät sujuvat kaksin hänen kanssaan todella hyvin jos unohdan kokonaan omien asioiden hoidon ja keskityn lapseen. Vaan yöllä en halua, saati aio siivota tms joten minkäs teet?

Tsemppasin puoleen päivään asti, hoidin normaaleja kotihommia, kävin Olpan kanssa kaupassa, laitoin ruokaa, siivosin jne. Kunnes lopulta poikia päikkäreille laittaessani räjähdin kun huomasin vessan lattialla taas pissalammikon. Se kun ei ole ensimmäinen kerta - eikä varmasti viimeinenkään. Pikkujuttu, tiedän sen. Mutta, ties monennenko kerran olen vastaavan sotkun vessasta siivonnut. Aina ei millään jaksaisi. Minulla oli jo kiva hinku päästä uppoutumaan työhakemusten kirjoittamiseen jne, mutta sotku vessassa tiesi lisää siivoushommia. Ja kaikki siivoukseen käytetty aika on pois muiden (mielestäni tärkeämpien) asioiden hoidosta. Olppaa on sitäpaitsi kielletty käyttämästä enää pottaa, muulloin kuin hätätapauksissa. Mm pönttökakasta hän saa namun (lahjota tepsii hyvin). Pissata pitää osata pönttöön ilman namujakin, hänellä kun on huono tapa pissata yli potan äyräiden. Etenkin yöllä pikku pippeli seisoo niin tarmokkaasti, ettei suihku osu juuri koskaan sinne minne pitäisi. Ja aamulla on ikävä huomata kävelevänsä pissasta tahmealla vessanlattialla. Poitsu ylettää pöntölle varsin hyvin, muttei vaivaudu tekemään tarpeitaan isojen poikien tavoin. Jonkun aikaa he pissassivat isoveljen kanssa sujuvasti ristiin, mutta heti kun toin potan takaisin vessaan hätätapausten varalta, loppui pöntön käyttö siihen. Huoh. Poitsu sai pestä itse sotkunsa. Niinkuin niin monesti aiemminkin. Oma fiilis tosin putosi pakkasen puolelle. Ja niin esikoisenkin - hän inhoaa yli kaiken kiukkuamistani. Mistähän saisin hieman lisää kärsivällisyyttä???

Muuten, Veitikalla on sen verran kiirusta esikoulunsa ja muiden menojensa kanssa, ettei päikkäreille meillä juurikaan enää ehditä. Yritän silti nukuttaa poikia maanantaisin ja perjantaisin, etteivät tyystin kuukahtaisi. Ja siksikin että saisin edes pienen levähdyshetken kesken päivän. Olen hyvin itsekäs äiti, tiedän sen. Vaan minuapa ei olekkaan pienestä pitäen opetettu/valmistettu/koulittu kotiemon rooliin.
Näin meillä. Kuis teillä?

Asioilla on tapana järjestyä

2008-08-30T12:14:00.000-07:00

jee, jee, jeeeeee, jee, jepulis jeee...

Iloitsen koska mies hoiti homman himaan, eli sai kuin saikin hoidettua meille asunnon JKL:stä!!!!! Se ei ollut suinkaan hänen siellä käyntinsä pääsyy, vaan ennemminkin lisäbonus. Huh, että helpottaa.
Kyseessä on tosin ns huoneistohotelli, joita on näemmä Suomeenkin viime aikoina ilmaantunut. Parasta asunnossa on kuitenkin se, että
1. se on täysin uusi rivitalohuoneisto
2. JUURI haluamaltani alueelta Päijänteen rannan välittömästä tuntumasta
3. lähellä miehen työpaikkaa ja pojille varattua päiväkotia/eskaria
4. täysin varusteltu
5. kuulemma pihakin löytyy
6. ei tarvitse lähteä heti ensitöiksemme metsästämään puuttuvia tavaroita kuten ruokapöytää tuoleineen, jne.
7. voimme keskittyä aluksi olennaiseen, eli Suomeen sopeutumiseen ja normaalin päivärytmin löytämiseen.
8. koska tilaa on vähän, onnistunen heittämään enemmän tavaraa pois tässä päässä. Turha maksaa huippukalliita muuttokustannuksia turhasta sälästä, josta voisi ihan hyvin luopuakin.

Huonoja puolia asiassa lienee:
1. ahdas kuin mikä, sillä 85 neliöön on kuvien mukaan tungettu työtilat, saunat ja jopa kodinhoitohuoneetkin. Vieraita ei siis juurikaan ole tilaa majoitella, vaikka täältä niitä olisi jo liuta kylään tulossa...
2. koska kämppä on täysin varusteltu, pitää omat tavarat sulloa johonkin. Onneksi huoneistoon kuuluvat isot varastot, joten sinne vaan.
3. sukulaiset ja tuttavat saavat edelleen elellä tavaramme nurkissaan...
4. kalliihko vuokra. Saman verran maksoimme tosin Amsterdamin keskustassakin, joten turha urputtaa.

Voin siis huokaista helpotuksesta, käydä hakemassa lasillisen konjamiinia, rivin suklaata ja nostaa jalat kohti kattoa ;)))).
SEOOOOONMORO!

Väsyttää niin vietävästi

2008-08-28T12:02:00.000-07:00

...vaan en saa aikaiseksi kaatua sänkyyn.
Mies on taas poissa - tällä kertaa Suomessa. Ei huvittanut lähteä mukaan ja kuinka olisimme voineetkaan kun Veitikan on käytävä eskarissa. Mikähän on tilanne muuten Suomessa lasten "omien lomien" suhteen??? Täkäläinen koululainen (joihin esikoululaisetkin lasketaan) saa tänä vuonna vain 2 jokeripäivää eli vapaapäivää omiin menoihin, joten ne on nopeasti käytetty. Toisaalta, ehkäpä meidän tapausta olisi katsottu läpi sormien koska olemme jo muutostamme tiedottaneet. Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa olen siis taas yksinhuoltaja ja olemme totutelleet jälleen normaaliin viikkorytmiin. Tänä syksynä Veitikalla on eskaria myös tiistai ja torstai iltapäivisin ja poitsu nauttii touhusta täysin siemauksin. Esikoulun lisäksi tällä viikolla alkoi myös Suomikoulu keskiviikkoiltapäivisin. Veitikka aloitti myös rumputunnit maanantaisin. Touhua siis riittää ja vaikka väsyttäisi ei päikkäreille ehdi meistä enää kukaan. Tänään torkuin sentään pojilta salaa aurinkotuolissa... hellettä riittää.
Olppa on isoveljensä rumputunneista hieman kateellinen vaikka kuinka lepyyttelin lupailemalla "kyllä säkin sitten Suomessa pääset ihan mihin haluat...". En olisi saanut hetkeäkään ihailla esikoisen keskittymiskykyä ja tarmoa läiskiä rumpupattereita ja lautasia Karibianmerenihmeen (jota myös Junioriksi kutsutaan)esimerkin mukaan. Olin aluksi uutta harrastusta vastaan, mutta mies puhui ympäri. Nähtyäni poitsun läiskimässä ja hakkaamassa rumpuja sielunsa kyllyydestä tajusin mitä mies tarkoitti. On tärkeää että lapset pääsevät toteuttamaan ja purkamaan itseään oli elämäntilanne miten "sit-ku" vaiheessa tahansa.

Huomenna on luojan kiitos viikon viimeinen "työpäivä". Eräs tuttava tulee aamukaffeille. Iltapäivästä taidan suunnata taas maauimalaan niskajoogaamaan. ;)
Tsüss!
PS. Saa kertoa alkusyksyn Suomiuutisia! Kuten miten työn aloitus loman jäljiltä luistaa, väsyttääkö, minkälainen harrastusrumba, mistä kahvihuoneessa puhutaan (vai ollaanko ihan hiljaa), kuinka miesten/vaimojen kanssa sujuu, mikä rassaa vai eikö mikään, mikä ilostuttaa, onko lapset kilttejä vaiko pikku riiviöitä, jne... kyllähän te tiedätte...

Loma kutakuinkin ohi

2008-08-22T06:52:00.000-07:00

Evästauolla. Silveretta Nova. Pieni haave hiipi takaraivoon: Josko tänne pääsisi/ehtisi vielä joskus takaisin ja vieläpä sen verran hyvässä vedossa, että kipuaisi tästä Sveitsin puolelle Klostersiin. Eihän se ole kuin päivän matkan (kipuamisen) päässä.

6 viikon loma on lopuillaan. Kyse on siis lasten lomasta, ei suinkaan meidän aikuisten. Viimeinen eli 6. viikko on tänä vuonna Zürichin kaupungissa poikkeuksellinen, normaali kesäloma on vain 5 viikkoa. Pojat ovat jo enemmän kuin innokkaita aloittamaan omat viikkorutiininsa (esikoinen eskarin ja kuopus leikkikerhonsa). Enkä pane vastaan minäkään. Sen verran raskasta on tällä viikolla ollut. Appivanhemmat palasivat alkuviikosta kaksiviikkoisen lomansa jälkeen kotiin, joten molemmat pojat ovat kilpailleet sitäkin hanakammin huomiostani. Olimme tässä eräänäkin päivänä maauimalassa. Jossain vaiheessa olin vähällä parkua suoraa huutoa SUUUU TUKKOOOON, kun molemmat muksut huusivat VALEHTELEMATTA 2sek välein ÄITI, KATO!!!! Toinen pulikoi ja temppuili altaassa ja toinen altaan reunalla. Luulen että siinä kaula-niska joogassa vuorotellen molempiin suuntiin nyökkäillen joo, joo-kiva, joo-joo, kiva-joo, hienoa-joo, joo, joo vierähti varmaan tunti ellei enemmänkin. Luulen että sivullisista näytin pois lähtiessämme suhteellisen ryytyneeltä äipältä. Sillä tuskimpa ne iskät muotojanikaan tiirailivat?! Vaikka eihän tuo vartalo nyt ihan kauheassakaan kunnossa tällä hetkellä ole, mutta silti...

Itävallassa oli itkettavan kaunista. Menimme rajan taa Montafonin laaksoon, vain siksi, että sieltä saa samassa paketissa aivan kaiken ja hieman halvemmalla kuin Sveitsin puolelta. Laaksoon ajaa vaivaiset 2h ja ilman serpenttiiniteitä. Suomalaisille laskettelijoille tutut St. Anton ja Ischgl ovat kulman takana, samoin kuin Piz Buinin huippukin. Appivanhemmille oli varattu golfailua, meille taas vaellusta, pyöräilyä ja kiipeilyä. Lomahuoneistomme sijaitsi Gaschurnin kylässä. Suosittelen lämpimästi Haus Wittweriä kaikille (http://www.haus.wittwer.at/). Me maksoimme max 8 hlö huoneistosta vajaat 70€/yö. Asunnon sijainti oli huippu ts kävelymatkan päässä kaikesta: kaupasta, ravintoloista, bergbahnista (hissiä), maauimalasta, seikkailuleikkipaikoista, jne. Talvella hinta on tietysti aivan eri luokkaa ja vapaiden hiihtoviikkojen löytäminen vaikeaa. Monika Wittwerin mukaan esim helmikuussa ei ole tilaa vuosiin, sillä vakiovieraat ovat varanneet hiihtolomaviikot jo vuosiksi eteenpäin.

Kävimme useammankin kerran poikain kanssa vaeltamassa, mutta mikä parasta pääsimme myös miehen kanssa kahden reissuun:

2 Päivän hyttivaellus (Gaschurn-Valschavieltal-Neue Heilbronner Hütte-Gaschurn)
Valschavieltalin jokilaakso oli huikean kaunis Nature 2000 -suojelualue. Laakson perällä oli 2 alppilampea, joilta avautuva näkymä henkeäsalpaava. Kolmas lampi/järvi oli vuoristomajan vieressä. Hytti on tällä kertaa iloinen yllätys. Rötiskön näköinen iso hökkeli oli juuri remontoitu ja monista muista vuoristomajoista poiketen tarjosi lämpimän suihkun. Muonatarjontakin oli monipuolisempaa kuin useasti Sveitsin puolella. Takaisinpaluu sujui sakeassa sumussa. Onneksi reitti oli hyvin merkitty.

Ah, parasta lopettaa. Juttu ei nyt luista. Antaa kuvien kertoa puolestaan.
Muksuja kavereineen ravaa jatkuvasti sisään ja ulos. Onneksi pojilla on leikkikavereita, mutten näköjään millään pysty välttämään palvelijan asemaa. Parasta asettua suosiolla jonnekin hellan ja askartelukaapin välimaastoon, kunnes on aika lähettää leikkikamut kotiin.

Taistelupari poseeraa lomakodin edustalla. Valmiina seikkailuihin!

Linssin eteen on kävellyt harvinainen eläin, jota myös äidiksi kutsutaan. Matkalla Piz Buinin (3312m) jäätikköjärven (Silveretta Stausee) ympäri.

Jeees, me pulahdettiin jäätikköjärveen!

Eläköön NATURA 2000! Onneksi tämäkin kaunis laakso on suojeltu virkistyskäyttöön. Reiluun 2300 metriin oli yllättävän kova kipuaminen. Kunnossa on tosiaan parantamisen varaa.

Heeei, mihin sä meet??? Mä ajattelin nimittäin käväistä Tirolin puolella. Etkös tule mukaan??? (Tirolin ja Voralbergin rajapyykki)

UGH! Mä oon UROS. Enkä osaa olla kastautumatta joka ikisessä alppilampareessa... Mut hei, ei se mitään, mulla riittää nimittäin sitä kuuluisaa suomalaista sisua. Vaik nykyään en tosin enää tiedä kummat on sisukkaampia; alppien asukkaat, vaiko suomalaiset... Jos ei oo Jussilla aikoinaan ollut helppoa suollaan pelkän kuokkansa kanssa, niin tulkaas katsomaan täkäläistä meininkiä! Tuuletetaas hei niille!

Ammuuuu!

Veit sanat suustani!

Huh, vihdoin Neue Heilbronner Hütte näkyy. Karu yöpymispaikka. Mutta sisällä oli lämmintä, kotoisaa ja halpoja herkkusnapseja! Niillä katosi pahinkin lihaskipu.

Pieniä tutkijoita oomme kaikki!

Esikoinen köyden jatkona. Poitsu on kehittynyt huimasti, vaikkemme kiipeilemässä usein käykkään. Enää touhu ei hieman yllättäen olekkaan pelkkää köydessä roikkumista.

Eläimellistä elämää

2008-08-08T13:15:00.000-07:00

Huomasin kesän alussa pihallamme pyörivän kolmella jalalla juoksevan kissan. Ja kuinka ollakkaan, näytti kisu viettävän turhan paljon aikaa parvekkeemme alla. Ryhdyin kyttämään tilannetta jossain vaiheessa oikein tosissaan. Kisu saapui aina aamutuimaan partsimme alle koisimaan ja liukeni jälleen pimeän tullen omille teilleen... kuulemamme mukaan muilta kotikissoilta ruokaa nyysimään.

Kissaihmisenä olin tietysti hieman huolissani. Kenen katti, miksi päivät aina meillä, missä tassu loukkaantunut, kuinka kauan säilynee hengissä, pitäisiköhän alkaa syöttämään, jne. aikani pähkäiltyäni soitin löytöeläinpuhelinpalveluun. En nimittäin todellakaan halunnut kissan riutuvan, kituvan ja kuolevan pihallemme. Maanantaina soitin vihdoin löytöeläinpalvelusta saamaani eläinpelastuspalvelun numeroon ja pyysin apua kisun kiinniottamiseksi. Sieltä tulikin vielä saman päivän aikana paksu täti ison häkkiansan kanssa ja yritti tunkeutua partsimme alle. Eihän siitä mitään tullut ja jos kisu olisi ollut vähääkään ihmisiin luottavainen olisinhan saanut sen jo itsekin kiinni. Täti joutui siis jättämään ansan pihallemme ja kiirehti pelastamaan muita eläimiä... hommaa riittää.

Viritin ansan illan suussa tädin neuvojen mukaan. Odottelin ja kuulostelin koko illan kunnes klo 22 räpsähti. Eikun fikkarilla saalista tarkastamaan. Siilinpoika per...le. Ei auttanut muu kuin jättää ansan ovi siltä yöltä auki, jotta siili löytäisi itse tiensä ulos. Uusi yritys seuraavana yönä. Viikon aikana selvisi, ettei katti suostunut syömään muualta kai lautaselta ja ettei se ollut lainkaan tyhmä. Vasta eilen sain houkuteltua sen ansaan niin syvälle että ovi räpsähti kiinni. Kisulla iski tietysti paniikki, joten juttelin sille rauhoittavia keskellä yötä puolen tunnin ajan ennenkuin löytöeläinpalvelun tyyppi ehti paikalle. Setä lupasi toimittaa kisun pikaisesti eläinsairaalaan, jotta tassu saataisiin kuntoon. Sen jälkeen yritetään metsästää omistajia. Jos kisu on koditon, etsitään sille uusi koti. Eläimen lopattamisesta ei mainittu missään vaiheessa sanaakaan. Aika uskomatonta ja hienoakin. Luotan että kisu saa paremmat eläkepäivät kuin syksyn tullen viluun ja nälkään parvekkeemme alla riutumisen.

Tädin virittämä ansa. Kisun sijasta ansaan asteli siili. Onneksi ei sentään koko kulmakunnan katit. Sen verran reippaasti pistin kisujen gourmetruokia tarjolle.

Entäs sitten tämä eläinuutinen ja ällistelynaihe: Täällä on SIILIKESKUS!
Naapurin täti löysi pihaltamme 6 viikon ikäistä siilinpoikaa. Siis sellaisia silmät ummessa ryömiviä ja vinkuvia valkopiikkisiä rääpäleitä. Tädin piti lähteä päiväksi töihin, joten siilit pääsivät meille siksi aikaa hoitoon. Jee, jee, upeaa, mahtavaa mielenkiintoista ajattelin. Siis aluksi. Siilinpoikia tulisi syöttää 1ml ruiskulla 10 kertaa vuorokaudessa (kissankorvikemaitoa) ja siinä välissä niiltä pitäisi hieromalla saada vielä pissat ja kakatkin tulemaan. Noh, teimme poikain kanssa ohjeiden mukaan. Yksi iltapäivä riitti. Mihinkään muuhun aikaa ei nimittäin jäänytkään. Kun naapurin tätimme tuli illansuussa eläimiä noutamaan, olin enemmän kuin tyytyväinen. Siilikeskus hoitaisi siilit aikuisiksi, mikäli ne elossa hoidostamme selviävät. Siilitarina ei kuitenkaan pääty tähän. Keskuksesta luvattiin toimittaa meille kaksi yksilöä takaisin - siis jos niin haluamme - laatikkoineen ja kotitaloineen heti kunhan ne ovat sen ikäisiä että selviävät vähemmällä hoidolla. Meidän tehtävämme on silloin kotiuttaa siilinpojat takaisin pihallemme. Odottelemme siis syys-elokuuta ja siilinpoikasia.

Huh, saimpas päivitettyä eläinjutut ennen lomaa. Teksti on mitä on, mutta nyt on pikkasen kiire koisimaan. Palaamisiin kunhan olemme kotiutuneet Itävallasta. Meidän ferienwohnungissa nimittäin tuskin on wlania. Seonmoro!

Appivanhemmat kylässä

2008-08-07T12:09:00.000-07:00

Appivanhemmat tulivat viimeiselle lomalleen vuoristomaisemiin ja lauantaina suuntaamme Itävaltaan. Me pääsemme miehen kanssa vaeltamaan kaksin, appivanhemmat lyömään kolopalloa vuoristokentille ja pojat polskimaan jokiuimalaan tms.

Eipä tässä muuta tällä erää. Jatkan juttua paremmalla ajalla... on nimittäin ollut hieman jännää puuhaa niin siilinpoikasten kuin loukkaantuneiden kissojekin kanssa. Nytkin on ansa pihalla saalista odottamassa. Mutta kuten sanottu, paremmalla ajalla lisää ;). Tsüss!

Ripulivirus vaihtoi isäntää

2008-08-04T05:05:00.000-07:00

... ja seuraavaksi olin vuorossa minä. Perjantaina ilotulitteita sytytellessämme uni meinasi tulla silmään melkein väkisin ja muutenkin oli perin omituinen olo. Syy selvisi lauantaiaamuna kun kiirehdin vessaan, jossa tulikin sitten istuttua suhteellisen tiheään otteeseen seuraavan vuorokauden aikana.

Mies luotsasi poitsut autoon ja eikun menoksi. He lähtivät ensi kertaa ilman emoa vuoristoon ja kivaa oli. Aikovat ottaa kuulemma uusiksi heti kun sopiva viikonloppu löytyy... minulle on siis vihdoin ja viimein tiedossa sitä harvinaista OMAA AIKAA. Ongelma vain on se, että minunkin tekee mieleni vuoristoon niin usein kuin mahdollista. Eikö ihminen osaa olla koskaan mihinkään tyytyväinen???

Kulutin koko viikonlopun mahdollisimman lähellä vessaa, lähinnä lukuasennossa terassilla. Ah sitä rauhaa. Vaikka vihdoinkin pitkäaikainen haaveeni rauhaisasta kotiviikonlopusta ilman yhtäkään urosta lähitienoilla toteutui, oli lopulta mukava saada ne miehet takaisin kotiinkin. Ja kalajuttuja riitti.
Kyseiselle leirintäalueelle olivat tällä kertaa löytäneet myös hollantilaiset! He löytävät jostain kumman syystä aina ja kaikkialle. En tajua? Juuri muita turisteja siellä ei olekkaan näkynyt. Telttailijoiksi syntyneet hollantilaiset omaavat ilmeisesti oman puskaradionsa. Ko. paikkaa alppijärven rannalla kun ei todellakaan netissä mainosteta, eikä yleisimmissä kartoissakaan ole siinä kohtaa teltan kuvaa. Paikka pitää joko tietää tai kuulla puskaradiosta. Monet kehuvatkin sitä nimenomaan juuri siksi Keski-Sveitsin parhaaksi telttapaikaksi. Suurin osa leirintäalueista kun on asuntovaunukansan valloittamia pieniä "kesämökki"kyliä, joista me yritämme pysyä mahdollisimman kaukana. Ja suosituimmat leiripaikat, jotka sijoittuvat vesistön ääreen maksavat usein maltaita, jolloin kustannuksiltaan on ihan sama yöpyäkö hotellissa vaiko teltassa. Vaan ei tämä. Hinta on mitätön, aamiaisen saa tilattua kioskista, vuoristojärvi on peilikirkas ja jopa 80m syvä, puhdas ja lämmin, nuotiopaikkoja ja puuta riittää yllin kyllin, vaellusmaastoissa riittää kovemmallekin adrenaliinireissulle, ja maisemat kuin suoraan postikortista.

Niderbauen Chulmin (1923m) kupeessa on loistava paikka...

...matkustaa vanhanaikaisella puhelinhissillä, vaeltaa kukkien täyttämillä vuorenrinteillä, ihailla Sveitsin sitä itseään, sillä täältähän kaikki alkoi...
Kuvassa vierelläni aito Nykin (ööö-)) siirtolainen jo 20v Zürichissä asunut rastapää. Kehuipa hänkin paikkaa leirintäalueineen lapsiperheiden unelmaksi. Hmmm...

...kokeilla leirielämää autovapaalla alueella... jos ovat ne lukuisat lapsuuteni lapiin suuntautuneet telttareissut jättäneet syvät muistijäljet sieluuni, saman tehnee tämä paikka pojille.

1.August, Nationalfeiertag der Schweizer

2008-08-01T01:06:00.000-07:00

Perjantai ja juhlapäivä.
Piti lähteä vuoristoon kolmeksi päiväksi, vaan sää pani suunnitelmat uusiksi. Autokin on jo pakattu valmiiksi, mutta aamuyöllä alkanut ukkonen ei ota laantuakseen ja kohta ollaan sentään jo lounasajassa. Ai että mekö sokerista? Se ei ole suinkaan syy. Vuorilla saati metsässä ei täällä kannata ukkosella juuri olla, ei etenkään jos henkikulta on vähääkään kallis. Ukkosta edeltää usein myrskytuuli jolloin oksaa lentää ja puuta kaatuu kuin paremmaltakin metsäkoneenkuljettajalta.

Istun siis koneella ja teen saksan verbiläksyjä, joihin en ole juurikaan energiaani aiemmin uhrannut. Silti juttu luistaa naapureiden kanssa ihan ok, joskus huonommin, joskus paremmin. Voi olla että kuulijaa väsyttää kun sanat ovat rouvalta aina hakusessa, mutta jatkakoot matkaa. Rouvaa ei todellakaan haittaa. Tapoihin kuitenkin kuuluu vaihtaa muutama sana, joten kielitaidostani huolimatta jutustelijaa riittää, joskus jopa yli oman sietokyvyn.

Pojat odottavat malttamattomina iltaa. Ostin heille eilen ensimmäistä kertaa ilotulitteita. Emme todellakaan ole ilotulitusihmisiä, mutta nyt teki mieli hemmotella poikia. Niimpä matkaan tarttui tähtisadetikkuja, tulivuoria ja formuloita. Lähinnä siis korvalle mahd helliä mutta silmälle iloja. Saas nähdä kuin käy.

Tässäpä pari kuvaa ilta-aurinkoisesta puutarhasta.

Puutarhan pensasaidan taakse tekemäni "kivipuutarha" kuvassa oikealla villiintyy kun kevätkukkien kukinta-aika meni ohi. Enää ei riitä energiaa eikä intoakaan uusien kukkijoiden hankkimiseen saati kivien kantamiseen. Puutarhasisäänkäynnin päällä rehottava viinirypäleköynnöskin kärsii. Viime vuonna rypäleet paleltuivat Suomilomamme aikana. Tänä vuonna menin sitten kastelemaan ja lannoitamaan sitä, ja eikös köynnökseen kai siksi iskenyt joku home. Saammekkohan yhtään rypäleterttua syötäväksemme?
Rakennustyömaan tyypit tekivät nurmikon päälle sora-alueen ja selkäni takana on projektipäällikön työmaakoppi.

Mutta rosmariini sentään kukoistaa. Leikkasin sen viime vuonna melkein polvikorkeuteen ja siitäkös se piti. Nyt pitäisi vain saada aikaiseksi kuivattaa yrttiä Suomeen mukaan. Me kun olemme rosmariinin suurkuluttajia, joten yksi pikku ruukkupensas ei riitä kuin viikoksi. Ja viherhuoneestahan minun on turha Suomessa edes unelmoida.

Ripulista eloa

2008-07-29T12:08:00.000-07:00

Onneksi pojat ovat tähän asti säästyneet vaivoilta ja taudeilta, jotka aiheuttavat epätoivottavien ruumiineritteiden pakonomaista ulosryöppyämistä. ;)))

Vaan kerta se on ensimmäinenkin. Viime viikonloppu vietettiin vuoriston sijaan visusti kotosalla, sillä esikoinen juoksi 4 vuorokautta vessassa päivin ja öin, ajoittain jopa 30min välein (no ei nyt sentään yöllä). Vasta eilen oli vessassa rauhaisaa. Sain jopa lukea Suomen Kuivalehteä kun kukaan ei tullut polvet linkussa ajamaan pois (haaveena on saada tulevaisuudessa 2 vessaa...).

Seinät olivat kaatua päälle, joten tänä aamuna lähdimme liukkaasti Rapperswiliin lasten ikiomaan eläintarhaan, jossa ponit, possut, kukot, kanat, kilipukit, norsut, jne... syövät ahnaasti lasten tyrkyttämiä popcorneja. Olppa se sinne vinkui jo toista viikkoa. Vaan eläintarhassapa poika oli hemmetin kärttyisällä tuulella. Noh, arvasihan sen. Mahahan sillä oli kipeä! Ja se poitsuhan ei helpolla vieraissa paskalle taivu. Ei kun kotiin. Johan me ehdimme tainnuttavassa helteessä 4h eläinten perässä juostakin.
Toisaalta, ehkäpä toisen huono olo johtui osittain myös eilisestä ampiaisen pistosta jalkaan. Vasta kotona huomasin että jalanpirulainen oli turvonnut ja helotti kuin tomaatti.

Kotona olikin vessa taas kovassa käytössä ja tällä kertaa siis kuopuksen toimesta. Siitä huolimatta aion suunnata huomenna maauimalaan. Veitikka haluaa tällä kertaa Seebachiin koska siellä on parikyt metrinen vesiliukumäki ja muuta kivaa... Käyhän se. Meteo lupasi 29 astetta ja 55 ilmankosteutta (ilma tuntuu siis huomattavasti kuumemmalta kuin asteet näyttävät - sen opin tänään SF:n meteorologilta). Pistän leirin vain huussin lähimaille, ettei käy vahinko.

Onko muuten itselläsi sellainen olo, että lapset pitävät seremoniamestarina? Mulla on! Hiemanko rassaa kun kotiin jostain lapsille tarkoitetusta aktiviteetista, kuten uimalasta, eläintarhasta, huvipuistosta, jne. saapuessamme tenavat kysyvät heti ovella: "Ääääitiiii, mitä me nyt leikittäis????" Tänään vastasin: "Hemmetti, en minä tiedä! Keksikää ITSE ja jättää mut edes hetkeksi rauhaan. Nyt on äidin oma HETKI!!!"
Juuh, mies on taas pitkää päivää töissä (kuinkas muuten) ja oma biokäyrä näyttää lapsiepäystävällistä aikaa kuukaudesta! MÄ HALUUUUUN OLLA HETKEN YKSIN JA RAUHASSA! Siis muulloinkin kuin YÖLLÄ!

Miehen paidat on silitetty (ihan tosi, en voi olla enää silittämättä vaatteitamme - olen sentään sen verran sveitsiläistynyt), pojat on nukkumassa ja ... on RAUHALLISTA! Ehkäpä rikon tämän hiljaisuuden katsomalla ilman miestä viimeisen jakson "Tahdon asiasta". Kiitos vielä kerran Neiti M.! Niistä DVD:stä on irronnut monet naurut. Suomeen palattuani kaipaisin listaa muista hyvistä suomisarjoista joista olemme jääneet näinä 6 vuotena paitsi.

Omalla retkellä Kerenzerbergillä

2008-07-21T05:07:00.000-07:00

Mies on viime aikoina tehnyt niin pitkää päivää, että koen olevani yksinhuoltaja. Se rassaa erityisesti, jos vieraita saapuu kylään. Iltaisin ole niin kuollut, etten jaksa juuri seurustella, vaan tuijotan töllöä ohjelmista mitään muistamatta.
Ja kotiin VIHDOIN saapuessaan mies ihmettelee ja kummastelee kun en seurustele vieraiden kanssa. Voihan v...u. Okei, oman veljeni kanssa pystyin ottamaan rennosti, mutta silti miehen arvostelu ja ihmettely rassaa välillä sietokyvyn äärirajoille. Niimpä päätin liueta maisemista päiväksi vuoristoon. Se tekee aina hyvää sielulle ja ruumiille. Tosin jalat olivat jälkeenpäin kuin kaksi tönkkösuolattua silliä.

Lehmä on sveitsiläisen pyhä eläin. Moinen märehtijä on kaunis ja yleensä onneksi myös ystävällinen. Jos lehmä pelottaa on turha lähteä vaeltamaankaan. Vaelluspolku kun vie yleensä väistämättä laitumen läpi. Lehmän takana oikealla kuuluisan Heidimaan sahalaitahuiput (Toggenburgin vuoristojono), alhaalla vasemmalla Walensee.

Teeppäs elikko tilaa... ja lopeta se vaelluspolulle kakkaaminen!!! Johan tässä on sonnassa kahlattu!

Huipulla! Nüenchamm 1983m. Eihän ylösmeno vielä missään tunnu - hengästyttää toki hieman. Alastulossa lihakset saavat rääkkiä.

Uudet kengät hankaavat. Enkä ole niihin muutenkaan tyytyväinen. Vaan kyllähän niillä Suomessa parit lappivaellukset toki vielä tekee...

Lihaskuntojumppaa heh, hee!

Vuoristojärvi Talalpsee. Biksut oli mukana, mutta tuulen yltyessä ei uiminen innostanutkaan. Tyydyin uittamaan kiehuvia jalkoja peilikirkkaassa vedessä.

Alas tulin kesäkelkkaradalla (Rodelbahn) ja kuvan kaltaisella potkupyörällä (Trottinett). Kelkkaradassa meinasi vanhalta päästä itku. Rata kun kulki osittain korkeiden kuusien puolivälissä, rata huojui ja kälynen kelkka matalien reunojen välissä myös... ei ollut korkeanpaikankammoisella kivaa, etenkin kun radalla piti mennä myös mahd lujaa, jottei seuraava hurjapää painele suoraan päin. Sen sijaan potkupyörällä hurjastelu oli kivaa!

Viikko-ohjelma, perjantai

2008-07-13T11:32:00.000-07:00

2.30 Herätys. Olppa hipsutteli meidän makkariin ja valitti ettei uskalla yksin pissalle. Sen jälkeen ei uni tullut enää silmään ja valvoin puoli kuuteen asti.

7.30 Uusi herätys. Olin totaalisen kuutamolla. Aamiainen, eväät suihku, jne aamutoimintaa.

8.00 Esikoinen lähti eskariin. Päivästä on tulossa erittäin helteinen.

10.00 Olimme vieraiden kanssa valmiit lähtemään kaupungille. En enää näytä kaupunkia turisteillemme, vaan kartta kouraan ja tervemenoa. Infoon sen sijaan kuinka meille löytää julkisilla takaisin.

11.50 Esikoista vastassa. Viimeinen kiskipäivä. Loma edessä!

13.00 Pojat pehkuihin ja äippä perässä. Sää olisi mitä mahtavin uimiseen, mutta Olppa yskii ja äippää väsyttää armottomasti. Nukuin päikkärit ja surffasin hetken netissä. Pesin muistaakseni pyykkiäkin.

15.00 Poikien herätys ja samalla saapuivat vieraatkin kaupunkiretkeltään. Oli kuulemma liian kuuma jotta siellä olisi viihtynyt pidempään. Ymmärrän hyvin. Yli 30 astetta menee meikäläisemkin sietokyvyn yli. Jengillä olisi ollut haluja uimaan, mutta Olpan yskimisen takia en lähtenyt edes kuskiksi. Bussilla pääsisi Limmatille helpostikin uimaan. Limmat on joki, joka kulkee Zürichin läpi. Siihen pääsee uimaan helposti monesta paikasta. Joki on peilikirkas ja uiminen on hauskaa sillä normaaliin verkkaiseen tahtiin kauhomalla pysyy koko ajan samassa kohdassa, virta on siksi juuri sopivan voimakas.
Pelailimme terassilla eri pelejä kunnes oli aika alkaa pohtimaan iltaruokaa jne.

19.00 Illallinen. Mies saapui jälleen kotiin 19.30. Ilta kului viiniä ja muita virvokkeita lipitellessä, seurustellessa, jne.

22.00 Kirjan kanssa sänkyyn

Viikko-ohjelma, torstai

2008-07-11T05:59:00.000-07:00

6.45 Herään johonkin. Esikoinen herää myös. Aamiainen, eväät, jne. Sama kuvio toistuu

7.35 Esikoisen aika lähteä kielikurssilleen. Syön, käyn suihkussa, jne. Teen lounaseväät.

8.50 Lähden kuopuksen kanssa leikkikerhoon ja jätän vieraat nukkumaan pois matkaväsymystään. Tänään on Olapan viimeinen Anita-leikkikerho ja äidit on kutsuttu kerhoon mukaan. Kuuntelemme siis satua, askartelemme ja syömme välipalaa kaikki yhdessä.

11.10 Takaisin kotona. Pakkaan uimakamppeet, seurustelen, jne.

12.00 Esikoinen tulee kotiin ja nostamme kytkintä kohti Dielsdorfin maauimalaa. Se on mielestäni lapsille paras ja tarjoaa parhaiten vastinetta sisäänpääsymaksulle. Altaita on joka makuun, vesiliukumäkiä erilaisia, poreallas, trampoliini, lenttiskenttä, jne... toimiva ravintola ja ilmainen parkkis. Mitäs sitä muuta maauimalalta toivomaan?!?

17.00 Nahka kärisee 28 helteessä niin pahasti, että katoan pienimmän kanssa kauppaan viilenemään. Teinit nauttivat olostaan joten jätän heidät vielä hetkeksi ruskettumaan. UV-indeksi varmaan lähempänä kymmentä, ei hyvä.

18.00 Haen muut uimalasta ja matka jatkuu kohti kotia. Esikoinen on aivan kuutamolla ja meinaa nukahtaa jo autoon.

19.30 syöty, juotu jne

22.00 sänkyyn

Viikko-ohjelma, keskiviikko

2008-07-11T05:33:00.000-07:00

5.12 Herätys. Otto herätti huhuilullaan meidät molemmat, ei kuitenkaan onneksi isoveljeään. Poika kapusi meidän väliimme ja potki kunnes olikin aika nousta oikeasti ylös. Unet jäivät vähiin.

7.15 Isoveljen herätys. Aamiainen,eväät jne. Poika on innoissaan kun serkkutytöt saapuvat tänään kylään. Ei malta edes pukeutua.

8.00 Esikoisen aika lähteä kinskiin. Käyn suihkussa ja laittaudun valmiiksi. Surffaan hetken netissä.

9.00 Aika lähteä kuopuksen kanssa lentokentälle. En ole enää mitenkään innokas suhaamaan lentokentälle. Siellä on nykyään aina ruuhka, parkkitalot täynnä jne. Mutta aika aikaansa kutakin. Vain jokunen kerta enää. Finskin iltakoneella lähtijät saatan (jos tarve vaatii) nykyään junalla. Junalla pääsee kentälle noin 15 minuutissa, kun sen sijaan motarilla seisoisin kello kaulassa kotiinpaluuruuhkassa pinna piukassa huonossa lykyssä tunnin.

10.15 Takaisin kotona. Vieraat asettuvat taloksi. Vaihdamme kuulumisia ja lähdemme metsään kävelyretkelle. Käymme ihailemassa metsän takana avautuvaa kaupunki-järvi-vuoristomaisemaa ja meinaamme myöhästyä esikoisen kanssa sopimistamme treffeistä. Koska emme ehdi (ei voi pakottaa vieraita juoksemaan) Veitikkaa vastaan ihan esikoulun portille vaan puoleenväliin matkalla kotiin, pettyy hän niin että purskahtaa itkuun, eikä suostu tervehtimään vieraita. Poitsu on hieman jännittäjätyypiä. Siivotakin hän halusi jo viikkoa etukäteen...

12.30 Lounas ja epämääräistä oleilua ja toisiinsa totuttelua. Veljentyttäristä on tullut teinejä. Pojatkaan eivät enää tavanneet kahta pikkutyttöä, jotka olisivat aina valmiina leikkimään. Teinien mielenkiinto on muualla.

15.00 Lähdemme järvelle uimaan. Tuuli on kylmä, joten en ui. Miten tämä nykyinen vilukissa on joskus voinut olla innokas avantouimari? Pitää Suomessa ottaa itseään taas niskasta kiinni. Vieraat nukkuvat rannalla ja paahtavat itseään.

18.00 Takaisin kotiin. Alan kokkaamaan paikallista gourmetpöperöä eli Bratwursteja ja röstiperunaa. Sveitsiläisen kotiäidin pikaruoka no 1. Ainakin isoveljelleni maistuu.

19.00 Illallinen. Kaikki ovat väsyneitä lyheksi jääneiden yöunien takia. Syystä tai toisesta.

20.00 Mies saapuu kotiin. Pojat nukkumaan. Jatkamme viinin lipittämistä vaikkemme normaalisti enää viikolla juokkaan, vain jos on vieraita.

21.30. Olen niin puhki että painun kirjan kanssa sänkyyn. Niin muutkin.

Viikko-ohjelma, tiistai

2008-07-08T23:29:00.000-07:00

6.20 Havahduin Oton potkimiseen ja miehen herätyskelloon. Yö oli katkonainen koska pojat olivat molemmat kavunneet yläsänkyyn, jossa tuli tietysti yön aikana ahdasta, jne... En jaksanut siis heti nousta vaan vasta hetken päästä... ZZZ

7.20 Havahduin uudestaan kun esikoinen käveli huoneeseen. APUA, nukuin pommiin! Eka kerta. Vauhdilla vaatteet päälle. Aamiainen ja eväät Veitikalle.

7.40 Ulos ovesta ja koska oli minun syyni että olimme myöhässä, saatoin pojan eskarin saksankielentunnille joka alkaa 7.45. Nostin pojan oikotietä aidan yli jotta ehtisi ajoissa ja ehtihän se. Takaisin kotiin ja aamiaiselle kuopuksen kanssa.

8.45 Aika viedä pienempikin leikkikerhoonsa Anitalle. Rouva T lupasi palauttaa pojan kotiinsa kun kerroin tekevän tiukkaa ehtiä siivota vessat, keittiö ja käydä lenkillä kahdessa tunnissa. Hän on tarjonnut apuaan ennenkin, mutta vasta nyt otin tarjouksen vastaan. En ole halunnut turvautua naiseen kovin usein - korkeintaan pojat leikkivät ulkona keskenään. Rouva T:llä on tapana tarjota (jopa tyrkyttää) apuaan, mutta sitten selän takana haukkua muille, kuinka rankkaa on kun tuokin käyttää koko ajan hyväkseen ja käskee kaitsemaan lapsiaan... olen tullut siihen johtopäätökseen että naisella on joku luonnevika tai vähintään hirveä tarve tuntea itsensä tarpeelliseksi omaamatta välttämättä henkisiä resursseja siihen mitä lupaa. Noh, tulemme toimeen oikein hyvin kun pidän pientä hajurakoa ja annan juttujen mennä 80% ohi korvien. Ja sitä juttuahan tulee...

9.00 Siivousta, hinkkausta ja hikoilua. 40 min lenkki ja suihku.

11.10 Rouva T palautti Olpan kotiinsa. Hetken juoruilua.

11.30 Takaisin siivouksen pariin. Imurointia ja vierashuoneen lattian pesu.

12.00 Esikoinen palasi kotiin. Kuulumisien vaihto ja lounas. Munakasta pitkästä aikaa. Esikoinen ei saa sitä enää alas, mutta eipä ollut äipällääkään kovin kaljon idiksiä lounaan suhteen.

13.00 Pojat olivat niin levottomia huomenna saapuvien vieraiden takia, että päätin laittaa heidät päikkäreille. Nukkukoot varastoon. Join kaffet ja surffasin vuokra-asuntoja tulevasta kotikaupungistamme. Pesin koneellisen pyykkiä.

15.00 Aika herättää pojat. Saivat leikkiä itsekseen.

16.00 Pyykit kuivumaan ja matka kohti uimahallia, jossa esikoisen uimakoulu klo 16.45. Hän sai ensimmäisen tason rapumerkin ja olikin tosi hyvä ja itseensä tyytyväinen. Ope käytti häntä koko ajan esimerkkinä. Oli siellä pari muutakin hyvää, mutta loput lähinnä itkivät kun piti hypätä hulahulavanteen läpi syvään altaaseen ja uida siitä rappusille. Olen sitä mieltä että yli puolien olisi pitänyt olla veteentotuttelukurssilla EI uimakoulussa. Esikoinen ei halua jatkaa vaan valittaa että tunnilla pitää istua liikaa paikallaan odottamassa eikä koko aikaa saa sukeltaa. Ja sitä istumista ja odottelua oli nimenomaan sen takia että suurin osa vaati niin paljon veteentotuttelua ja open hyysäystä. Mutta sveitsissä kurssit pitää käydä orjallisesti Asta-Öhön ilman poikkeuksia. Päätimme jatkaa touhua Suomessa, jos tarve vaatii.

18.00 Takaisin kotona. Pojat töllön ääreen nukkumattia katsomaan. Illallisen valmistelua. Tuorepastaa perinteisellä (tylsällä) jauhelihakastikkeella... uppoaa pojille aina.

19.30 Lisää pyykkiä koneeseen. Järkkäilyä, jne...

22.00 Kirjan ääreen sänkyyn ja kohtapuoliin nukkumaan

Viikko-ohjelma, maanantai

2008-07-07T06:11:00.000-07:00

6.45 Heräsin Oton huhuiluun. Pööpäilime hetken, pesin hiukset, puin päälle.

7.15 Herätin Veitikan. Aamupala ja eväiden valmistelu pojille.

8.00 Esikoisen aika lähteä eskariin. Join aamukahvin ja pistin kuopuksen valmiiksi metsäleikkikerhoa varten. Ei pitäisi sataa mutta eilisten rankkakuurojen jäljiltä metsä on märkä. Tsekkaan vielä viimeiset sääuutiset.

8.45 Kohti metsää. Pyörällä pääsisin suorempaan tietä, mutta koska matka jatkuu ostoksille otan auton. Kävimme taas kerran keskustelun "miksi metsäleikkikerhoon PITÄÄ mennä..." Plääh. En tajua missä mättää. Luulen että poitsu on niin perfektionisti ja muutenkin tarkkailijaluonne ettei siedä kerhoa, jossa pitää olla itsenäinen, osallistuva ja uskaltava. Hän on vuoden aikana puhut metsässä kuulemamme mukaan vain satunnaisesti muutaman sanan, vaikka kotona sveitsisaksaa tulee jo auttavasti leikkejä varten. Muutenkin hän valittaa että muut ovat siellä ilkeitä, nauravat ja tekevät jekkuja. En usko että pahantahtoisesti, vaan poitsu ei vakuutteluja usko. Niimpä tänään on viimeinen kerta, sillä kesäloman jälkeen saa luvan riittää. Poitsu saa isoveljensä tavoin päätöslahjaksi "My First Victorinoxin" eli lastenlinkkarin, jota hän on odottanut kuin kuuta nousevaa.

Kuopus työn touhussa metsäleikkikerhossa. Vihannesten leikkely taisi olla mielipuuhaa, sillä siinä ei tarvinnut liiemmin jutella muiden kanssa.

9.05 Jatkoin metsästä matkaa Glatt-kauppakeskukseen linkkariostoksille. Matkaan tarttui alemyynneistä vahingossa myös muuta "tarpeellista". Huomaan hamstraavani (tai ainakin pohtivani moista) "kaikkea hyödyllistä" vaivihkaa, sillä Suomesta on tullut jo huomattavasti kalliimpi maa kuin Sveitsistä.

11.30 Kiireesti motarille ja Veitikkaa vastaan. Vähän kohosi hiki ruuhkassa otsalle, olenkohan ajoissa...

11.50 Veitikka matkalta kyytiin. Ruokakauppaan & syömään.

13.30 Olppaa vastassa. Poitsu kysyi heti linkkarinsa perään. Lupasin näyttää sen vasta kotona. Ensin piti hoitaa ihmisten hyvästely. Vetäjät ovat olleet mukavia ja esikoinen viihtyi metsäkerhossaan aikoinaan kaksi vuotta mainiosti. Pienempää painosta ei voisi vähempää kiinnostaa, kätteli nopeasti vetäjät ja häipyi autolle kytikseen. Gonchi ja Mirjam toivottelivat hyvät jatkot ja minä heille samoin. Muita ihmisiä en jaksanut hyvästellä, ainoastaan Lennyn äidin Connien. Hän on ainoa, jonka kanssa olemme treffanneet muutaman kerran muutenkin. Lenny on myös hiljaisempi poika ja hän oli ainoa, jonka kanssa Olppa kaveerasi edes hitusen.

Tyytyväisellä pojalla tyytyväinen hymy. Omalla pihalla kauan himoittu linkkari kaulassa.

14.10 Kotona. Pojat suoraan sänkyyn. En lue satua maanantaisin, muuten menee liian myöhään. Päikkäreille on silti pakko mennä. Jätin ne viime viikolla useampana päivänä väliin (esikoisella oli eskarissa metsäviikko) ja lähdimme sen sijaan uimaan melkein joka päivä. Seurauksena oli katastrofi. Esikoinen väsähti niin pahasti (varmaan kuumuuskin vaikutti) ettei siitä itkusta, kitinästä ja hammastenkiristelysta pikkuveljelle ollut tulla loppua. Oli siinä pikkuveljelläkin lusikkansa sopassa. Tappelu on nykyään lähes jatkuvaa. Eilen mies antoi isoveljelle ohjeen olla jatkuvasti kantelematta meille ja kehoitti sen sijaan antamaan samalla mitalla takaisin. hmmmm. Nyrkit on jo otettu käyttöön, enkä minäkään jaksa olla aina erotuomarina. Muksikoon toisiaan aikansa. Oppivat ehkä siten olemaan? Mitä sanoo tähän joku kasvatusexpertti? Vinkkejä kaivataan? Mirkka, Kati, Mime, Anu, Ramona... teillä on poikia myös. Kuinka teillä saadaan rauha taloon, vai pitääkö odottaa 10v, niinkuin minun ja oman isoveljeni tapauksessa. Vasta teiniaikojen jälkeen ei nahistelu enää kiinnostanut.

15.00 Purettuani auton jne järkkäilyjen jälkeen surffaan netissa ja nautin ip kaffet. Tänne kirjoittelun sijaan pitäisi olla tekemässä saksan läksyjä, mutta sutasen ne pikapikaa poikien leikkien välissä.

15.30-16.00 Herätän pojat heti kun ehdin.

18.00 Pizzanpaistoa poikain kanssa.

19.45 Saksankurssi kutsuu. Taidan mennä pyörällä. Iltatuuli tuntuu mukavalta kasvoilla ja rauhoittaa muutenkin.

22.00 Kotiin ja nukkumaan. Huomenna on päivä uus.

Euro08 suoritettu!

2008-06-30T23:11:00.000-07:00

Huh! Koko talven siitä jauhettiin kaikissa viestimissä. Laskettiin päiviä, tunteja. Koulutettiin taksikuskeja turstiystävällisiksi turisti-info-pakkauksiksi. Kisojen ajan kaikki oli yhtä jalkapalloa, leivät, pullat, paidat, hatut, jopa Ottokin teki leikkikerhossaan jalkapallo-kaulakorun! Hypetys on nyt vihdoin ohi.
En ymmärrä pelin säännöistä mitään. Mies (entisenä aktiivisena lajin harrastajana) on sentään saanut taottua päähäni ettei ole kyse väliajoista vaan puoliajoista (vai miten se nyt menikään ;?) jne. mutta pilkut, paitsiot ym. ovat menneet suoraan toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Keskityn kentän mieskauneuteen ja jätän muut mieskatsojien huoleksi. Hyvä että Torres ja Ramon voittivat. Kyllä heitä olisi katsonut kirmaamassa kentällä tosin vielä toisenkin kuukauden ;)))))

Olin ns radalla vain kerran koko kk aikana. Ja senkin kisojen aattona. Mukana oli eräs entinen suomalainen huippumimmiliigalainen, joka tiesi homman nimen. Mieleeni tulivat elävästi Salppurin kisojen ajat, jolloin alhaisella moraalisella tasolla varustetut tyttölapset hyppivät sängystä toiseen, tärkeintä oli saada ulkomaalaista lihaa. Samantyyppinen isojako vallitsi Fanzonella. Seuraamme lyöttäytyi tuomariporukka. Jonkun mielestä vauvauvau. Ihan mukavia setiä, ei siinä mitään, mutta ei kiinnostanut. Saatoin svedupetterien päätuomarin oikeaan junaan ja siinä se sitten olikin. Oma mies loukkaantui kun kieltäydyin kaffekutsusta. Haloo??? Olisi pitänyt kuulemma esittää vastakutsu illalliselle, jotta hänkin pääsee pumppaamaan tietoja kuinka päästä tuomariksi EM kisoihin. Haloo???

Olimmepa kerran poikienkin kanssa Fanzonella Zürich-järven rannalla. Mahtavat puitteet. Aurinko paistoi, järvi kimalsi vieressä ja valittavana oli 3 isoa näyttöä, syötävää juotavaa ja seuraa. Peli taisi olla Espanja-Ruotsi. Kun varsinainen peli alkoi, ryytyivät pojat 10 min, joten eikun eikalla junalla takaisin kotiin oman töllön ääreen... se siitä tunnelmasta. Hah, hah.

Odottelua järven rannalla.

Tyttöystävä

2008-06-19T12:33:00.000-07:00

Urs on ulkona kuvioista. Ja juuri kun olin tyytyväinen sosiaalisesta läpimurrosta. Moni muu ulkosuomalainen on valittanut ettei ekana kinskivuonna kukaan kutsu lasta kotiinsa leikkimään. Kului siinä meidänkin tapauksessa reilu puoli vuotta. Vaan olihan nähtävissä ettei pojilla muuta yhteistä ollut kuin autoleikit. Ja Ursia rassasi silminnähden se että hänen oli pakko leikkiä pienemmän eskarilaisen kanssa.

Eräänä päivänä esikoinen tuli allapäin kotiin ja kertoi kuinka Urs ei kuulemma jaksa enää kuunnella hänen juttujaan. Ja olipa haukkunut minutkin lehmäksi... Jaa-a. Mitäpä äitinä siihen kommentoit? No, siihen loppui treffien sopiminen meidän taholta. Tulkoot itse vastedes kerjäämään.

Samalla eskariluokalla on myös Conradin. Hän kuuluu esikoisen tavoin ekavuotisiin. Äitinsä olen tuntenut jo kaksikin vuotta, mutta leikkitreffit ovat kaatuneet aina siihen-tai-tähän esteeseen sekä ainakin omalta taholtani aktiivisuuden puutteeseen. Kuulin äidiltään niin hurjia juttuja Conradinin käyttäytymisestä etten ole pitänyt mitenkään kiirettä treffien sopimisen kanssa. Sinänsä erikoista, sillä aloittipa Conradin metsäleikkikerhonkin meidän rohkaisemana. Hän ei tosin päässyt Veitikan kanssa samaan ryhmään, joten aikataulumme olivat aina ristissä.
Conradinin äiti on syntymäsokea. Hän on täällä tuntemistani äideistä ainoa, jolle täytyisi nostaa hattua. Sen lisäksi että hän on kahden vuoden aikana pyöräyttänyt esikoiselleen kaksi pikkuveljeä lisää, käy hän lisäksi töissäkin... ja kävelylenkillä lähes joka päivä. Ja se on hyvin epätyypillistä täkäläiselle naiselle!Ompa hän myöskin niitä ainoita joiden kanssa pysyy puhumaan monella eri kielellä. Jos sanavarastomme loppuu yhdestä löytynee se toisesta. Usein keskustelumme onkin karmeaa saksa-englanti-italiaa.

Conradin on toki ollut meillä leikkimässä ja mukavaa on pojilla näyttänyt olevan. Vaan eka visiittimme heille pari viikkoa sitten ei ollut mikään suksee. Ensinnäkin pikkuveli Luis rynnisti paikalle ja kielsi kuopukselta kaikkien lelujen käytön. Sen jälkeen hän ei uskaltanut koskea enää mihinkään. Lopuksi Conradin tönäisi esikoista lujaa rintaan ja sitä setvittiin pitkään. Sinänsä mukavalla Conradinilla on paha tapa yrittää valehdella ja huijata niin paljon että siinä moni aikuinenkin kalpenee. Tyyliin syytätte mistä vain, mitään en myönnä. En puuttunut asiaan vaan annoin kodinhoitajan ja äitinsä setviä asiaa, koskapa näytti olevan varsin tuttua kauraa. Sinänsä harmi tapaus. Nyt ei esikoinen suostu enää heillekään kylään. Kyse ei ole vain yhdestä töytäisystä vaan itse asiassa mokoma pikkuherra nyysii esikoiselta kaikki lelut ja pyytää jopa minua ostamaan niitä hänelle kaupasta lisää - siis lähettää esikoisen asialle kertomaan ostotoiveensa minulle. Hmmm... Viime lauantaina mies haki esikoisen kanssa eräänkin kaukoputken Conradinilta kun ei tämä ollut suostunut palauttamaan sitä eskarissa. Hmmmm... Entäpä se lainassa ollut ja siellä rikottu PowerRanger sitten? Ikäviä sattumiako? Hmmm... Tulkoot vaan kylään, mutta taidampa tästä lähtien kollata muksun ennen kotiin päästämistä päästä jalkoihin huumepoliisien tapaan. Olenko jotenkin outo? Vai ovatko muut outoja? Voisko joku kertoa?

Entäpä otsikossa mainitsemani tyttöystävä sitten?
Hooh hoijaa... unijukka kutsuu.
Toisella kertaa.

Jussit kaikille!

2008-06-19T12:06:00.000-07:00

Pitkä hiljaisuus johtuu jälleen flunssasta. Luulen että syynä jatkuviin flunssaepidemioihin on varsin leuto mennyt talvi. Virukset elelevät mielellään kosteissa hieman yli nollan lämpötiloissa. Siksi Damissakin lääkäri käski ulkomaalaisena tottumaan siihen että heidän viruksilleen vastustuskyvyttöminä olisimme loka-huhtikuun aikana jatkuvasti flunssassa. Ja niinhän siinä kävi.
Aiempina vuosina Zürichissäkin on ollut sentään jonkinasteinen talvi. Vaan ei tänä vuonna. Kelkkaakin tarvittiin vain yhtenä päivänä. Siitä tämän flunssakierteen täytyy johtua. Onneksi en ole sentään allerginen. Heilläkään ei ole tänä vuonna ollut kovin hauskaa. Onneksi olen jälleen parempaan päin. Ehkäpä uudelleen saapunut hellekin piristää.

Mies on enenevässä määrin poissa (nytkin neljättä päivää Saksassa), joten hänestä ei ole juuri apua. Onneksi saapuu sentään juhannuskemuihin, jotka vietämme viimevuotiseen tapaan eräällä lähikukkulalla grillaten, ryypiskellen ja sitä-sun-tätä pelaillen. Lasten ehdoilla tietenkin - hmmmm?! Miehelle tosin riittää jo pari kaljaa kupoliin ja mopo karkaa käsistä. Ei, juopon vikaa hänessä ei sentään ole, mutta pienessä hiprakassa häneltä on turha odottaa apua lasten kaitsemisessa - peukalot siirtyvät keskelle kättä ja kädet taskuun. Seuraava päiväkin sujuu ilman hermoromahduksia vain jos ilmoitan hänen "työvuoronsa" olevan parasta aikaa... huoh. Noh, onneksi mies on krapulassa sentään varsinainen koomikko. Koska viikonlopuksi on luvattu roimaa hellettä, lienee parasta suunnata rokulipäivän viettoon vesistön ääreen.

Legoland, Günzburg

2008-06-09T06:18:00.000-07:00

Kas vaan, mikäs täällä on meneillään? Saavuttuamme Günzburgiin oli poliisiautoja kaikkialla, tiet suljettu monilta osin ja ko tauluja joka puolella. Kysely virkavallan edustajalta selvitti tilanteen. Günzburgissa oli suvaitsevaisuustapahtuma ja esiintymässä lukuisia etnisiä orkestereita... pienimuotoinen "maailma kylässä"-tapahtuma siis. Eikös äärioikeisto (uusnatsit) päättänyt pitää oman kesätapahtumansa samassa kylässä, samana päivänä ja viereisellä aukiolla. Kuulemma normaalia toimintaa... silkkaa tahallista pelottelua. Kylän päättäjät huomasivat tilaisuuksien päällekkäisyyden liian myöhään voidakseen ehdottaa oikeistolle jotain muuta viikonloppua. Soppa oli valmis.

Ja missä kokoontuu äärioikeisto, protestoi myös SDP eli vasemmisto. Kuvassa vasemmiston edustajia, jotka olivat hmmm... vähintään yhtä pelottavan oloisia (ja kännissä) kuin aitojen taakse eristetyt makkaroitaan ja kaljojaan kittaavat uusnatsitkin. Uusnatsit näyttivät suorastaan nauttivan huomiosta (ja ilmaisesta poliisivartioinnista) viihdyttäessään jälkikasvuaan paikalle raahatuissa pomppulinnoissaan. Ja jotta soppa ei olisi ollut vielä valmis, päättivät kyläläiset järjestää oman protestinsa johon ed. kuvan taulut liittyvät. Kyläläiset kerääntyivät pitkäksi letkaksi läpi koko keskusta-alueen muodostaen oman muurinsa uusnatsien ja siirtolaisten (maailma kylässä tapahtumapaikan) välille. Komean suvaitsevaisuuslaulannan jälkeen kohosi ilmaan satoja ilmapalloja suvaitsevaisuuden merkiksi.

Günzburg on kaunis kylä. Ja niitä eteläisessä Saksassa riittää. Kuten luontoa myös. Suosittelen lämpimästi.

EURO08, aloitusmatsi. Pojat keskittyvät autojen värittämiseen, iskä matsiin ja äippä kaikkeen muuhun. Onneksi ilta pysyi kylässä rauhallisena. Jokainen vähänkin humalassa rettelöinyt miekkonen otettiin erikoisjoukkojen toimesta kiinni välittömästi. Pojilla oli mielenkiintoista seurattavaa.

Legoland kutsuu! Ja koska samalle päivälle oli myös Saksan eka matsi, oli Legolandiassa tilaa puuhata!

Pojat menossa elämänsä ensimmäiseen leffateatteriesitykseen. 4D esitys oli mannaa myös vanhempien aisteille.

Väsyneet pojat ja tyytyväinen äiti! Ystäväperheemme mielestä Legoland vetää vertoja jopa Pariisin Disneylandille (no comments, en ole käynyt ja tuskin tulen käymäänkään). Veitikan mielestä Legomaassa oli melkein yhtä kivaa kuin Kouvolan Puuhamaassa (no comments, en ollut mukana). Uskoiskohan?.
Mahtava paikka joka tapauksessa, puhdas, kaunis, kompakti, jännä ja puuhattavaa riitti kaiken ikäisille koko päiväksi. Sittemmin meillä ei ole juuri muuta tehtykkään kuin pikkulegoja.

Saksasta löytyisi myös Playmobile-leikkiparatiisi, mutta ehkä joka paikkaan ei ehdi saati jaksa. Suosin muutenkin mieluummin legoja, jotka tarjoavat enemmän puuhaa ja mielikuvitukselle pelivaraa.

Äidin huoli

2008-06-06T06:03:00.000-07:00

Tänään se sitten sattui.
Esikoinen ei tullut säällisessä ajassa kotiin esikoulusta.

Olimme kuopuksen kanssa palanneet juuri metsästä ja odotellessamme puutarhassa isoveljeä kotiin näin kuinka kaikki muut täällä ylhäällä asuvat luokkatoverinsa valuivat mäkeä ylös kuka milläkin fiiliksellä. Kyseltyäni Paranitaranilta, Ursilta ja Michiltä oman lapseni perään, kuulin hänen tuleen kotiin jo aikoja sitten. HÄH?!

Olimmeko olleet liian pitkään metsässä ja esikoinen käynyt turhaan kolkuttelemassa oven takana ja häipynyt sitten ties minne omille teilleen?!? Omantunnon vaivaamana säntäilin sinne tänne ja juoksin talon ympäri. Poikaa ei näkynyt missään. Kotiin asti hän ei ollut tullut, sillä repun ja heijastimen hän heittäisi ainakin terassille.

Kartoitin pikaisesti mahdollisuudet. Ensin soitto niille sankareille, joiden kanssa tiedän hänen kotimatkallaan välillä seikkailevan - siis sillä 5min kävelymatkalla!!! Siihenkin välimatkaan saa kulumaan aikaa vaikka koko päivän! Soitto Tobiakselle ja Conradinille pelästyttivät pahan kerran. Molemmat sankarit istuivat jo ruokapöydässä, mutta omaa muksuani ei edelleenkään näkynyt missään. Seuraavaksi soitin Frau Schreiberille, jolta kuulin poitsun lähteneen kotiin ihan normaaliin tapaan ja aikaan. Sovin hänen kanssaan haravoivani koko rinteen kotimme ja eskarin väliltä. Seuraavaksi soitto naapurin Rouva T:lle. Sovin vieväni Oton sinne syömään ja leikkimään siksi aikaa kun etsin Veetiä.

Olimme juuri lähdössä ulos kun saksalainen naapurinsetä tuli samalla oven avauksella kotiin ja kyseli hymyillen (selvästi ajatukseni lukien) "Etsinet Veetiä? Hän makoilee suhteellisen mukavasti tuolla alhaalla rappusilla ja väittää nimekseen Elias. Eipä halunnut Elias tulla samaa matkaa kotiinkaan." Luoja kiitos! Sillä aikaa kun päässäni vilisivät jo namusedät ja muut sekopäät oli poika ollut erään tyttökaverinsa talon nurmikkoa ihailemassa???? Se oli kuulemma niiiiin ihanan vihreä, kiiltävä ja pehmeä, ettei hän malttanut millään lähteä sieltä pois ja raahautua kotiin!?! Hmmm... pitäisihän minun ymmärtää. Olen kuulemma ollut hyvin samanlainen haaveilija ja vetelehtijä. Olin käsittämättömän onnellinen jälkikasvun nähdessäni. Pidin tosin pienen puhuttelun ja selitin mahd hellävaroen miksi ensin kannattaa tulla kotiin äitiä informoimaan ja vasta sitten lähteä tyttöystävän nurmikkoa tiirailemaan.

Näin jälkikäteen ajateltuna taisin hieman ylireagoida. Vaan kun tilanne on päällä ei rationaalinen käytös ole aina niin helppoa. Tottakai suurimmalla todennäköisyydellä muksu leikkii jossain kivenkolossa, puussa tai pensaassa. Mutta vain kerta riittää. Vain kerran hän tippuu jorpakkoon ja hukkuu, vain kerran hänen aivonsa ajetaan muussiksi, vain kerran pedofiili nappaa hänet mukaansa ja myy eteenpäin. Ja sitä yhtäkään kertaa ei saa tulla. Ja kun huoli iskee, se iskee tähän naiseen täydellä voimalla sillä tuollaisessa tilanteessa aika on A ja O.

Kahvista asiaa - Jura, mainettaan huonompi!

2008-06-05T05:18:00.000-07:00

Tämä on antimainos. Ja nyt tulee varmaan turpaan...

Onko JURA-kaffemasiinat tuttuja? Eikö, no klikkaappas alla olevaa linkkiä:
http://www.jura-ena.com/

Linkin takaa löytyy kaksi kuuluisaa sveitsiläistä. Se sympaattinen maailman paras tenniksenpelaaja, sekä mainettaan huomattavasti huonompi ns "kahvintekokone".
Olin pitkään vannonut, että moista masiinaa ei meille tule. Vaan tulipa sittenkin ja nyt kaduttaa, ja v....aa.

Kahvi on ollut jotenkin hankala asia siitä lähtien kun sitä juomaan opin. Ja se oli Italiassa tasan 20 vuotta sitten. Opin siis alusta pitäen nauttimaan oikeaa hyvää espressoa, enkä suomalaisille tuttua valjua vesilitkua. Muistan ikuisesti kotimatkani finskin koneessa ja lentoemännän hämmästyneen ilmeen kun sain elämäni ensimmäisen kulauksen suomalaista kahvia suuhuni. Se lensi välittömästi vastapalloon ja siis edessä istuvan tuolin selkämykseen. Lentoemo riensi hätiin ja ihmetteli mikä tyttöä mahtaa vaivata, pahoinvointiko? Öykin siinä aikani sanattomana oksennusrefleksin kourissa ja kun vihdoin sain sanan suustani kysyin tyhmänä "mitä minä join?". No kahviahan se oli, parasta juhlamokkaa...

En ole todellakaan niin kulinaristi ja makuhermoiltani heikko, ettenkö olisi oppinut sittemmin juomaan sitä sun tätä litkua laittesta kuin laitteesta. Ja osaksi siitä syystä, että niin kuuluu tehdä. Työpaikalla se takasi pienen hengähdystauon (olin aikoinani vain bilepolttaja, joten luojan kiitos tupakka ei ole ikinä ollut tauon syy saati seuraus) ja vapaamuotoisia sosiaalisia hetkiä. Vaan koskaan en liiemmin juomastani mustasta litkusta pitänyt.

Sittemmin muutimme ulkomaille ja johan tuli kahvista ongelma. Ei meille suinkaan, vaan meidän vieraille. Ai eikö teillä ole kahvinkeitintä? Häh, onhan meillä, tuo on italialainen versio vain... ju nou. Ai eikö teiltä löydy juhlamokkaa? No, eivät tosiaan sattumoisin tuo sitä tänne Hollantiin/Sveitsiin...Jne. Sillä aikaa kahvista tuli myös supertrendikäs tuote ja jokaisesta kulinaristikodista piti löytyä aito espressokone. Mitä kalliimpi ja erikoisempi, sen parempi. Niinkö sittenkään? Siinä vaiheessa päätin, että tämä likka lopettaa kohta kahvin litkimisen kokonaan. Päivittäisestä rauhallisesta kahvipaussista lasten vedellessä tirsoja on tullut pakkomielle (silloin on yleensä myös paras hetki bloggaamiseen). Sen muuttaminen joogaistunnoksi tai vihreän teen terveyshetkeksi on vain ollut niin pirun vaikeaa. Ja kävimpä yhden sanasodan aiheesta Suomikoulullakin, jossa meillä suomalaisilla on se kapseleita käyttävä pieni ja tyylikäs kahvikone. Kun niille pankkiirirouville selvisi ettei meidän tutkijaperheessä ole sellaista masiinaa edelleenkään huokui heistä suoranainen sääli ja tyrmistys... voi, eihän ne nyt enää niiiiiin paljon maksa! Ei maksa ei, joillekin kun kaikki ei ole rahasta kiinni. Sen sijaan sanoin pari sanasta mielestäni maailman typerimmästä keksinnöstä. Jonkun mielestä on perin nerokasta ja mahtavaa että hänen koneensa käyttää vaivattomia kahvikapseleita, jotka toimitetaan suoraan kotiovelle! Tavallaan ymmärrän ja saattaisin olla samaa mieltäkin. Mutta jokin pikku piru mieleni pohjukoissa pitää moista kuitenkin ennemminkin perkeleellisenä markkinamiesten myyntikikkana. Kohta nekin tuhlatut luonnonvarat löytyvät kaatopaikoilta isoina röykkiöinä. Tai sitten eivät. Voihan olla, että joku on älynnyt tehdä laitteista niin kestäviä että pikkuruinen taideteokselta näyttävä masiina kestää kuin kestääkin äidiltä tyttärelle. Hyvä jos näin on! Se vain on markkinamiesten periaatteiden vastaista.

Meistä oli sen sijaan mahtavaa käydä tessinin isäntäperheessämme kahvilla ja huomata kuinka isäntä otti esiin käsikäyttöisen kahvijauhimen. Siis sen sellaisen mummojemme puisen laatikon, jossa on pyöritysvipu päällä! Tajusin itsekin omistavani sellaisen (lahja lukiokamulta - kiitos mime!) ja pitäneeni sitä aina antiikkisena koriste-esineenä! Sen jälkeen valittiin sopivan kokoinen espressokeitin (siis se italialainen tiimalasimalli). Kahvi grapalla oli ah niiiiiiiiiin IHANAA! Ja ompa yllättävän virkistävää käydä kylässä ja saada eteensä vedenkeitin ja murukahviakin! Kyse ei siis ehkä olekkaan kahvista sinänsä vaan sosiaalisesta pakosta tehdä samoin kuin muut, ihailla samoja asioita, haluta samoja tavaroita, jne. Miten se onkin ollut minulle aina niin vaikeaa...?

Noh, miehelle lävähti mukava joululahja firmalta. Ostoseteleitä Baselin ydinkeskustan pieniin liikkeisiin. Mitäpä niillä ostaisi, siinäpä pulma? Kumpaakaan ei olisi huvittanut lähteä varta vasten shoppaamaan, mutta rahat piti kuluttaa ennen poismuuttoamme. Siispä saimme idiksen. Ostetaan markkinoiden kehutuin sveitsiläinen kahvikone suomeenpaluulahjaksi itsellemme. Ehkäpä vieraamme eivät kehtaa enää valitaa. Tuumasta toimeen. Mies valitsi kapeimman ja tyylikkäimmän mallin, koska onhan se hupaisaa jos kone täyttäisi keskivertosuomalaisen keittiön työskentelypinta-alasta puolet! Ja hyvää oli kahvikin. Niin pitkään kuin sitä tuli! Tasan kolme viikkoa ja masiina oli tukossa. Mies kiroili ja putsasi. Saimme yhden kupin maukasta vastajauhetuista pavuista puristettua kahvia. Taas tukossa. Jälleen mies kiroili ja putsasi. Lopulta soitin itse help-lineen ja käskin Juraa hakemaan masiinan. Me ei enää aikaamme sen kanssa kuluteta. Kone oli viikon korjattavana ja seisoo nyt taas keittiössä ehkä toimivana. En ole vaivautunut siihen enää koskemaan. Ensiksikin pitäisi ostaa vedensuodatuskannu (häh?). Koneen vesitankin suodatin ei riitä. Mies kuuli työkavereidensa nyysivän omiin kahvikoneisiinsa labran puhdistettua vettä (häh, hullun hommaa?). Ja toiseksi, kaikki markkinoilla olevat pavut eivät käy, vaan rasvaisimmat tukkivat jauhinosan ja koneiston tyystin (ja mistä me olisimme sen voineet tietää?). Rajoitteita ei käyttöohjeissa mainittu. Raivostutaa. Tähän mennessä olin aina sitä mieltä, että sveitsiläiset tekevät vain laatua. Jura lienee poikkeus. Kahvi on kyllä vaarallisen maukasta, mutta koneiden käyttökestävyys ei liene kovinkaan hyvä. Markkinoiden muka parhaana kahvikoneena olisin odottanut hieman parempaa esitystä.

Kuulin että Stoccalla on kesäkuun kanta-asiakastarjouksena samainen kone. En suosittele! Itse teen kahvini jälleen tuttuun tapaan italialaisella hyväksi todetulla kaffettierellä, joka maksaa vain pari prosenttia Juran hinnasta! Ja hyvää on!!!!! Kun pahin v....s on hälvennyt, vaivaudun ehkä painamaan taas nappulaa! Vai ryhtyisinkö sittenkin kahvilakkoon ;))))?! Kävi niin tai näin, jos ja kun tulet meille kylään, pidätkö ystävällisesti suusi kiinni kahviasiasta ja juot tyytyväisenä juuri sitä litkua mitä eteesi työnnetään. Kotonasi saat sitten taas nauttia mitä lystää.... okei!

Välitilan fiilikset

2008-06-04T12:34:00.000-07:00

Poika halusi näyttää eskarikuvassa rokkarilta. Ja äitinsähän auttoi. Kotikoneella tukka sivuilta sileäksi ja päältä kohti taivasta (ei sentään meikkiä vielä). Kaverit nauroivat, joten tukka raavittiin alas. Tuloksen pistän tänne kunhan koulukuvat valmistuvat. Hyviä kuvia nekin. Pitänee kuitenkin koulia ja tukea jälkikasvua hieman lisää oman tiensä kulkemisessa

Lähdössä esikouluun. Hyvästit äidille.

Mies on Baselissa pari yötä. Hän on lopen kyllästynyt kuluttamaan joka päivä 3h työmatkoihin. Aikoinaan hän urheili joka päivä, joten kärsimys on ymmärrettävää. Jotain lohtua tuonee pyöräily (jalat hapoilla) kodista rautatieasemalle ja takaisin.

Uimataidoton sukellustaitoinen pellehypyssään...

Veeti aloitti uimakoulun kolme viikkoa sitten. Nappijuttu. Hän on kuin kala vedessä ja kuuluisi jo ylempään ryhmään, mutta täällä kurssit kuuluu käydä järjestyksessä. Samapa tuo. Kyllä harrastuksen alkamista odotettiinkin. Ilmoitin poitsun sinne jo joulukuussa, kun kyllästyin siihen että kaikki muut tuttavamuksut harrastivat sitä sun tätä, mutta meikäläiset ei mitään... MEHÄN OLIMME KOKO AJAN MUUTTAMASSA, remember! Olen jo nyt luvannut molemmille pojille, että Suomessa saavat valita laajasta valikoimasta harrastuksia ihan mitä itse vain haluavat. Saas nähdä kuinka ääni kellossa muuttuu kun yhtäkkiä huomaan olevani täysipäiväinen kuski ja omat joogat, body pumpit ja muut jäävät käymättä, hah, hah. Mutta tällä hetkellä tosiaan rassaa se, ettei mihinkään oikein voi ilmoittautua, sillä sitoutua pitäisi vähintään puoleksi vuodeksi kerrallaan, josta siitäkin on puolet lomia. Jo nyt päätin että Otto lopettaa metsäleikkikerhonsa tähän kesään. En jaksa enää kesäloman jälkeen viedä häntä sinne ujostelevana, kainostelevana ja hiljaisena, maksaa hunajaa ja sitten puolet maksetuista kerroista on lomaa tai poika on sairaana. Sen sijaan tuohon viereen Anitan leikkikerhoon kuskaan hänet loppuun asti joka tiistai ja torstai. Anita on huipputyyppi, jonka hellässä hoivassa ovat lähes kaikki lähitienoon lapset jossain vaiheessa askarrelleet, leikkineet ja laulaneet. Siellä ei kielitaidon puute haittaa.

Olemme kertoneet pojille jo muutosta ja he ottivat tiedon vastaan tyynesti. Tulevasta muutoksesta oli pakko kertoa, kun kerran molemmat alkoivat kiristelemään hampaitaan kerrottuamme ettei tänä kesänä mummin ja ukin saunaan ole asiaa (haluan jälleen kerran viettää lomani täällä). Veeti ymmärsi asian oitis ja totesi ykskantaan "kiva, sitten minäkin saan vihdoinkin oikeita ystäviä!". Hmmm, taidan olla kertonut tämän jutun jo? Eilen selvisi että miehelle saattaa sittenkin tulla Suomikeikka. Toivovat tulevasta työpaikasta jo nyt asioita järjestelemään, jne. Ottaisipa tuo pojatkin mukaan, että pääsisin vaikka yksin vaeltamaan, pyöräilemään, tms. Itsekkäästi ajateltu, mutta pakko ottaa ilo irti ehkä hyvinkin viimeisestä vapaasta kesästäni!

Tänään oli viimeinen Suomi-koulukerta ennen kesälomia ja taas jäi jotenkin paskan maku suuhun. Siellä kyseltiin vain ja ainoastaan tulevasta muutostamme, ihan kuin meille ei enää mitään muuta kuuluisi. Oletteko jo löytäneet oman asunnon? No, mitäs luulette... että ostetaan pikapikaa sika säkissä tai vaihtoehtoisesti ravataan Suomessa harvase viikonloppu asuntonäytöissä... haloo! No miltäs se tuntuu muuttaa Suomeen ja joutua taas "lokoisien" kotiäitipäivien jälkeen töihin? Niin hmmm... vaikea sanoa, ei varmaan kovin karmeeta, vaan sehän jää nähtäväksi. Kuinka kummassa miehesi teki päätöksen vaihtaa lääketeollisuudesta köyhäilemään yliopiston palkkalistoille? Niin, hmmm, sehän ei ole niin yksioikoista. Unelmia pitää toteuttaa, eikä kaikkea voi mitata rahassa. Vaan voihan tehty päätös vielä joskus kaduttaa, vaan tuskin poikia... jää nähtäväksi. Ja sitä rataa.

Koska olemme välitilassa eli odottamassa kotimaahan paluuta, kuulumme kiinnostamattomien listalle. Monikaan ei enää vaivaudu "kaveeraamaan". Muistan tosin samaisen käytöksen omaltakin kohdaltani vuosi sitten. Tuolloin Suomeen palasi useampikin perhe ja koska muutto oli etukäteen tiedossa en tehnyt juurikaan eforttia kutsuakseni ko ihmisiä muksuineen kylään, tai en vaivautunut itse kylään, jne. Mitä suotta sitoa siteitä, kun eivät ne kuitenkaan pitkälle kanna... Ei sillä ettäkö harmittaisi. Lähinnä harmittelen sitä, etten jaksaisi odottaa tulevaa muutosta. Olen "heti-tässä-nyt"-tyyppi. Toisaalta halusimme ehdottomasti viettää vielä yhden kesän täällä, mutta toisaalta taas... Päätös on tehty, joten mielikin on jo osittain muuttanut. Toisaalta taas yritän ahmia kaikkea ympäröivää kuin viimeistä päivää... vaikea selittää.

Suomipiirit ovat täällä tooosi pienet ja myönnettäköön että ihmisten tylyys lävähtää hyvin usein märkänä rättinä suoraan päin näköä. Sveitsiläisethän ne ovat kuuluisia sisäänpäin kääntyneisyydestään, mutta he eivät ole mitään suomalaisiin verrattuna. Yksi esimerkki löytyy vaikkapa tervehtimistavasta. Sveitsiläinen pyrkii oppimaan nimesi ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Kaikki naapurituttavani tervehtivät minua nimellä ja yleensä iloisesti hymyillen. Aina ei onnistu, mutta kaikillahan meillä on pahoja päiviä (nm. kokemusta on ;)). Suomalaisseuraan mennessäni kukaan tuskin ehtii korvaansa lotkauttaa, saati tervehtiä. Ehkä juuri ja juuri katsotaan kohti. Sama pois lähtiessä. Olet kuin ilmaa. Italiassa joskus rassasi se, ettei hyvästeistä kavereiden kesken meinannut tulla loppua, kun ciao, ciao, ciao toistui 100 kertaa, ja taas läksiäispusut, vaikka posket olivat ennestäänkin ihan märät... Mutta oli sekin parempi kuin ei mitään reaktiota!

Tänään juttelin yhden kotiinsa piakkoin palaavan luokiolaistytön kanssa. Hän oli päättänyt visusti yrittää jatkaa täällä oppimaansa tervehtimiskulttuuria ja sanoa kaikille vastaan tulijoille (edes saman talon asukeille) huomet, päivät ja hyvän illan toivotukset. Äitinsä kielsi vedoten sosiaaliseen paineeseen olla mahd huomaamaton ja hiljainen. Muuten voi joutua pöpilään. Hassu juttu. Olin nimittäin ajatellut tehdä itse saman Suomeen päästyäni. Siis tervehtiä esim hississä, lenkkipolulla, jumpassa (täällä kaikki tervehtivät minua jumpassakin nimeltä!), jne. Vaan tajusin ajoissa, että ehkäpä ei kannata... emme muuta niin isoon cityyn, että pystyisin sulautumaan massaan, jos kerran saan pöpin leiman otsaani. Joku nimittäin muistutti, että proffan rouvana (öööö-)) minun tulee osata käyttätyä?!? Hei haloo! Minä käyttäytyä?! Ehkäpä alan viljelemään lisää niitä Facebookissakin nyttemmin näkyviä takalistokuvia kiäh, kiäh!
Ei vais, yksi talvi Suomessa ja eiköhän tämäkin nainen ole ruodussa taas. Ei hymyä, ei puhetta. Mutta yhden ominaisuuden toivon kykeneväni säilyttämään... OLEN NYKYÄÄN AINA AJOISSA!!!! Tätä eivät varmasti vanhat lukiokamuni ikinä usko, mutta totta se on! Kellomaassa (käkikelloja en ole täällä niinkään nähnyt, mutta upeita rannekelloja kyllä!) toimii kaikki ajallaan (siis ainakin saksankielisessä osassa, toim huom!) ja niin minäkin. Olen siitä jopa hyvin ylpeä!

Nyt tulee niin paljon kirjootusvirh että unijukka kutsuu. Nauttikaa työ siellä vaan helteistä. Meillä sataa vaihteeksi ja rusketusraidat hälvenevät hyvää vauhtia.
Tsüss!

Kasvukipuja?

2008-06-03T01:49:00.000-07:00

Pikaviesti, sillä minulla on 10min aikaa hakea Olppa leikkikerhosta.

Olen ollut kipeänä viimeiset 3vko. En nyt niin pahasti, mutta sen verran jatkuva päänsärky, tiukka lima onteloissa vaivasivat etten jaksanut kirjoitella päivieni kuulumisia. Ja nyt kun pää on saatu kuntoon, kramppaa kroppa. Lähdin viikonloppuna ekaa kertaa rullaluistelemaan, lenkille, jne... enkä vaivautunut tietenkään venyttelemään. Tyhmästä päästä kärsii nyt sitten koko kroppa. Olin aamulla yhtä linkussa kuin mummovainaani viimeiset 10v. Otto käveli selkäni päällä aamutuimaan, joka auttoi onneksi edes vähän oikomaan kroppaa, jotta kehtasin viedä hänet kerhoonsa. Selviydyttyäni sieltä tein pitkästä aikaa joogan dvd:ltä ja eikös se saamari auttanut saman tien. Kumma juttu, että silti sitä 50min mittaista venytystreeniä ei vaan saa aikaiseksi tehdä... koko ajan on muka jotain tehokkaampaa ja tärkeämpää puuhaa. Niin, niin.

Tänään iltapäivällä pääsemme onneksi poikain kanssa uimaan. Veitikalla on uimakoulu (nappijuttu poitsulle, varsinaiselle vesipedolle) ja me Olpan kanssa polskuttelemme siinä sivussa. Tekee hyvää selälle, niin toivon. Puutarha kaipaisi hieman kitkemistä ja karsimista, mutta villintykööt nyt rauhassa. Oma terveys kerrankin etusijalle.
Tsüss!

26.4-4.5.2008 Tessin, Valle Leventina

2008-05-20T10:00:00.000-07:00

Tulihan nähtyä, eipä tarvitse mennä toiste.
Vaikka matka ei sinänsä ole pitkä (vain 2h) on St Gotthardin 17km tunneli aina niin tukkonen että nytkin jouduimme kesken matkan vaihtamaan reittisuunnitelmaa ja 2,5h jonottaminen St Gotthardin lievässä ylämäkiruuhkassa, pissahädässä ja nälässä vaihtui pidempään (mutta nopeampaan) San Bernardinon solaan, joka olikin yllättävän kaunis. Eikä ruuhkista tietoakaan. Anoppi oli matkassa mukana ja perin tyytyväinen, näkihän hän aimo annoksen Keski- ja Etelä-Sveitsiä siksak-ajoreittimme johdosta. Ajoimme menomatkalla suoraan Maggiore-järven rannalle syömään pizzaa palmujen katveessa.

Ascona. Perheen urokset lennossa!

Ascona. Esikoinen ihastelee näkymiä.

Kevätlomakohde oli jälleen bongattu REKAn sivuilta. Ajattelin maatilan eteläisessä italiankielisessä kantoonissa (Tessin) olevan pojille jees ja niinhän se pupuineen, kanoineen, kissoineen ja lehmineen olikin. Mutta silti. Jotenkin sinänsä idyllinen ja kaunis laakso tökki. Johtuisiko siitä että laakson pohjalla huristeli valtaisa joukko rekkoja, sillä kuuluuhan St Gotthardin tunneli tärkeimpiin napanuoriin eteläisen ja keskisen Euroopan välillä? Vai olenko jo kyllästynyt vuoristomaisemiin, kun kerran mielikin on jo puoliksi Suomessa? Vaikea sanoa.
Saimme ainakin vaeltaa mielin määrin ja jopa miehenkin kanssa IHAN kahdestaan. Söimme hyvin maatalon omia juustoja ja makkaroita, jne...

Strada Alta: Cavagnago-Sobrio. Taustalla näkyy tyypillinen rakennustyyli. Kaikki kiveä, myös katto.

Taidetta vaellusreitillä. Kylämme lähellä oli luontopolku muistaakseni nimeltään "Arte della Pineta". Suojeltu männikkömetsä ja taidekin hiveli näköaistia, kuten tässä.

Kun lapset eivät ole mukana, uskaltavat vanhemmatkin irrottautua sovinnaisuuden kahleista. En ole isolla hädällä vaan muuten vain tuulettelen kuvaa varten...

Parionnea kun kerrankin pääsimme kahden hieman kovemmalle vaellukselle. Ne kun ovat olleet vähissä... Suunniteltu ylityksemme toisen laakson puolelle ei toteutunut liian suuren lumimäärän johdosta. Hemmetti. Valle Lucomagnossa sijaitsee varsin hieno Aquacalda, jonne oli alunperin tarkoitus lähteä yön yli vaellukselle.

Majatalomme juustovarasto. Tilan lehmät viettävät kesän yli 1800m korkeudessa. Lypsetystä maidosta valmistetaan juustoa, jota saa kutsua nimellä alppijuusto. Se ei tosin maistunut lankaan samalta kuin Gotthardin tunnelin toisella puolella myytävä alppijuusto, vaan 100 kertaa paremmalta! Puolitahkoa lähti mukaan joka lajia. Maiskis! (aromikkaat juustot maistuvat taas, kun raskauksien ja imetysten aiheuttamat kieliongelmat ovat poissa - lapsettomille tämä lienee hepreaa.)

Lausanneen terkkuja!

2008-05-10T14:04:00.001-07:00

Olen pienessä hiprakassa, joten viesti voi olla sekava.

Halusin vain sanoa sen, että eipä ole tosiaan herkkua ulkomaanelävän joutua kiperään tilanteeseen tai hankaluuksiin. Erityisesti jos kielitaito on vielä hakusessa tai luonteessa ujoutta. Muista kuitenkin hankkia puhelimeesi ainakin virkavallan, ambulanssin ja jonkun tulkkaukseen suostuvan tyypin numero. Vielä vähän ärhäkkää suomalaista sisua kehiin ja joka tilanne on hoidettavissa.

Minua on kirottu temperamenttisella (mistä lie periytynyt) ja auktoriteettejä pelkämättömällä luonteella, joista on ollut useammin haittaa kuin hyötyä. Ulkomailla ollessani ja ehkä "kielivammaisena" ko piirteistä on kuitenkin ollut korvaamatonta hyötyä. Milloin olen haistatellut italialaiselle ulkomaalaispoliisille pitkät, kun hän yritti kiristää illallinen vastaan oleskelulupa. Ja niinkuin olin jonottanut senkin saamarin ulkomaalaisviraston ovella aamusta toiseen saadakseni oleskelu/työluvan. Mieluummin olin laittomasti maassa kuin antauduin illalliselle (ja käpelöitäväksi) itseään täynnä olevan giggiksen kanssa, joka luuli olevasta suuressakin valta-asemassa.

Ja entäs sekin tapaus Tallinnan laitamilla kun eksyimme museokaarallani heti alkumetreillä matkalla surullisen kuuluisalle Tsekin työharjoittelumatkalleni. Pari pollaria yritti kaikin konstein kiristää rahaa, luottokortteja ja lopuksi jopa matkassa ollutta pyörääni... säälittävää. Onneksi matkaseurakaverillani oli vielä enemmän kanttia ja kokemusta kuin minulla ja siksipä virkavalta jäi ilman ylimääräistä tienestiä.
Jne, jne, jne.

Onneksi Sveitsin poliisi oli LÄNSIMAINEN luotettava poliisi, joka hoiti tilanteen niinkuin suomalainen olettaa virkavallan toimivan. Näin ei kuitenkaan aina ole. Ja onneksi peräänajajani myönsi heti mokansa, joskin käräytti pinnansa kun en päästänyt häntä vähällä. Olisi ollut tosi helppo sanoa, joo mee vaan, ei tässä mitään... vaan kelläs maksatat, jos niskasi jumittaakin vuorokauden kuluttua täräyksestä tai jos autosi rakenteisiin tuleekin näkymätön mutta vaivaava rakennemurtuma? Siksi tilanne pitää aina hoitaa pitkän kaavan mukaan.

Yksi asia silti ihmetyttää ja kummastuttaa. Asuimme hieman reilut pari vuotta Amsterdamissa ennen Sveitsiin muuttoa. Joidenkin mielestä Damilla on pelottava ja paha maine nimenomaan vapaan huumepolitiikan takia. Olihan siellä nistejä riittämiin ja pilvenpolton aromaattinen tuoksu leijui ilmassa jatkuvasti (ja pidän siitä tuoksusta edelleen). Mutta, pelännyt en koskaan. En edes punaisten lyhyjen alueella, en mihinkään vuorokauden aikaan.
Sen sijaan täällä pelottaa heti kun vähänkin epäilyttävämpi tyyppi tulee pimeällä kadulla vastaan. Mikähän kumma siinä on? Jopa päärautatieasemalla päivystävät juopot saavan minut varuilleen. Suomessa vastaava tyyppi ei herättäisi minussa värekarvaakaan. Italiassa sain juosta henkeni kaupalla karkuun ja vältyin täpärästi ainakin parilta raiskausyritykseltä.
Ehkä näistä kaikista kokemuksista on kertynyt sen verran karstaa aivolohkoihin, että uskallan edelleen astua vastarintaan vaikka pelottaisikin.

Äh, mikähän tämän viestin pointti oli? Unohtui... ja nyt meni keskittymiskyky kun töllöstä tulee saksan idolsin karsinta ja pikku sormustillinen Tessinista tuomaamme grappaakin maistuisi. Tsüss!
;-))))

Treffit sveitsipoliisin kanssa...

2008-05-09T23:45:00.000-07:00

Ryöstinkö kelloliikkeen kuuluisalla Bahnhofstrassella? Myinkö itseäni Langstrassella? Uinko alasti kaupungin läpi virtaavassa Limmatissa vai kävinkö kenties kiinni naapurin kurkkuun?

En, vaan jouduin peräänajetuksi. Seisoin liikennevaloissa helteessä ja nälkäisenä matkalla poikien kanssa kauppakeskukseen syömään ja ruokaostoksille. Perään ajoi likaistakin likaisempi veripalvelun auto ryminällä. Syöksyin ulos aivan raivona ja aloin sättiä peräänajajaa että kehtaakin ajaa noin käsittämättömässä paikassa aivan uuden automme perään. Me selvisimme onneksi poikain kanssa säikähdyksellä ja autokin ainakin päällepäin vain vaivoin havaittavalla lommolla. Siihen veripalveluauton kuski "Lisäät vähän vahaa, kiilloitat ja se on siinä. Kiitti ja moi!"
Otin saman tien auton tiedot ylös ja sanoin ettei se nyt ihan noin mene, sori vaan. Ajoimme risteyksen yli bussipysäkille, jossa sanoin haluavani hoitaa kaiken virallisen kaavan mukaan. Tapahtumat paperille, jne... Peräänajaja hermostui välittömästi, kun kummankaan autosta ei löytynyt vakuutusyhtiön kolariselvityspaperia. Hänellä kun oli kiire, eikä siksi koko päivää aikaa hoitaa moista asiaa!

Onneksi tyyppi soitti itse pari neuvoa antavaa puhelua ja suostui niiden jälkeen hankkimaan paikalle poliisin tuomaan meille ko paperin. Kenelle ulkomaalainen soitaa neuvoa antavan puhelun? Aviomiestäni en saanut lukuisista yrityksistä huolimatta kiinni ja poliisin numeroa ei puhelimessani ollut, kuten ei muitakaan hätänumeroita. Jos hätä olisi ollut suuri, olisin ollut omillani, niin kuin olin nyt pienemässäkin hädässä.

Odotimme poliisiautoa 10 min hiljaisuuden vallitessa (pojat saivat popsia kaikki namut, energiapatukat ja juomat jotka autosta löysin). Poliisin saapuessa paikalle ehdotin, että sveitsinsaksan sijasta voisimme hoitaa homman joko englanniksi, saksaksi tai italiaksi. Mainittuani italian, alkoi peräänajaja yhtäkkiä sättiä minua rasistiksi. HÄH!? Sehän on yksi Sveitsin virallisista kielistä, haloo?!!! Vasta silloin tarkastelin tyyppiä tarkemmin. Maailmanomistajan elkeet tyyliin "mähän haldaan kulkaa ihan mitä vaan", hermostunut liikehdintä, suupielet pienessä valkoisessa vaahdossa, pakonomainen virne päällä ja puolinaamaa peittävät aurinkolasit, jotta pupillit pysyvät piilossa. Mitä tulee mieleen? Hälytyskellojen pitäisi soida... Tyyppi ei takuulla ollut aivan selvin päin. Tuskin myöskään humalassa. Verinäytteestä löytyisi mahdollisesti amfetamiinia tai jopa kokaiinia. Voihan ko tunnuspiirteet selittää monella muullakin tavalla, mutta olen nyt tarkoituksellisesti yksisilmäinen. Minulta ei löydy tippaakaan ymmärtämystä ihmisille, jotka istuvat rattiin huumaavien ja/tai humalluttavien aineiden vaikutuksen alaisina.

Poliisin aikomuksena oli luovuttaa vahinkoilmoituspeperi ja häipyä paikalta, mutta minulla ei ollut siinä vaiheessa enää pienintäkään aikomustakaan jäädä kahdestaan mahdollisesti huumeiden vaikutuksen alaisena olevan juipin kanssa täyttämään papereita, joiden sisältöäkään en välttämättä ymmärtäisi. Poliisi jäi turvakseni. Ja menipä heiltäkin prosuureiden täyttämiseen reilu tunti...
Kun vaadin peräänajajalle kaikkia mahdollisia seuraamuksia mitä vain vaadittavissa oli, alkoi sättiminen ja haukkuminen... en onneksi ymmärtänyt puoliakaan, mutta poliisien toppuuttelevasta tyylistä päätellen sain osakseni vähemmän kauniita ilmaisuja. Tyypin ajokortista näin että kyseessä oli kuin olikin saapasmaan siirtolainen, joten muutin meidän välisen kielen italiaksi ja johan kuulin kaikki mahdolliset haistattelusanat sitten silläkin kielellä ja pistin itse samalla mitalla takaisin. Alkoipa hän sättiä ulkomaalaisesta taustastani, hänellä kun on sentään jo maan passi. Onnistuin vastaamaan saksaksi "Parempi sulle, huonompi Sveitsille!" ja sain poliisit puolelleni. Heitin lisää vettä myllyyn käskemällä tyyppiä opettelemaan maan ajotavan, se kun on HIEMAN eri kuin hänen mentaliteettinsä mukaisessa saapasmaassa. Pitihän sitä nyt vähän rokottaa... pieni kostonhimoinen sadisti se astuu sentään tässäkin kotiäidissä.

Heti kun "elvis" katosi omaan autoonsa jäähylle ja kuulomatkan ulkopuolelle, ilmaisin poliiseille huoleni tyypin ajokunnosta ja huumeiden mahdollisesta osuudesta asiaan. Johan tuli pollareihin eloa. Peräsin puhalluskokeen perään (ei heillä kuulemma sellaisia kamoja mukana ole - eikös suomessa aina?!?) ja mielellään myös verikokeen. Johan alkoi kiihkeä soittelu ja supattelu poliisien kesken. Kun paperit oli saatu valmiiksi, lähetettiin minut pois paikalta. Tyyppi otettiin tarkempaan syyniin. Hyvä niin.

Olisi tehnyt mieli huikata juipille vielä lähtiessäni, että saatatpa kuule sisiliansissi joutua vielä vankilaan. Kokkelipäissään ajo johtaa kuulemani mukaan vankilaan aika pian. Karmeinta on, että näitä tyyppejä on liikenne pullollaan ja lapseni mahdollisesti heidän maalitauluinaan. Jos ei tyyppi kerran nähnyt minua seisomassa liikennevaloissa keskellä kirkasta päivää, ilman ruuhkaa tms sählinkiä... miten hän muka huomaisi pienen nassikan ylittämässä kadun tms? Olen äärimmäisen tyytyväinen jos sain juipin satimeen ja mahdollisesti ajoluvan kuivumaan. Olen ainakin tehnyt voitavani.

...jatkoa naapurustojuoruiluun.

2008-05-08T07:17:00.001-07:00

On se vaan niin, etten ole luotu miksikään hiekkalaatikkohengettäreksi, joka jaksaa joka muksun oikkuja koskaan hermostumatta.
Eilen kävi sitten seuraavaa...
Naapurin enkeli nimeltään Noemi ei ole kuulemma ollut koko viikkona koulussa. Mutta sehän ei haittaa perheen elämäntyyliä. Misu juosta vipeltää ulkona pikkupikku bikineissään ja kun sain aikaiseksi kyhätä pystyyn poikien vesilelun niin eikös Noemi ottanut ja kaatanut laivojen uittamiseen tarkoitetun veden päälleen. No ei siinä mitään, kukin tavallaan. Mulla meni hermo vasta sitten kun tyttö löytyi Veetin sängystä läpimärkänä muka piilosta leikkimästä. Ohjasin Veetin tyttökaverineen ulos ja laitoin ovet kiinni. En millään jaksa sisään-ulos-sisään-ulos leikkejä kun muksut ovat ensin kastelleet itsensä ulkona, juosseet hiekkalaatikkoon ja sitten pitäisi päästä sänkyyn...
Seuraava niitti oli, kun misu tilanteen tyynnyttämiseksi haki kotoaan pinon namuja. Hänen välipalansa kun koostuu karkeista, joka päivä. Silloin hermostuin toden teolla ja käskin poikien antaa namut takaisin ja katsoa vierestä kuinka Noemi söi tervellisen välipalansa... ja illalla keräilin namupapereita puutarhastamme. Alan epäillä tytön vanhempien lukutaitoa, sillä niin moneen otteeseen on koulusta lähetetty postia koskien terveellisiä välipaloja.

Lopulta kun Noemin piti lähteä illan karatetreeneihinsä (niistä ei näköjään lintsata vaikka koulusta lintsataankin) sain jankata hyvän aikaa siitä miksen päästä Veetiä hänen perheensä mukaan ko treeneihin. Olin lopulta niin kärynä, etten saanut jatkuviin warum-kysymyksiin muuta ulos kuin darum. Arrrg, että tälläisissä tilanteissa sitä toivoo asuvansa Suomessa, jossa asioiden selvittäminen puhumalla on hieman helpompaa, etenkin kun hermo on kireällä.

Noh, sama tilanne tänään. Veetiä ei olisi tippaakaan kiinnostanut leikkiä tyttelin kanssa, vaan tyttöpä ei EI:tä ymmärrä. Enkä minä ole koskaan kestänyt ihmisiä, jotka jankkaavat ja tankkaavat kunnes asia pitää ilmoittaa níin ilkeästi että viesti menee varmasti perille.
Sää on mitä mahtavin, joten haluamme toki olla ulkona. Muuta vaihtoehtoa ei siis ole kuin yrittää leikkiä kimpassa. Ja taas, Veetiä pehmittääkseen Noemi haki pojille jäätelöt. Tsemppasin aika paljon pitääkseni misulle luennon että tänään oli sitten viimeinen kerta kun hän kuskaa meidän pojille namuja, jäätelöä, kakkuja tms. MINULTA LUPAA KYSYMÄTTÄ. Olin aika hiilenä ja siksi ilkeä. Kysyin joka asian jälkeen, menikö viesti varmasti perille ja loppukaneetiksi, ettei meille ole mitään asiaa leikkimään karkkien saattelemana. Olen nimittäin pannut merkille, että jolleivät naapurin muksut muuten hänen kanssaan leiki, niin suosio hankitaan sitten namuilla.
Huoh. Saavathan meidän pojat namuja ja jäätelöä syödä, ei se siitä kiinni ole. En kuitenkaan pidä siitä, että niitä vedetään napa täyteen joka päivä. Tänäänkin meillä oli jo poikien kesken jätskihetki ennenkuin misu ehti kuvaan omine houkutuksineen.

Kirkuminen loppui. Pitänee mennä ulos tarkastamaan mihin Noemi on pojat tällä kertaa kuskannut. Ja toivottavasti pääsen istuttamaan rauhassa basilikat ja muut.
Ehkäpä pitäisi oppia ottamaan rennosti. Onhan noilla omillakin muksuilla nykyään turhankin usein äly karkuteilla. Raivostuttaa vaan, että kun muu naapurusto hyljeksii, niin meidän on silti pakko kestää. Kun päästiin siitä yhdestä naaman raapijasta niin tilalle tuli toisenlainen päänvaiva. Niin kai se aina on. Ainakin tyttö on aina hyvällä tuulella ja leikkii mielellään kaikkien kanssa, muita koskaan sorsimatta. Se on sentään kaunis piirre ja turhan usein lasten kesken harvinaista.

Leikkikavereita, onko heitä?

2008-05-07T06:24:00.000-07:00

Ciao!
Olen puhunut viikon italiaa, ja koska en ole mikään kielinero, on saksa-aivolohkon aktivoiminen taas työn ja tuskan takana.
Tulin helteiseltä pihalta kotiin evakkoon kun hermostuin naapurin muksulle, joka inttää joka asiassa ´vastaan eikä ole muutenkaan mikään ruudinkeksijä. Ja jos ei ole tälläkään äipällä tänään kovin pitkät piuhat eikä kielitaitokaan ihan kondiksessa, on soppa valmis. Parempi kadota siis takavasemalle.
Naapurin enkelinkaunis punatukkainen misu (8v) on ehtinyt asua talossamme puoli vuotta ja jo sinä aikana ovat kaverit kadonneet jäljettömiin. Tiedän että suurin osa tytön kavereista ei vain avaa hänelle enää oveaan. Eikä aina tekisi meidänkään mieli. Syynä kaverikatoon ja tytön turvautuminen pikkuisiin suomipoikiin johtuu perheen elämäntyylistä. Perheen isä kehui minulle heti muuttopäivänään heidän elävän sossun rahoilla... jossa ei ole sinänsä mitään pahaa. Pahaa mieltä naapurustossa tuntuu aiheutuneen siitä, että äidin ja isin kotonaolosta huolimatta koko perhe shoppailee ja syö ulkona ahkerasti. Koko perheellä on viimeisen päälle merkkikuteet, ja tytölläkin joka viikko uudet vaatteet ja kengät. Pisteenä i:n päälle tyttö kuskaa ulos jatkuvasti toinen toistaan hienompia uusia leluja dinoroboteista ja kauko-ohjattavista autoista lähtien... Viimeinen niitti oli kai se, että perhe lomaili kevätlomalla 4 päivää Pariisin Disneylandissä.
Yritän ajatella positiivisesti. Ainakin tyttö on aina iloinen. Ainoana muksuna tosin suhteellisen dominoiva, mistä johtuen Veitikka ei aluksi kestänyt misua lainkaan. Nykyään hän kykenee jo pitämään puolensa (joskus tosin vain kirkumalla, hampaita kiristämällä ja nyrkkiä puimalla) ja oppiipa hän kieltäkin.

Veitikan paras kaveri on tätä nykyä naapurin Urs. Urs asuu kadun toisella puolella ja on veitikan kanssa samalla esikoululuokalla. Vielä syksyllä ei Ursia juuri Veitikan seura kiinnostanut, sillä kuuluihan hän isompiin ja meidän poika niihin pienempiin kinskiläisiin. Kun Ursilta katosi oma paras kaverinsa, alkoi Veetin ja Ursin lähestyminen. Pojat leikkivät tätä nykyä vain poikien leikkejä ja mielellään vain kahdestaan. Ja Veeti on kiinnostunut kaikesta mistä Urskin...

Starbies sisäleikkipaikka

2008-04-22T01:57:00.000-07:00

Kevätloma ja vettä sataa kaatamalla. Mitä tekee kotiäiti silloin lastensa kanssa?
Olisihan sitä kotonakin vaikka mitä puuhaa ja leikittävää, mutta silloin tällöin on mukava hemmotella muksuja sisäleikkipaikalla, jollainen on kuulemma vihdoin ja viimein saatu myös Suomeen.

Sisäänmaksu on 13 CHF/muksu ja leikkiä saa niin paljon kuin lystää klo 10-18. Äideille on tarjolla wlan, jota nyt testailen. Ravintolasta saa ruokaa joka makuun, joten paikassa voisi tosiaan viettää vaikka koko 8h. Muksut ainakin viihtyvät. Käymme täällä sen verran harvoin, että pojat painavat pää punaisena leikkipisteestä toiseen, jottei mikään vain jäisi kokematta. Onhan tämäkin liikuntaa...
Poikien lemppikset ovat ehdottomasti softball-pyssyt ja rahalla kulkevat autot ja Harley Davidson motskarit. Äidit ja isät saavat jumppaa ainakin trampoliinilla ja juostessaan jälkikasvunsa perässä.

Ja kun on aika lähteä kotiin, puikkaa moni äiti alakerran tehtaanmyymälöiden kautta voipuneiden jälkikasvujen loikoillessa ostoskärryjen pohjalla. Näin täällä tänään.

PS. Että osaa muuten hävettää. Haimme uuden kaaramme lauantaina synttäreideni kunniaksi. Käsivaihteiden käyttö 10 vuoden tauon jälkeen tökki kuitenkin niin paljon, että kykenin vasta tänään ottamaan itseäni niskasta kiinni ja treenaamaan sillä ajoa. Muuten olen ajanut vanhalla... kun se automaatti on kuitenkin niiiiin vaivaton. Uusi auto on kyllä muuten varsin helppo liikuteltava, mutta jotenkin kytkinaivolohko ei vain toimi.... ja kotimäkemme on nyt varsinainen ruuhkakukkanen viereisen työmaan takia. Siinä saa jatkuvasti antaa tilaa vastaan tuleville betoniautoille jne. Joten jos mäkilähtö ei luonnistu, ei kotitiellekkään ole mitään asiaa. Muistan kotikaupungistani erään nuoruuden tutun, joka pyysi aina satunnaiselta miespuoliselta ohikulkijalta apua mäki- ja taskuparkkeerauksessa... ja Lahdessakaan ei niitä mäkiä nyt kuitenkaan niin paljon ollut. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut minkäänlaisia vaikeuksia käsivaihteiden kanssa, ei parkkeerauksessa eikä mäkilähdöissä vaikkei se eka museotavaraautoni (kuka muistaa vielä vaaleansinisen Lenny Kravitzini, jonka muotoilin uudestaan molemmista kyljistä ja ajoin sitten ystäväni kanssa Tsekkeihin ja jätin sille tielleen?) todellakaan mikään unelma ajettava ollutkaan. Noh, perjantaina mies vie vanhan kaaran työpaikkansa autotalliin, joten ei auta muu kuin treenata ahkerasti.

Kiitooooooooos!

2008-04-21T12:52:00.000-07:00

40 vuotta tuli viikonloppuna täyteen niin että paukkui! Kiitos kaikille muistaneille (asian tienneille)!

En ollut missään bileilemässä, vaikka Zürichissä olisi ollut Suomibileet eräässä kapakassa. Ja koko ajan oli jotenkin sellainen olo että OLISI PITÄNYT. Vaan meikähän ei meinaa kirveelläkään tehdä mitään sellaista mitä PITÄISI muka tehdä. Olin aivan puhki päivän retkeilymme jälkeen, joten katsoin viisaimmaksi kääriytyä siipan kainaloon ja juoda kalsharikännit hänen kanssaan poikien mentyä nukkumaan. Ei jaksa vanha enää bilettää ;-)))))))). Onneksi nuorena on sentään tullut nojailtua sen verran ahkerasti baaritiskiin, etten koe jääväni mistään paitsi. Itsensä rahtaaminen suht vieraiden ihmisten kanssa suht vieraisiin kapakoihin ei vain aina iske. On aivan eri asia juhlia vanhojen tuttujen kamujen tai edes maailmalla tavattujen hengenheimolaisten tai muuten vain hyvien ystävien kanssa kuin...
Ehkä olen paremmassa kuosissa ja pirteämpi sitten kun 50 ja 60 tulevat tauluun, ken tietää?

Synttäripäivän kohokohta oli karhujen kosiorituaalien seuraaminen Langenbergin eläintarhassa (http://www.stadt-zuerich.ch/internet/gsz/home/naturraeume/wildpark_langenberg.html). Johan siellä on tullut käytyä useammankin kerran, mutta vasta nyt näimme karhut. Ja voi luoja mikä esitys se olikaan! Olimme juuri lounastamassa, kun metsästä ilmestyi kaksi kontiota polskimaan ja etsimään kalaa ravintolan vieressä olevaan lammikkoon. Kun ei kalaa löytynyt, aloittivat nallekarhut sen verran hellyyttävät pussailu- ja halailusessiot, että sitä katsoi kuulkaa moni ihminen kateellisena vieressä. Piip-show kesti reilun tunnin ja kun uros oli pari kertaa noussut jo selkäänkin, päättivät nallet siirtyä hieman intiimimpään lemmiskelypaikkaan ja painelivat peräkanaa metsään katseilta suojaan.

Anna kultsu pusu!

Näytetääs noille mallia kunnon karhunhalauksesta!

Voisi kai sitä huonomminkin päivänsä ja viikonloppunsa viettää...

...vaan ei näissä maisemissa mitään vikaa ole, joten vuorille vie meidän tie vielä niin kauan kun se vain on mahdollista. Takana siintää Zürichjärvi, jonka pohjukassa itse kaupunki.

Suomen Tullin "laadukas" asiakaspalvelu!

2008-04-15T05:45:00.000-07:00

Olen aivan tippa linssissä ja niimpä kiiruhdin purkamaan pahaa oloani tänne, jotta voin ottaa poikien kavereita kylään leikkimään ilman punaisia silmiä.
Ja heti helpotti.

Soitin äsken Suomen tulliin varmistaakseni käytännön ns asteittaisesta muutosta ja mitä se oikeastaan tarkoittaakaan. Virkailija oli toisessa päässä niiiiin käsittämättömän ilkeä ja tyly, etten ole moista ennen kohdannut. Vai olenko ulkomailla tullut herkkänaihkaiseksi suomalaisten tylyydelle... joka muuten on omakin perisyntini. Minua ei parhaallakaan tahdolla voinut ainakaan ns "bilevuosinani" kutsua herttaiseksi... siitäkö minua nyt rangaistaan.

Miesvirkailija otti heti asenteen "taas näitä saatanan taskut rahaa täynnä ulkomailta kotiinpalaavia... pistetääs ämmälle luu kurkkuun". Ja se luu tosiaan meni kurkkuun. Äijä suorastaan nauroi kun yritin selittää että me haluamme ajaa toisen auton muutokamoineen Suomeen jo elokuussa eli täkäläisen loman aikoihin. Juu ei käy. Ajatte vaan molemmat autot talvella kun teidän on kerran PAKKO kahdella autolla kotiin palata. Ja sitten niitä paketissa olevia laajakuva tv:itä on turha tuoda kaupan paketissa Suomeen... jne, jne. V...u S...a P...le!!!! Teki mieli huutaa, että kuule, uusi tv ostettiin kun ei edes tiedetty että Suomeen on palattava!!!
Äijällä oli lisäksi hyvin hauskaa kustannuksellani, kun en tajunnut millä ihmeellä saan todistettua että olen oikeasti asunut täällä. Oleskelulupa, ajokortti, jne eivät käy. Kaikki pankkikortit jne ovat miehen nimissä, joten maksuliikenteen tai siis tiliotteenkaan (jota mies kovasi olisi halunnut saada) näyttäminen ei siis todista että MINÄ olen asunut täällä. Kun sanoin pyytäväni kirjallisen todistuksen naapureilta vastasi virkailija "rouva käyttää vaan omaa mielikuvitustaan ja me sitten hyväksytään se tai ei."

Yritin olla sovitteleva ja nyhtää tyypistä kaikki tarvitsemani tiedot ja niitä tippuikin sitten vasta kun hän huomasi mun nielevän itkua. Lopuksi sanoin vain "ei me kuule kaikki ulkomailta kotiin palaavat mitään kroisoksia olla, joilla on niin isot autotkin että tikkaita tarvitaan sisälle pääsemiseksi. Osa meistä on ihan tavallisia duunareita...". Setä vastasi siihen "juu, sellainen ei olisi tullut mieleenkään.". Mistähän sitten moinen käsittämättömän ilkeä ja selkeästi kateellinen (tai kypsä) asenne????

Jos asenne on sama muillakin viranomaisilla, voi kotiinpaluu olla tosiaan tuskaa ja laukaista pahimman luokan kulttuurishokin, josta olen niin monilta kuullut. Takaisin ulkomaille on palattu kiireen vilkkaa. Noh, tämä on vasta alkua. Saas nähdä mihin tämä johtaa... Yksi asia on ainakin varma. Jos moinen käyttäytyminen on yleistä myös muissa virastoissa, kirjoitamme varmasti tulikivenkatkuisen mielipideosaston kirjoituksen.

Sateinen kesä edessä

2008-04-15T00:51:00.000-07:00

...mikäli herra Bööggin pään rähjähtämisnopeuden korrelaatioon sään suhteen on uskominen. Pää kun ei räjähtänyt varsinaisesti lainkaan. Se vain paloi pois. Ja viimeinen räjähdys kajahti (jonka tarkoitus oli ilmeisesti räjäyttää PÄÄ)vasta kun lumiukosta oli jäljellä pelkkä keppi.

Herätettyäni pojat päiväunilta avasin töllön ja kerroin meneillään olevasta juhlasta. Pojat siihen "äiti kato, noilla lapsilla on ilmapalloja ja hattaraa... MIKS ME EI OLLA SIELLÄ MYÖS????". Mitäs siinä änkyttämään huonosta säästä, karmeasta tungoksesta ja kovasta metelistä. Sadekuteet niskaan ja menoksi. Saivatpahan pojat ainakin hattaransa.

Der Böögg palaa! Ja paloikin pitkään. Liian pitkään.

Kotiin lähtiessämme kouraan tungettiin pari tällaista pakettia. Makkaraa, leipää, hieno linkkuveitsi ja grillausalusta. Juu, ei jääty tungokseen hiiliä metsästämään vaan kiiruhdimme junaan sadetta pakoon.

PS neiti M:lle: Kyllähän ne makkarat hyviä siellä Suomessakin on - ja valikoima mitä parhain! Ja mitä tulee lihan syömättömyyteeni... olet maininnut asiasta aiemminkin. En vain ole hahmottanut koko asiaa, sillä ainakaan tietoisesti en ole koskaan ollut vegetaristi. Luulen että tapasimme silloin kun opiskelijalla ei yksinkertaisesti ollut ehkä rahaa ostaa lihaa. En tosin muista että sekään olisi pitänyt paikkaansa. Ehkä kyseessä oli ominaisuuteni syödä ja tykästyä johonkin hyvin kausiluontoisesti. Himoan aikani jotakin jota en ensi vuonna voi enää suuhuni laittaa. Ehkäpä (toivottavasti) makkaranhimollenikin käy niin.

Sächsilüüte (saksaksi Sechseleute)

2008-04-14T05:27:00.000-07:00

Veitikka 2005 vasta Sveitsiin muuttaneena Sächsilüüte-juhlakulkuetta katsastamassa.

Vettä sataa taivaan täydeltä. Asteita 9. Juhlapäivä.
Talven loppumista on juhlittu jo satakunta vuotta kilta-kulkueella, joka huipentuu lopulta järven rantaan Bellevuelle (=kaunis näköala) Secheleuteplatzille. Aukiolle on pystytetty jumalaton kokko ja kokon päällä komeilee Der Böögg eli lumiukko. Koska juhlan nimi on Sächsilüüte eli (tietenkin) "kello kuuden soitto", sytytetään kokko palamaan tasan kello kuusi. Lumiukon pään sisään on piilotettu dynamiittipötkö ja mitä nopeammin ukkelin pää räjähtää sitä parempi kesä Zürichiläisillä on tiedossa. Tai sitten ei... ainakin tänään Böögg-herra on niin vettynyt, että pään nopeasta räjähtämisestä ei liene pelkoa. Kun koko on palanut poroksi, hakevat ihmiset hehkuvia hiiliä ja grillaavat makkaraa. Kadulla. Oli sää mikä tahansa. Grillauskausi on siten virallisesti alkanut. Tällä säällä ei todellakaan tekisi mieli keskustaan hienoja asuja ja hevosia katsomaan. Johan se on kerran nähty. Tosin kolme vuotta sitten, vasta tänne muuttaneina emme tieneet lainkaan mistä oli kyse. Ihastelimme toki upeaa kulkuetta, hevosia, vaatteita ja kukkia. Meteli oli korvia huimaava. Siinä vaiheessa kun Veitikka piteli korviaan, tajusimme sentään liueta rauhallisemmille vesille. Esikoinen ei ole koskaan rakastanut meteliä, hälinää ja räiskettä. Eikä tarvitsekkaan. Jonkun ottaman videon voi katsoa oikealta videopalkista.

Eilen olisi ollut lasten kulkue. Kuka tahansa lapsi olisi saanut ilmoittautua etukäteen jonkin killan (puusepät, makkarantekijät, vaatturit, pankkiirit.....) lapsukaiseksi, hakea puvun ja osallistua kulkueeseen. Ilma oli mitä mahtavin - aurinkoinen ja vajaa 20 astetta. Mutta meitä väsytti. Lauantaina oli illallisvieraita, joiden kanssa meni myöhään. Mutta mepä otimme varaslähdön grillaamisen suhteen ja valmistimme kesän ensimmäiset bratwurstit eilen. Ja oli hyvää. Minusta on tullut makkaraihminen. Kolme vuotta sitten en todellakaan iloinnut kun mies toi kaupasta kamalan valkoisen ja mauttoman makkaran. Mutta nyt se on jo toooosi namia! Olenko siis sopeutunut?

No löytyihän se

2008-04-06T00:51:00.000-07:00

...uusi auto siis. Huh.
Kiersimme eilen koko päivän (suurimman osan ajasta tapellen) ympäri Zürichjärveä koeajamassa autoja. Ja kiukuttelevat ja väsyneet pojat takapenkillä nuristen "ostetaan tää ja mennään jo sinne hampurilaispaikkaan". Mulla oli hermot piukassa kiviäkin autokaupassa viskoneiden poikien takia, joilta olivat jääneet yöunet pelottavan synnytysohjelman takia vähiin. Hieman helpotti saatuamme heidät nukahtamaan. Tilannetta ei kuitenkaan parantanut se tosiasia, että olimme juoneet perjantai-iltana 2plo punkkua (olimme pahasti krapulassa siis) ja valvoneet puoleen yöhön autosivuilla surffaillen. Olimme sitten lopulta niin tuiterissa että vakaa aikomuksemme oli hankkia EcoFuel auto eli metaanilla kulkeva menopeli. Vaan sepä ei kulkenut motarilla edes talla pohjassa mihinkään eli sen ajaminen Saksan autobaanoja pitkin Suomeen olisi ollut raastavaa. Jos ei autobaanalla riitä tehoja vaihtaa kaistaa vikkelästi, tulee helposti ruumiita. Eikä Suomen BiFuel huolttisverkostokaan riitä vielä kovin pitkälle. Metaaniautolla ei olisi siis lappiin ajeltu. Vara(bensa)tankki olisi riittänyt vain 100km ajoon. Se siitä hyvästä ympäristöteosta sitten.

Jossain vaiheessa olimme päättäneet hankkia myös dieselin, vaan siitäkin osui silmiini tutkimus, jonka mukaan partikkelifiltterittömällä autolla ajo vaikuttaa aivoihin. Mies etsi alkuperäiset tieteelliset artikkelit käsiinsä ja totesi ettei niiden perusteella kannata dieselistä luopua. Ja meidän katsomissa vuoden vanhoissa se oli YLEENSÄ järjestään, vaan ei aina. Kaksi samaa autoa koeajettuamme (toinen bensa toinen diesel) päädyimme kuitenkin lopulta siihen perinteiseen bensaan.

Päätöksentekoprosessi autokaupassa se vasta mielenkiintoinen tutkimusaihe olisikin. Mekin veivasimme kahden auton välillä pohtien polttoainevaihtoehtojen, värin, lisäherkkujen ja vm2006/2007 välillä. Auto, joka meiltä ostettiin nenän edestä olisi ollut juuri sen värinen ja kaikilla halutuilla lisäherkuilla, mutta minkäs teet. Mennyt mikä mennyt. Nyt jäi lisät saamatta ja värikin vaihtui miehen mielestä "mummoväriin". Mullakin oli aluksi pakkomielle mustasta, kunnes kyllästyin liikenteessä likaisen harmaanmustiin autoihin ja päättelin meidänkin mahdollisen mustan auton olevan ennemminkin harmaa, sillä into pestä autoa iskee EHKÄ joka toinen kuukausi. Meidän perheestä ei löydy ihmistä, joka innoissaan hinkkaa rakasta menopeliään joka viikonloppu (niinkuin monessa tuttvaperheessä kuulemma tehdään). Niimpä iskin autokaupassa lopulta silmäni kuivan mullan väriseen autoon (ei sentään ihan paskanruskea, mutta melkein ;). Eipä näy ikuinen paska auton helmoissa ;)))). Ja merkkiä, mallia ja väriä myytiin kuin siimaa sen tunnin ajan jonka sen viimeisen autokaupan pihalla ostopäätöstämme pähkimme. Koska kyseessä on Sveitsin ylivoimaisesti suosituin ja ostetuin PERHEauto, päätimme mekin liittyä joukkoon ja lopettaa stressaamisen. Sen pituinen se.

PS. Ja jos ei kaara nyt ihan ympäristöspeksejämme täytäkkään, kuittaa mies puutteen kuskaamalla vielä joku päivä puolitusinaa penskaa harrastuksiin. Mitä useampi kanssamatkustaja sen ympäristöystävällisempää!!!

PSS. Ja myönnettäköön että jos olisin lapseton, töissä ja tyystin ympäristöaatteeton, iskisi EHKÄ himo ostaa joku näistä... (vaikken kovin urheiluautotyyppinen typy ole todellakaan koskaan ollutkaan). Ekat kaksi eivät ole ainakaan hinnalla pilattuja. Mekin kärsimme omasta näihin verrattuna karvalakkimallistamme paljon enemmän.

Kunnon paholaisauto Crossfire. Eikös 007 ajellut tällä? Ja halvalla lähtee. Vajalla 15000 eurolla.

Tässä modernimpaa menoa. Eikä hinnalla pilattu sekään.

Tämän jos olisin perheautoksi halunnut, olisi mies pistänyt todennäköisesti eropaperit vireille. Näin meillä. HUOM! Kritiikki ei todellakaan kohdistu ko laatumerkkiin vaan yleiseen muotiin tulleeseen vähemmän ympäristöystävälliseen City-maasturi kulttuuriin, joka on innostanut kaikki vähänkin varoissaan olevat hankkimaan ko menopelin sitä kuitenkaan välttämättä koskaan oikeasti tarvitsematta. Vai kuinkahan moni city-maasturilla kaupunkien keskustoissa ostoksiaan kuskaava ajelee ns off road? Vaan mikäs siinä jos päästöt on saatu kuriin. Minäkin havittelin ensin valitsemamme mallin uutukaisenuutta Cross-mallia kunnes päädyimme sen turhuuteen. Kiitos siitä Töölöstä (terkkuja!) tulleesta ammattilaiskommentista, joka sinetöi luopumispäätöksemme ja joka avitti auton valintaamme muutenkin.
Vaan kukin tavallaan. Ja näköjään jenkkejä seurataan joka asiassa kuin suuria idoleita konsanaan. Äh urokset saapuivat ja vaativat ruokaa. Pitää lopettaa pohdinnat ja arvostelut tältä erää tähän.

Auton hankinnan ihanuus ja karmeus!

2008-04-04T11:15:00.000-07:00

Saamarin saamari!!! Huomenna piti olla koeajo kaarasta, jonka olemme jo arvioneet ostavamme saman tien koeajon jälkeen. Vaan sepä myytiin suoraan nenän edestä. Samoin on jo myyty auto, jonka koeajoimme viime viikonloppuna.

MÄ VIHAAN AUTOKAUPOISSA JUOKSEMISTA! Olisi tässä muutakin tekemistä kuin istua jälleen perse puuduksissa tietokoneen ääressä autosivuilla surffaamassa.
Jo oma hankaluutensa oli päättää mihin automerkkiin ja malliin keskitymme. Kun päätös on kutakuinkin tehty, pitää netissä roikkua nyt näköjään koko ajan, jotta halutun auton saisi koeajettua heti kun se nettiin ilmestyy. Ja meillä on lisäksi kiire. Välttyäksemme autoverolta pitää auton olla meidän (itse asiassa mun) nimissä 6kk ennen kuin muutamme Suomeen. Jos hankinta paperisotineen venyy, on jomman kumman meistä pysyttävä Sveitsissä kunnes 6kk käyttöaika tulee täyteen. Tai kai sen voisi varastoida pariksi viikoksi vaikka Tukholman satamaan...

Pää on täynnä kirosanoja, mutta ei kai tässä auta kuin siirtyä niille v.... autosivuille. Pitänee väljentää speksejä, jotta valikoima olisi suurempi ja ostotilanne helpompi. Huoh. Onneksi huomenna pääsee mimmien kanssa Zürichin yöelämään syömään ja rentoutumaan.

PS. Mies ottaa rennommin ja totesi "noh, onneksi huomenna tulee DSDS (Saksan Idols), joten mikäs hätä tässä on?!". Noh ei kai. Kielsin sitä kuitenkin lähtemästä sunnuntaina toiselle puolelle Sveitsiä Cerniin hiukkaskiihdytinlaboratorioon, oli siellä kuinka avoimien ovien päivä vain... meillä on nyt muuta hommaa.

Frühling!

2008-04-04T06:56:00.000-07:00

Kevät on tullut vaikka lämpötila sahaa vielä viime viikonlopun 20 asteen ja vajaan 10 asteen välillä. Aloitimme lämpimän sään innoittamana grillaus-, retkely- ja kiipeilykauden.

Pojille hankittiin omat kiipelyvaljaat joilla on hyvä roikkua "kiikussa". Molemmat ovat tulleet äitiinsä eli selvästi korkeanpaikankammoisia. Vai liekö perin normaali ominaisuus ihmislapselle? Kiipeily heitä kuitenkin kiinnostaa, niinkuin lapsia ylipäätään, joten ensi kesän retkeilykohteemme lienevät kiipelykallioiden lähituntumassa. Meidän vanhempien on turha kiipeilystä haaveilla, sillä sääntöihin kuuluu että alueella ollaan rauhassa ja hiljaa, jottei keskittyminen herpaantuisi. Meidän pojilla iskee aina joku kriisi kun toinen on ylhäällä köyden päässä. Siinä on aika paha sanoa toiselle "odotas hetki rauhassa siellä ylhäällä kun mä käyn pissattamassa koupuksen..." tms. Sula mahdottomuus.

Kotipihan kukkia. Krookukset ja lumikellot kukkivat jo aikapäiviä sitten. Nyt on pihanurmi esikoita on täynnä. Villiintyessään ne muuttuvat vähitellen väriltään valkoisiksi. Tässä kuitenkin vielä värikän viime kevään ruukkuistutus.

Istutin viime kesänä lukuisen määrän kukkataimia. Tämä tapaus on siirtynyt paikasta toiseen jo monta kertaa. Vihdoin löytyi hyvä puolivarjoinen paikka...

Pojat (erityisesti veitikka) on erittäin kiinnostunut keittiöpuuhista ja yllättäen myös pöydän kattamisesta. Mulle tuli noottia "pöydän tylsyydestä" ja niimpä pojat vaativat eilen metsään kukkia keräämään. Niitä olisi haluttu ripotella koko ruokapöytä täyteen, mutta sain pidettyä kukat ruukussa. Pitää tehdä pojat joku kerta tyytyväisiksi ja kukittaa pöytä kestävillä kesäkukilla...
Saan nykyään myös pisteitä laittamastani ruoasta. Hilfe! Jos teen pastaa pamahtavat pisteet tuhanteen, kun taas mies saa bravuuristaan maksakermakastikkeesta puhtaan nollan!

Tietäisikö joku helpon jälkkärireseptin, johon voisin laittaa kaapeissa toimettomina lojuvia vaahterasiirappia ja vaniljaa?

PS. Ike ei näkynyt (luojan kiitos) täkäläisissä iltauutisissa, mutta sen sijaan saksankielisen sveitsin television nettisivuilla kyllä! Ja myös paikallisissa ilmaisjakelulehdissä, joissa oli järjestään blondin kuva isolla ja Iken kuva pienellä, auta armias... Ehdin lukea kaikki nuo kolme bussipysäkillä saativilla olevaa lehteä kun vein Ottoa lääkäriin rutiinitarkastukseen. Ja pitääpä muuten kehua Zürichin lastensairaalaa. Saavuimme 30min etuajassa ja ehdin tuskin takalistoni odotushuoneen penkkiin laskea, kun meidät kutsuttiin sisään. Olin varautunut piiiitkäään odottamiseen, mutta eikömitä!!! Olimme ulkona sairaalasta ennen kuin oma vuoromme oli edes tullut! Mahtavaa!!!!!! Sama juttu myös joka ikisessä virastossa. Kertaakaan ei ole tarvinnut odottaa saati kiroilla... niinkuin aikoinaan Italiassa asuessani. Hermothan niiden sauhuttelevien gigoloiden kanssa meni, jotka eivät saaneet niitä saamarin leimojaan papereihin ilman jatkuvia taukojaan. Ei ihme että sain pahimman luokan kulttuurishokin.

Voi Ike...

2008-04-01T03:40:00.000-07:00

Huoh. Odotan illan uutislähetystä nähdäkseni millä tyylillä Sveitsissä uutisoidaan Kanervan sekoilut ja erottaminen, vai uutisoidaanko lainkaan?! Meille ei enää tule paikallista sanomalehteä, josta sai lukea sivun kokoisia juttuja Vanhasen naissekoiluista. Nyt ulkomaanosaston palstatila täyttyy varmasti vielä nolommista jutuista Ikestä.

Myönnettäköön ettei äijän erottaminen sureta lainkaan. En ole mokomasta naistennaurattajasta pitänyt koskaan. Enkä elvistelevästä tyylistä, johon kuuluivat myös ne kuuluisat synttärit. Kenen pussista ne maksettiinkaan? Tuskin Ike niitä itse kustansi, vai haukunko väärää puuta?
Sen sijaan olen hyvin tyytyväinen Stubbin valintaan, vaikken poliittisesti samoilla linjoilla olekkaan. Ainakin Suomi saa nyt osaavan, tietävän, edustavan ja suoraselkäisen ministerin, jolla pysynee elin lahkeessa. Kataisessa on selvästi tarvittavaa kovuutta. Hyvä niin.

Kristallipallo

2008-03-30T11:42:00.000-07:00

Kyselijöille tiedoksi että, että Suomi ja eräs Keski-Suomen kaupunki on suuntamme seuraavaksi. Palaamme siis suhteemme juurille. Yliopiston kopiokoneella tapasimme ja kirjastossa flirttailimme. Sinne on hyvä palata ja sinne me halusimme palata. Ja jos osoittautuu, että olemme olleet ulkomailla jo niin pitkään ettei elo kotomaassa enää onnistu, pääsemme takaisin Sveitsiin aina. Täällä eivät duunit kemisteiltä lopu.

Mies sai puhuttua puoli vuotta lisäaikaa eli hänen eläkevirkansa proffana alkaa vuoden 2009 alusta. Ja vain 35 vuotiaana. Mies on edelleen nimityksestään ällikällä lyöty. Minä sen sijaan en, sillä näkihän sen jo suhteemme alussa, että niillä hyvinmuodostuneilla pakaroilla oli kärsivällisyyttä istua penkissä huomattavasti pidempään kuin monella keskiverto-opiskelijalla keskimäärin. Pakaralihasten lisäksi kun on sopivasti älliä sekä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ei muuta tarvitakkaan. tai no, vähän onnea ja sattumaakin.

Nyt onkin sitten kiire ja hoppu katsastaa Sveitsiä ristiin rastiin. Jo nyt itkettää näiden maisemien menetys. Mutta, pääseehän tänne nopeammin lomalle kuin Suomen lappiin (joka on myös lempipaikkamme)!!!

En ehdi nyt enempiä rustailla, sillä olen aloittanut jo työnhaun. Miehen pikkuveli meni perkule jo töissään lupaamaan, että hakemus täältä singahtaa parissa päivässä ja ne parit päivät ovat jo menneet... En ota niin vakavasti, sillä kyse on yrityksestä, jolla ei ole edes konttoria JKL:ssä. Päästäni halutaan kuitenkin rekrytointieurot, joten lupasin pistää paprut menemään. Eihän siinä mitään menetä.

REKA-hiihtoloma!

2008-03-16T10:36:00.000-07:00

Mies, pojat ja ystäväperheen muksut kelkkailemassa. Perillä ilmeet eivät olleet enää yhtä iloisia, eikä Otto suostunut kanssani uusintakierrokselle. Kelkkaradalla kun oli pituutta ja jyrkkyyttä...
Pulkka on täällä tuntematon vekotin. Analysoituani asiaa (ja yritettyäni epätoivoisesti pysyä yksinkin tuollaisella kuvan muovirotiskokelkalla ko kelkkaradalla) päättelin, että koska täällä tavoitteena on aina ollut päästä vuorenrinnettä alas mahd turvallisesti, täytyy kelkassa olla erittäin hyvät ohjausominaisuudet. Nyt ymmärrän vihdoin miksi ns. Davos-kelkka (se puinen suht korkea kelkka) on paras ja käyttökelpoisin. Pulkka taas toimii Suomessa siksi, että mäet ovat pieniä ja rotkoon syöksymisen mahdollisuus olematon. Oletan että pulkka polveutuu eskimoiden ja saameleisten käyttämästä ahkiosta, jota liikutetaan lähinnä koirien avulla. Vaiko eikö?

Leipä maistuu retkellä aina.

Harvinainen kuva koko perheestä. Muissa kuvissa olinkin aika tuhdin tädin näköinen. Pitänee lopettaa suklaan syönti. Nyyh.

Lenkin kylä oli pullollaan mitä kauniimpia Chaleita, joista tässä lomakylämme lähin. Rakastuin kylään nimenomaan näiden piparkakkutalojen tähden. Silmiini ei osunut yhtäkään neliskanttista betonimöhkälehotellia.

Alkuhuomautus:
Bloggaan nykyään ainoastaan silloin kun mies ei ole kotona. Hänellä kun on rasittava tapa kuikuilla tekemisiäni olkani takaa ja tehdä sivuhuomautuksia. Usein aiheellisia. Osa teistä muistanee kuinka blogihistoriani alkumetreillä oli hieman tahmeaa, nimenomaan miehen sotkiessa näppinsä peliin ja ilmoitettuaan osoitteeni myös sukulaisilleen (joille tämä ei todellakaan ole tarkoitettu, sillä heitä ei minun tekemiseni ja ajatukseni voisi vähempää kiinnostaa)... jne. Noh eilen hän sattui taas olemaan selkäni takana päätettyäni kirjoittaa muistiin hiihtolomamme parhaat palat. Ja heti "älä nyt noin paljon kehu, muille tulee paha mieli..." "Ota nyt toi superlatiivi ainakin pois...jne". Paskat marjat! Asia on nyt niin, että kirjoitan tätä ensisijaisesti itselleni muistoksi ja haluan muistaa asiat sellaisina kuin ne koin. Jos olen onneni kukkuloilla, saan hehkuttaa mielin määrin, jos taas ryven kulttuurishokissa tai itsesäälissä, kirjoitan myös sen. Se lukekoon joka haluaa. Jos ylenpalttinen hehkuttaminen ottaa kaaliin, voi aina jättää lukematta. Tosiasia on kuitenkin että rakastan tätä maata, näitä maisemia ja aktivitettimahdollisuuksia. En aio suotta pimittää ja perisuomalaiseen tapaan vetää asioita alakanttiin tyyliin "no ei ne vuoret nyt niin kauniita ole..." ja "onhan se vihreys, kauneus ja pitkä kesä ajoittain puuduttavaa..." jne jos en kerran niin oikeasti ajattele.
Sen kuitenkin tiedän, että Suomeen palattuamme (lähtölaskenta on alkanut jo, mutta siitä sitten kun nimi on paperissa) on parempi pitää kynttilää vakan alla. Varmaan jokainen ulkomailla asunut tietää, että kavereillekkaan saati sitten naapurille tahi satunnaisille tutuille on turha hehkuttaa ulkomailla vietettyjä vuosia ja kaikkia siellä koettuja ja nähtyjä asioita. Se ei ainakaan nosta pisteitä. Mutta kun on kyse omasta blogistani, saan aivan vapaasti vuodattaa tänne koko tunteiden kirjon, enkä aio pyydellä sitä anteeksi.

Asiaan:
Lomamme REKA-lomakylässä täytti kaikki odotukset 150%. Kyseessähän on sveitsiläisten lomakassasysteemi, joka perustettiin vuonna 1939, jotta kaikilla sveitsiläisillä olisi varaa lomailla. Erityisesti lomakylät on suunniteltu ja toteutettu niin, että lapsellisilla vanhemmilla (ja erityisesti yksinhuoltajilla) olisi siellä mahdollisimman rentouttavaa. Siksi mm. lastenhoito on järjestetty (ilmainen), kaikki palvelut ja aktiviteetit on tuotu oven eteen (esim Lenkin lomakylässä oli ilmainen uimahalli, pelihuoneet, trampoliinit, jne...). Meitä ilostutti erityisesti sauna ja kylässä kävimmekin ensimmäistä kertaa saunassa VAIN oman perheen kesken.

Nykyään REKA omistaa lukuisia lomakyliä ja yksittäisiä mökkejä, lomahuoneistohotelleja, jne. Myös osa maatiloista on Rekan piirissä ja niissä saa osallistua maatilan töihin tai vain nauttia eläimistä ja luonnosta. Ulottaapa Reka lonkeronsa ulkomaillekin, ja sen kautta pystyisimme tilaamaan lapsiystävällisen loman mm. välimeren maihin tai vaikkapa Hollantiin. Koska miehen työnantaja tukee ko lomailumuotoa myymällä ns REKA-rahaa 20% alennuksella on lomailu vieläkin edullisempaa. Vähän vastaava kuin suomalainen saa työnantajaltaan liikuntaseteleitä tai lounasseteleitä. Suomalaisen mökkikulttuurin takia Rekan kaltainen systeemi ei siellä vastaavassa mittakaavassa toimisi, vaikka sille varmaan jonkinlaista tilausta olisikin. Täällä systeemi on niin suosittu, että hiihtolomaviikot myydään parhaissa kohteissa loppuun jo 2,5 vuotta aiemmin.

Me olimme lomalla virallisten hiihtolomien ulkopuolella, joka varmaan oli osasyy niinkin onnistuneeseen lomaan. SYY: ei jonoja parkkipaikoilla (ilmaisia!!!), ei jonoja hiihtohisseillä, ei pahaa ryysistä rinneravintoloissa, ei sitä kamalaa humppajumppa musaa joka tuutista, rinteet hyvässä kunnossa ja lumessa (pääsimme laskemaan jopa koskematonta puuteria!), ei ruuhkaa kylässä, jne. Missään ei siis joutunut käyttämään kyynärpäitä, joka joskus rassaa niin paljon, etten vaivaudu hiihtokeskuksiin lainkaan. Olemme tosin huomanneet, että on olennaista osata löytää oikeanlainen hiihtokeskus. Ja meille Lenk-Adelboden on tähän mennessä ollut paras valinta! Siellä on missä valita ja kahteen laaksoon levittäytyvässä rinneverkostossa on tod näk aina jokin osa auki, oli sää mikä tahansa.
Sää oli mitä mahtavin, joskin myrskytuuli sulki Adelbodenin puolen 1,5 päiväksi. Koska meitä oli matkassa kaksi perhettä, pääsimme me aikuiset laskemaan keskenämme. Rinteessä oli tosin ilmainen lapsiparkkikin, jollaista en ole nähnyt missään muualla. Perheidemme miehet innostuivat alueesta sen verran paljon, että alkoivat jopa hahmottelemaan kimppa-lomahuoneiston hankkimista alueelta. Kaljapäissään jo kirjoittelivat ylös listaa muista kiinnostuneista sijoittajista. Jäitä hattuun, sanon minä. Meillä on tulevan vuoden aikana aika paljon muutakin pohdittavaa ja hankittavaa, joten en ottanut kovin vakavasti moista kaljahuurusuunnittelua.

Pojat olivat innoissaan suomikavereista, joskin neljäs päivä osoittautui jälleen kyllästymispäiväksi. Kränä lasten kesken ei ollut onneksi kovin pahaa, mutta kun ystäväperheemme lähdön aamu koitti 5. päivänä, kommunikoi Veitikka mieluiten sveitsinsaksalla ja ihan tahallaan. Kuitenkin jo seuraavana aamuna suomikavereiden perään kyseltiin jälleen... huoh.
Otolla alkoi lomalla uhma. On hän pistänyt kapuloita rattaisiin viimeisen puolen vuoden aikana aiemminkin, mutta vasta nyt ymmärrän kunnolla mitä niillä kohtauksilla tarkoitetaan. En ole koskaan nähnyt häntä yhtä eläimellisenä. Onneksi mies hoiti tilanteen nopeasti ja kohta oli Olppa taas säyseää poikaa ;).

Huomautettakoon etten minäole koskaan ollut mikään rinteiden supercurvari, mutta tällä kertaa sisäistin kai vihdoinkin alppihiihdon perusperiaatteet. Löysin vihdoinkin ainakin oikeantyyppisen matalan ja taistelijamaisen laskuasennon, jossa suksi kääntyy ja vauhtia piisaa. Ainakin itse olin tosi tyytyväinen. Laskufiilis oli aivan eri koin koskaan ennen. Tähän mennessä olen lähinnä ollut mummona kyydissä ja antanut suksien viedä. ja valittanut kun uudet sukset eivät käännyt, monot ovat liian isot, jne vali vali...
Veitikkakin oppi loman aikana laskemaan itsenäisesti (aikuisen perässä) sinisillä rinteillä, joten pääsimme hiihtoretkelle oman perheen kesken (Otto sauvassa tai haarojen välissä). Veitikan onnistumisen ja osaamisen into säteili silmistä varmaan kilometrin päähän. Kotiin päästyämme hän totesi kuitenkin "vaikka laskeminen on kivaa, pidän mä kuitenkin enemmän vaeltamisesta". Se vasta oli kiva kuulla se (olisipa sen saanut nauhalle), sillä kaikesta huolimatta kesäaika vuoristossa on vieläkin nautittavampaa ja vaellus koko perheen lempi(?)harrastus!

Stress, "On n'a qu'une terre"

2008-03-04T05:08:00.000-08:00

Tässä on viime vuosina tullut unohtaneeksi tyystin sen punaisen langan joka koko opiskeluaikaani jollain lailla hallitsi. Nimittäin ympäristöystävällisyys! En ole koskaan ollut aiheen suhteen (niinkuin en toivottavasti minkään muunkaan) fanaatikko, mutta tiedostaminen on tärkeää. Ja ne pienet teot. Omat teot ovat tosiaankin sieltä pienimmästä päästä, sillä jostain syystä koko ympäristöaate koki taannoin päässäni eräänlaisen inflaation. Lieko inflaatio alkanut jo niiltä yliopiston ympäristösuojelun luennoilta, missä joukko lantalaemänniksi pukeutuneita nuoria opiskelijatyttöjä ja poikiakin katsoivat syrjäkarein kulmiansa alta siitä lähtien kun kieltäydyin liittymästä "kettiggillä aitaan" tyyppisiin tempauksiin. Vaiko niiltä ympäristöfysiikan luennoilta, jolloin taisin olla ainoa sakista (fyysikoiden lisäksi) joka huomasi kannattavansa ydinvoimaa... ja kannatan edelleen.

Tulipa tuutti täyteen myös miehen intoilusta, joka ei todellakaan ollut aina kovin perusteltua. Mielestäni on turha vouhottaa liikaa, jos heti tilaisuuden tullen aate katoaa tuhka tuuleen mukavuushakuisuuden tieltä. Muistan edelleen sen kuinka mies lähti kahdestaan toisen ympäristövalveutuneen kanssa lappiin vaeltamaan. Sinne matkustettiin autolla, kuinkas muuten. Ja takaisin tullessa ajettiin ympäristöystävällisesti siksakkia ympäri Suomenmaata - muka eksyksissä. Ja bensaa paloi. Mikäs siinä.

Mies heitti hyvästit maapallon pelastamishaaveilleen vaihtaessaan yliopistomaailman firmatyöpaikkaan. Toisaalta, hänellä on ollut joitakin tilaisuuksia toimia toisin, kuten se Hollannissa tyritty aurinkopaneeliprofessuuri. Suomessa viimeksi käydessään hänelle väläytettiin ohimennen että olisi kantsinut hakea uusiutuvien energiavarojen professuuria... eipä olisi tarvinnut raahautua edes haastatteluun, nimi vain alle paperiin. Ja nyt sekin virka menee kuulemma jollekin saamattomalle tampiolle, vaikka meilläkin olisi ollut kaveripiirissä useita erittäin päteviä kandidaatteja, jos vain olisivat tienneet...

Sittemmin työelämä vei minut vähitellen aivan päinvastaiseen suuntaan ja jotenkin koko ympäristö katosi päästä ja samoihin aikoihin mielestäni myös mediasta. Sitten tulivat lapset ja muutto ulkomaille, jne. ;-ÖÖÖÖ. Olisi kiva tietää oliko noin vuosina 1999-2006 ihan OIKEASTI vähemmän juttuja ja ohjelmia ympäristöaiheista, vai oliko oma pääni tuona aikana vain suuntautunut niin totaalisesti toisaalle etten kiinnittänyt ympäristöaiheeseen juurikaan huomiota. Vai veikö IT-kuplan puhkeaminen tosiaankin kaiken palstatilan?!? Vaan nyt, yhtäkkiä tuntuu kuin joka tuutista valusi ulos pelkkää hiilidioksidia. Sama vanha aihe, joka sai nuoren opiskelijatytön hhhyyyyyyvin pessimistiseksi jo vuonna 1992. Luin silloin jenkkien tekemää tiiliskiveä, ympäristönsuojelun perusteosta... mikä lie se olikaan nimeltään. Hemmetin hyvä opus, mutta masentava. Muistan siitä vain kolme asiaa:
1)huonoon suuntaan mennään joka tapauksessa ellei ihmiskunnan kasvaminen tyrehdy ja elleivät ihmiset kykene radikaalisti vähentämään kulutustaan,
2)kannattaa istuttaa puita ja
3)biodiversiteetti on kaiken A ja O!

Meille tulee jälleen Suomen Kuvalehti. Lehti on selvästi ottanut linjakseen ilmastonmuutoksesta raportoinnin. Jokaisessa numerossa on iso reportaasi ja jonkun poliitikon haastattelu tai kolumni. Onko aihe oikeasti Suomessa nyt NIIN tapetilla??? Myös nettihesarin etusivuilla ollut viime päivinä aina joku juttu samaiseen aiheeseen liittyen. Viimeksi tänään Pekkarisen pelottelut asumisen verottamisesta, jos maja on iso ja lämpiää sähköllä. Ilmeisesti Suomessa ei tapahdu tällä hetkellä mitään muuta hälyyttävää (kuka siitä Kemijärvestäkään jaksaa ikuisesti lukea, hah) ja siksi palstatila täytyy ympäristöllä, vai? Niin tai näin, iloitsen kuitenkin siitä että kaveripiirissä on VIHDOINKIN ihan oikea ja pätevä ympäristöjohtaja, jossa on varmasti munaa moninverroin enemmän kuin valtaosassa sen miesvaltaisen työpaikan äijissä. Tsemit finskiin! Odottelen lehtileikettä saapuvaksi.

Meidän perheen ympäristöystävällisyys on siis nykyään lähinnä aatteen ja unelmien tasolla. Kuten:
-komposti olis kiva, vaan eipä onnistu nykyisessä asuinpaikassamme enää.
-uusi hybridiauto olis kiva, mutta vielä liian tyyris. Silti auton päästöt sanelevat suurelta osin valintamme, jos uuteen vaihdamme. Myös juuri Sveitsissä tehty tutkimus osoitti että ympäristöystävällisyys on sveitsiläisille se tärkein autonvalintakriteeri (29%). Toisena oli hinta (23%) ja VASTA kolmantena turvallisuus (20%). Olen ilolla seurannut Suomen uutta autoverotusta. En niinkään iloitse siitä sekoilusta ja pykäläviidakosta, vaan lähinnä periaatteesta, että mitä isommalla tai saastuttavammalla autolla ajat, sitä enemmän maksat. "Aiheuttaja maksaa" on mielestäni oikeudenmukainen periaate.
-jos muutamme Suomeen, ympäristöystävällisesti lämpiävä talo olisi myös joskus kiva omistaa. Olemme tosin laskeneet, että vuokralla asuminen olisi kuitenkin kannattavampaa... Taidamme olla siinäkin asiassa vastarannan kiiskejä ;))))
Me haluamme tosin asua periferiassa ja sehän ei taas mm Lipposen ja Soininvaaran mielestä ole lainkaan ympäristölle ystävällistä. Kaikkien pitäisi pakkautua taajamiin ja ilmeisesti mieluiten pääkaupunkiseudulle. Juu, ei. Siinä tapauksessa me pysymme mieluummin täällä Keski-Euroopassa, erittäin ympäristöystävällisessä Sveitsissä.

Sveitsin musapalkintogaalan voittajabiisistä (myös Oton lempibiisi) alkoi koko tämän sekavan jutun inspiroituminen. Sveitsin kaksi kilpailevaa päivittäistarvikekauppaketjua (Migros ja Coop) taistelevat kiivaasti kuluttajista nimenomaan ympäristöystävällisyydellään. Coopilla on ollut jo pitkään televisiossa erittäin hyvä mainospätkä, Stressin musiikkivideo. Nyt Stress voitti myös Swiss Music Awardsin, parhaana kotimaisena kappaleena. Katso video sivupalkista.
Minun piti kirjoittaa laulun sanat tähän suomeksi, mutta aika loppuu jälleen kesken, sillä on aika herättää pojat.

Hyvää päivänjatkoa vain itse kullekin! Tee sinäkin tänään pieni ympäristöteko ja pidätä pierusi! Metaani on pahaksi kasvihuoneilmiölle ;)

Helmikuu

2008-02-29T13:54:00.000-08:00

Jura, Balmberg

...oli ja meni. Ja aurinkoa riitti. Sää oli koko muorin kolmeviikkoisen vierailun ajan niin hieno, että konella istuminen olisi tuntunut suorastaan rikolliselta. Poikien kaksiviikkoinen sporttiloma sujui siis pääsääntöisesti ulkoillessa. Teimme vain päivän keikkoja vuoristoon, sillä varsinainen hiihtolomamme on vasta maaliskuun toisella viikolla. Nyt näyttää tosin siltä, että hiihtämisen ja kelkkailun voi unohtaa.
Jos on sää estänyt koneella virumisen, niin toinen syy on ollut tyhjä pää. Olen kovin epätoivoisesti yrittänyt keskittyä nykyhetkeen. Silti huomaan olevani "tilanteemme" kanssa niin jumissa, että katsoin parhaaksi pitäytyä hiljaa. Asiaa ei ole nytkään, vain kuvia tulin lataamaan.

Olpasta haluan kuitenkin sanoa muutaman sanan. Pikkumiehen tempaukset ovat nykypäivinä niin hupaisia, että parhaimpia on ihan pakko kirjoittaa muistiin.
Äitini vielä kyläillessä pikkumies heräsi eräänä aamuna ensimmäisenä... siis jopa ennen miehen herätyskelloa. Sen sijaan havahduimme pikku kummituksen huhuiluun klo 6 reikäleipä. Olppa kiersi peittonsa alle piiloutuneena kaikki huoneet läpi ja kummitteli huhuilullaan koko porukan hereille. Ja loukkaantui sydänjuuriaan myöten kun mummi totesi "tuleppas kummitus tänne mummin viereen vielä vähän lepäilemään...".
Tänään taas samainen pikkuveijari ryntäsi riemusta kiljuen keittiöön kuultuaan saavansa auttaa salaatin tekemisessä. Ensitöikseen hän nappasi pannunmyssyn päähänsä ja isot pannuhanskat (vai miksi niitä kutsuttiinkaan) käsiinsä ja ilmoitti lähtevänsä hommiin. Noh, leikkuulaudan ääressä homma sujui kuin rasvattu, mutta tarkistettuani tuloksen huomasin että joka ikisestä leikatusta kurkkupalasta oli joku naskalihampaillaan kantanut veron... Tiukatessani asiaa, vastasi virnistelevä pikkumies olkiaan kohauttaen "jekkupäivä". Että juuuuuh.
Toivon vain ettei hänestä kehity Duudsoneiden perillistä. Lahjat ovat ainakin ilmeiset, eikä ISOmies myönnä moisen olevan ainakaan hänen suvustaan lähtöisin.

Suomeenko?!?

2008-02-10T00:12:00.000-08:00

Pikaisesti.
Mies kävi Suomessa haastattelussa ja siellä kuului kommentteja tyyliin "sun nimityshän on vain muodollisuuksia vailla..." jne. Juuh, voihan olla että asiat sujuvat noinkin helposti, tai sitten eivät. Mies asetti ehdokseen paikan vastaanottamiselle että ensin pitää vaimonkin löytää töitä, koska Suomessa ei kovin hyvin yhdellä palkalla elellä. Saa siis nähdä mitä tiedekuntaneuvosto asian suhteen maaliskuun alussa päättää. Sitä ennen emme tee siirtoja suuntaan tai toiseen. Jos olisin itse ko neuvostossa istumassa harkitsin muitakin vaihtoehtoja, kuten naimatonta kandidaattia, jonka ei tarvitse miettiä muun perheen mielipiteitä.
Miehestä näkee, että hänen olisi hyvin vaikea irtisanoutua nykyisestä pestistään, joten saas nyt nähdä kuin tässä käy.

Täällä porottaa aurinko, krookukset kukkivat pihalla, äitini on kylässä ja nyt on parasta laittautua valmiiksi Zürichin karnevaaleille...

Yksin kotona

2008-02-04T05:36:00.000-08:00

Mies lähti pari päivää sitten poikien kanssa Suomeen. Pääsevät pojat kaipaamaansa mummolaan ja saunaan sillä aikaa kun mies hoitaa asioitaan. He palaavat huomenna ja tuovat samalla äitini Sveitsiin kyläilemään peräti kolmeksi viikoksi. Hieman pitkin hampain niinkin pitkäksi aikaa, mutta mitäs ei saa itse aikaiseksi varata lentojaan... tyttärellä tulee aina valittua hieman liian pitkät lentovälit ;-))

Nautin hiljaisuudesta, mutta tänään se alkoi tuntumaan sen verran omituiselta, että oli pistettävä radio päälle taustahälyksi. Olen elänyt kuin pellossa. Päätin nimittäin tekeväni vain sitä mitä en normaalisti enää saa tai voi tehdä. Eli olen syönyt tv:n ääressä suoraan säilytysastiasta, lukenut aamulla pitkään romaania, jättänyt pöydät siivoamatta, jne...

Eilen olin Flumserbergissä rinteessä nauttimassa huikeasta auringonpaisteesta. Niin taisi olla miljoona muutakin. Eilinen väenpaljous muistutti mieleen myös sen miksi en aikoinaan Suomessa koskaan innostunut laskettelusta, en edes Jyväskylässä jossa asuin sentään laskettelurinteen vieressä peräti 8 vuotta! Eilen nimittäin suosituimpien rinteiden hisseillä sai odottaa itsensä kipeäksi ja jos vähääkään herpaannuit ihailemaan maisemia, menetit paikkasi hissijonossa kymmienien etuilijoiden kiilatessa eteesi. Siinä sveitsiläiset ovat uskomattoman taitavia. Onneksi Flumserbergistä löytyy sentään hieman syrjäisempiä ja hiljaisempiakin rinteitä. Vaikka olin ensimmäistä kertaa matkassa juuri hankituilla metrin lankuilla (Shortski tai snowblade tms) en siltikään uskaltautunut kaikkein kaukaisimmille mustille rinteille. Mutta sen sijaan laskin punaisten ja sinisten rinteiden ulkopuolella syvässä puuterilumessa! Oletin lankkujen olevan varsin helpot laskea, mutta kyllä niilläkin tarkkana piti olla. Ja tänään jalat ovat sen verran pökkelöt, että jätin suosiolla lenkkeilyn väliin. Kunhan saisin aikaiseksi vielä joogata.

Suoritan parhaillaan siivous-urakkaa, joka uhkaa karata kuin mopo käsistä. Jumitan poikien huoneessa tutkimassa leluvalikoimaa yrittäen valita poisheitettävät ja suomalaiselle seurakunnalle lahjoitettavat muiden joukosta.
Olen innostunut pienistä legoista ja playmobileista. Niitä kumpiakaan ei meillä vielä kovinkaan mitavassa määrin ole, mutta tuntuu että nekin vähät ovat liikaa. Pojat saivat eräältä naapurilta hänen aikuiseksi kasvaneelta pojaltaan tarpeettomiksi jääneitä monsterilegoja ja ompa äippäkin mennyt parit legoajopelit hankkimaan. Nyt niitä osia on hujan hajan vähän joka laatikossa ja suuri osa varmaan imuripussissa. Olen epätoivoisesti yrittänyt kerätä osia kasaan sitä mukaa kun niitä eteen ilmaantuu. Pojat eivät ole takavarikosta moksiskaan, joka kertonee osaltaan etteivät he ole vielä oikean ikäisiä saamiinsa leluihin. No ei kai, jos ikäsuositus kaikissa härdelleissä on alkaen 7v!

Myös parit playmobilet ovat tulleet lahjoina, kuten esim hemmetin iso sirkusteltta eläimineen, trapetseineen jne pikkutilpehööreineen. Kun mies oli sen poikien kanssa vihdoinkin kasannut, ei kukaan leikkinyt sillä päiväkausiin ja niimpä kasasin sen äkeissäni takaisin laatikkoon ja lupasin naapurin tytölle lahjaksi.
Samaa en sentään kehtaa tehdä äitini lahjaksi antamalle autoradalle. Pojat olivat hetken aikaa sekaisen onnesta sen saatuaan, mutta nyt se pölyttyy käyttämättömänä olohuoneessa. Vain kylään tulevat kaverit leikkivät sillä poikien ihmetellessä vieressä "Äiti, miksei Urs halua tehdä mitään muuta kuin ajaa autoradalla?". Heti kun äitimuori on lahjansa käytössä nähnyt, pistän senkin kokoon ja vuodeksi kellariin. Ehkä silloin taas kiinnostaa. Joskus olen uhannut pojille tyhjentää heidän koko huoneensa leluista kun he eivät niillä juuri leiki. Silloin iskee paniikki ja yhtäkkiä syntyy taas legoavaruusaluksia, junaratoja, jne. Vaan seuraavana päivänä leikitään taas sitä samaa sumopainia tai ravataan käytävässä autojen kanssa 100 kertaa. Olen siis tullut siihen tulokseen että mitä vähemmän leluja, sitä parempi. Tänäänkin olen päättänyt täyttää yhden jätesäkillisen käyttämättömillä leluilla. Pojat tuskin huomaavat minkään kadonneen.

Lähden jatkamaan inventaariourakkaani.

Maaginen kuva

2008-01-16T09:21:00.000-08:00

Alkuperäinen

Pikaisella croppauksella ja autofixauksella siitä tuli tällainen

Oikeasti usvainen sää alkaa jossain vaiheessa talvea risomaan. Etenkin jos säätiedotuksessa luvataan ihanaa aurinkoista säätä, mikäli asut usvan YLÄPUOLELLA. Suomessa on sentään talvisin usein kuulas, kaunis ja KIRKAS pakkassää. Älkääkä muistuttako minua siitä loskasäästä...

Tämä on kolmas tammikuuni Sveitsissä. Enkä ole vieläkään oppinut ettei tilapainen "fööni-ilmiö" tarkoita kevään alkamista. Taas on lämmintä (viikonlopuksi luvattu 12 astetta) ja puolipilvistä. Ruoho viheriöi ja mieli paloi pihaa nyppimään, kunnes muistin... kahtena edellisenä vuonna on ollut sama juttu. Juuri kun ajattelet, ai nyt se kevät tuli, iskee takatalvi ja lunta tulee pihaan metritolkulla juuri kukkaan puhjenneiden lumikellojen ja krookusten päälle. Kun netistäkin (siis asunto- ja työpaikkasivuilta) pitäisi yrittää pysyä poissa niin mitä ihmettä keksin?? Kynnet on jo syöty eikä joogastakaan tässä mielialassa meinaa tulla mitään. Pitänee aloittaa taas uusi kirja. Onneksi hyllystä löytyy lukematon Sarasvatin hiekkaa...

Jumissa asuntosivuihin

2008-01-14T13:29:00.000-08:00

Juuri kun olin päättänyt jättää Baselin seudun asuntosivujen jatkuvan kyttäämisen, löysin itseni surffaamasta oikotien asuntosivuilta, erään pienehkön kaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun vuokra- ja myyntikohteita selaamasta.

Mahdollinen Suomeen muutto pelottaa. Olemme olleet ulkomailla nyt 5 vuotta ja se on kokeneempien mukaan jonkinlainen virstanpylväs. Kotimaa tuntuu vielä tutulta, mutta silti moni kotoinen asia on alkanut jo selkeästi ärsyttämään. Olo on kotoisa ulkomailla, joskin tunnemme yhä edelleen olevamme jotenkin LOMALLA. Jos/kun paluumuutto Suomeen on edessä, loppuu lomailu siihen. Lomailuun kotimaan rajojen ulkopuolelle meillä tuskin on varaa vuosiin... Minä joutunen kortistoon määrättömäksi ajaksi... kun olen kerran ollut VAIN kotona viimeiset 5 vuotta. Vai uskaltaako joku väittää että kotiäitiyttä arvostetaan Suomen työnantajapiireissä? Jossain vaiheessa liittynemme velkavankeudessa elävien joukkoon, jossa pysynemme kuolemaamme asti. aaaaahhh. Sitäkö se elämä Suomessa on?
Syy hetkelliseen tappiomielialaani lienee hormoonikierrossa ja HKI:n valituskuorossa:
http://www.youtube.com/watch?v=ATXV3DzKv68

Suomi on rakas maa. Suomikoulun itsenäisyyspäivän juhlassa tippa vierähti poskelle, kun me ulkosuomalaiset lauloimme sinisen ja valkoisen. Vetistelen yllätyksekseni muulloinkin kun Suomi vilahtaa jostain syystä mediassa. Esim viikko pari sitten kun Ahonen hyppäsi voittoon ja kuuluttaja kiljui "Katsokaa, Ahonen hymyilee! Harvinaista suomalaiselle!!!".

Päällimmäinen huoleni on se, kuinka pärjäisimme siellä taloudellisesti. Kahden on pakko tehdä töitä, jos ei ole miljonääri. Ja me emme ole. Viiden vuoden aukko CV:ssä kaupungissa, jossa on tungokseen asti akateemisia ei liene mikään meriitti. Turha siinä on piipittää "olen mä oppinut tehokkaaksi, täsmälliseksi ja kärsivälliseksi. Niin ja osaan mä nykyään tervehtiä hymyillen kaikkia tuntemattomia vastaantulijoita ja jauhaa smalltalkia kunhan ei puhuta politiikasta tai rahasta. Niin että oliks teillä niitä töitä mulle?"

Ah, kotiäidin nukkumaanmenoaika meni jo (klo 23.17). Parasta painua pehkuihin ja kirjoitella uudestaan kunhan hormoonitasokäyrä osoittaa optimistiseen suuntaan.
Öitä!

Metsäviikon loppu

2008-01-11T03:39:00.000-08:00

Veitikan vuoden ensimmäinen esikouluviikko kului metsässä nuotion ääressä. Joka päivä mukana oli myös yksi vanhempi ja tänään oli minun vuoroni. Huomautettakoon, että sveitsiläiset kiirehtivät varaamaan itselleen alkusyksyn metsäviikon vuorot ja päivittelivät tyytyväisinä, kuinka ei sitten talvipakkasilla ja mutasäillä tarvitse enää vaivautua. Niimpä metsässä on tällä viikolla ollut apuna me kaikki siirtolaisvanhemmat. Ei kai siellä suomalaisella mitään hätää ole, mutta Sri Lankalaisilla ja näköjään tänään mukana olleella Bosnialaisella on kieltämättä kestämistä, etenkin kun useimmat eivät tajua, ettei kyseessä ole vain mukava sunnuntaikävely pikkukengissä. Maanantainakin oli kylmä ja satoi kuin saavista kaatamalla, mutta silti osalla siirtolaislapsista oli suojanaan pelkät farkut ja lenkkarit. Ja kyllä se toppatakkikin jossain vaiheessa on imenyt sisälleen aika paljon vettä...

Tänään oli kaunis päivä. Aurinko helotti ja kaikkien varustus oli hyvä. Olin Veitikalta kuullut, ettei Frau Screiberin nuotio ota aina syttyäkseen, joten otin sytykkeitä mukaan. Olemme oppineet tavoille... ei enää sitä tuohisten tekoa ja puolen tunnin epätoivoista nyhräystä, vaan kunnon petroolisytykkeet kehiin ja kunnon roihu on minuutissa valmis. Olin ylläriksi varannut myös tikkuleipätaikinaa, mutta vajaan kahdenkymmenen muksun kanssa tikkujen vuoleminen ei ollutkaan ihan simppeliä. Ja ei se taikinakaan oikein siinä pikahiilloksessa ruskettunut... vaan valiäkö tuolla. Makkarat ja omenat sentään paistoimme menestyksellisesti.

Opelipopeli oli tapansa mukaan täpäkkänä mukana, kunnes iski väsy. Nyt pojat ovat unten mailla ja minäkin toivottavasti kohta. Rankka yö takana, sillä molemmat kastelivat sänkynsä. Se on aina seurausta siitä, etteivät he ole aamuaktiviteeteissään malttaneet juoda välttämättä lainkaan. Iltapäivällä lipittävät sitten senkin edestä, enkä silti tajua pissattaa heitä ennen kuin käyn itse yöpuulle. Onneksi näitä käy nykyään tosi harvoin ja yleensä se on oma syy.
Hyvää viikonloppua!

Päivän kuvia

2008-01-10T07:09:00.000-08:00

Olohuoneen näkymä klo 8. Tämän enempää ei asunnostamme vuoria näy. Kun osaa oikein katsoa, näkyy meiltä linnuntietä noin 70km päässä sijaitsevan Säntiksen (2502m) silhuetti. Ja sekin vain kirkkaalla säällä aamun sarastaessa, eli TOSI harvoin.

Poikien leikit. Huomaa Opelipopelin hattuvuoren alta pilkottava krokotiili.

Jäitä hattuun!

2008-01-08T00:28:00.000-08:00

Eilinen oli yhtä myllerrystä ja hermopainetta.
Miehen päivä alkoi sillä, että tönön vanhaisäntä soitti ja pyysi lounaalle voidakseen keskustella asuntoasiasta vielä kerran. Mies päätti siltä istumalta soittaa Suomeen ja tankata hänen TODELLISIA mahdollisuuksiaan proffaksi hankemaansa instanssiin. Sieltä vastattiin vain ympäripyöreästi "erittäin suuret". Ja lykkäystä viran täyttämiseen ei välttämättä heru, kun koko prosessi on jo nyt kestänyt luvattoman piiiiitkäääään.
Samaan saumaan saapui sitten toinenkin info. Olimme 5 muun perheen kanssa taistelemassa eräästä toisestakin asunnosta, siitä jota emme ehtineet edes sisältä nähdä. Tiesin vain että se oli moderni, iso, kahdessa kerroksessa ja puutarhalla. Meidän pitäisi vain hakea minullekin sellainen velattomuustodistus ja sitten näyttää naamamme siellä asuntovirastossa... tarkastavat varmaan ihonvärin. Sanonko mitä...

Päätimme pistää jäitä hattuun, peruuttaa kaikki asuntohakemukset ja odottaa käpy pyllyssä Suomen proffanvirka-päätöstä, joka kestänee... kesään, jos vanhat merkit paikkaansa pitävät.

En ole koskaan ollut hyvä odottamaan, joten kevääksi on pakko keksiä paljon muita aktiviteettejä ja ajateltavaa. Kaikesta säätämisestä ja höntyilystä selvittyämme tajusimme onneksi, että meillä on vain hyviä vaihtoehtoja.

Kaksi unetonta yötä takana

2008-01-06T23:52:00.000-08:00

Miten vanhemmiten päätösten teko ja muutoksien sietokyky tuntuukin joskus niin ahdistavalta? Miehelleni (joka on siis minua 5v nuorempi) ne ovat tosin vielä vaikeampia ja hän pahoitteleekin tartuttaneensa mokoman menneiden märehtimispiirteensä minuun.

Hermostuin la-iltana miehelle niin totaalisesti, että pilasin jopa iltaruoaksi aiotun juustofondyyn, joka on ehkä maailman simppelein ateria valmistaa. Aivan kuin olisin keittänyt perunat pohjaan... hah!
Koko illan mies märehti tehtyä päätöstä ja etsi asunnosta pelkkiä vikoja.
"Mihin meidän ulkovaatteet mahtuu, eihän siellä ollut edes kunnon eteistä?" (Sellaista ylellisyyttä meillä ei ole ollut 5 vuoteen, jos saan muistuttaa!).
"Mihin meidän suksiboksi mahtuu, ullakolle en sitä ainakaan saa rahdattua?" (Menetämme autotallin, jossa säilytämme renkaita ja boksia).
"Eihän siellä vessassa ollut edes peilikaappia, mihin meidän shampoot ja sun meikit laitetaan?" (Vaikea sanoa tähän hätään).
"Sitä keittiötä vois vähän rempata, tehdään siitä vaikka avokeittiö kun kerran omistajakin sanoi että katsotaan sitä sitten yhdessä..." (Juuh...)
...ja sitä rataa...
Menetin sitten yöuneni ja nyt kaksi yötä valvoneena olen jo sitä mieltä, etteivät edes sänkymme mahdu niihin viistokattoisiin makuuhuoneisiin. Hemmetin, hemmetti. Onneksi mies ei ole laittanut nimeään vielä sopimukseen alle, vaan on sopinut menevänsä tekemään sen huomenna. Sovimme, että hän ottaa mittanauhan mukaansa, ja mittaa ainakin makkarit uudemman kerran. Kyllähän niitä tuli hieman arvioiutua, mutta myönnettäköön, että keskittymiseni herpaantui joko poikien elämöinnin takia (heistä asunto oli toooosi cooool) tai omiin mietteisiini, "ompas kivat perinteiset seinät kun niissä näkyvät vanhat hirret...taidan luopua kaikista tauluista etteivät peittäisi niitä..." ja "näkyypäs täältä yllättävän hyvin Baselin kaupungin suuntaan, ukonilmalla on varmaan upeaa...".

Suren myös sitä, ettemme tosiaan saaneet yhtä huonetta enemmän kuin nyt. Emme tiedä mihin ihmeen koloon tungemme vieraat ja työpisteen tietokoneineen ja paperisilppuineen. Vieraat joudumme majoittamaan vastedes olohuoneen sohvalle. Toisaalta, muutettuamme Zürichiin on vierasvirta kutsuista huolimatta tyrehtynyt minimiin. Jos Baseliin vaivautuville ei olohuoneen sohva kelpaa, emme voi muuta kuin suositella hotelleja.
Huoh.

Mutta positiivisiin puoliin, joita en aiemmin tainnut mainita:
-Emme maksa itseämme kipeiksi, joten saamme valuuttaa säästöön pahan päivän varalle tai vaikkapa omaa kotia varten.
-Vanha isäntä mainitsi, että saamme pojille mummin ja ukin kaupan päälle ja pörrötti Oton tukkaa.
-Ikivanhassa ja perinteisessä talossa on oma tunnelmansa ja pihapiiri on pojille tosi ihana ja turvallinen leikkipaikka.
-On kuin asuisimme maalla, vaikka matkaa Baselin vanhaan keskustaan onkin ratikalla vain 15min (kaikki muut katsastuskohteemme ovat olleet 2x kauempana).
-Leikkikavereita ei tarvitse etsiä.
-Metsä ja harrastuspaikat ovat tarpeeksi lähellä. Ei tarvitse lähteä autolla lenkille.
-vanha isäntä mainitsi myös, että heillä on Chalet (perinteinen sveitsiläinen hirsimökki vuoristoalueella) Wallisin alueen vuoristossa ja senkin käyttö saattaisi onnistua, silloin kun suku ei sitä itse tarvitse

Helvetin vaikeeta. Kumpa olisi joku jonka kanssa asiaa voisi märehtiä. Miehestä ei aina ole hyötyä. Jos pistämme huomenna kaikesta tästä märehtimisestä ja murehtimisesta huolimatta nimemme paperiin, niin eniten kaipaisimme erään Töölössä asuvan erittäin näppärän ja innovatiivisen tuttavamme apua. Olemme nähneet hänen näpeistään syntyneitä nerokkaita ja täydellisesti meidänkin makuun sopivia sisustusratkaisuja. Terkkuja vaan! Onko herra jo afrikassa, vaiko tilaamassa niitä euro2008 lipuja?!?

Sanoimme JOOO...

2008-01-05T08:38:00.001-08:00

Mahdollisesti tuleva olohuoneemme

Vuonna 1850 rakennetun tönön kattohuoneisto tuli sitten katsastettua ja sanoimme Joo. Nyt emme tiedä haukkasimmeko ehkä sittenkin paskaa. No, se jää nähtäväksi. Ryytyneessä mielentilassa emme jaksaneet enää ravata, soitella, ravata ja soitella.
Asunto oli ilmoitettu samankokoiseksi kuin nykyisemme, vaikka se vaikuttikin hieman pienemmältä ja puitteiltaan antiikkisemmalta. Onko tuo sitten ihme, jos tönöllä on ikää toista sataa vuotta?! Emme saaneet itsellemme yhtä vessaa saati yhtä huonetta lisää säilyttääksemme vierashuonemahdollisuuden kunhan siirrämme pojat omiin huoneisiinsa. Puutteista huolimatta rakastuin oitis ikivanhoihin kattopalkkeihin ja ylipäätään koko alueeseen.
Korjaamme säilytystilapuutteet parilla IKEAan suuntautuvalla inspiraatiokeikalla ja roppakaupalla innovaatioita... ;-?
Vanhaisäntä/omistaja asuu samassa pihapiirissä uudemmassa talossa ja oli hyvin tyytyväinen tavattuaan suomalaisia. Heillä kun on ollut Suomessa tuttuja jo entisestään ja ompa isännällä suomisaunakin kellarissaan.
Itse tönössä asuvat isännän molemmat pojat kahdessa alemmassa kerroksessa perheineen. Heillä on yhteensä 5 lasta ja kun me muutamme, on samaisessa talossa yhteensä 7 muksua. Taitaa tulla kommuunimainen tunnelma... toivottavasti sopu säilyy.
Tontti on äärettömän kaunis ja tarpeeksi iso. Saan kuulemma tehdä siellä puutarhahommia mielin määrin.

Veitikan esikoulu ja ala-aste sijaitsevat 5 min kävelymatkan päässä ja mieskin pääsee töihin yhdellä ainoalla ratikalla tai pyöräillen Rheinin vartta. Se aiemmin mainitsemani moottoritiehässäkkä kuuluu, vaan ei juuri näy. Baselin suurin urheilukeskittymä St Jakob kenttineen, uima-altaineen ja jalkapallostadioneineen on kävelymatkan päässä (näkyvät kattoikkunasta). Kuuleeko Töölö? Ei muuta kun lippuja Fussballstadion St.Jakob peleihin tilaamaan! Yöpaikka on teille jo varattu.

Kotiinpaluumatkalla kidutimme hieman itseämme ja kävimme tsekaamassa miltä se Kaiseraugst ja siellä vuokrattavana ollut tooosi hyvän kuuloinen puutarhahuoneisto Rhein-näkymällä (jonka välittäjä ei ikinä vastannut puhelimeen) oikein näyttäisi. Joooh. Kylä oli kuin karkki ja se talokin olisi ollut uusi, moderni ja huoneisto iso. Mutta, mutta...ei me jaksettu enää tätä hermopeliä. Sen pituinen se.

Paluu arkeen... ja asunnon etsintään.

2008-01-04T05:45:00.000-08:00

Ah niin turhauttavaa, niin turhauttavaa.
Loma ja lomafiilis on ohi. Niin mukavaa kuin olikin tehdä jotain muuta kuin selata asuntoilmoituksia silmät tomaatteina ja persus puutuneena.

Lähetimme ennen joulua pari asuntohakemusta. Se kiva ja isohko asunto, jonka mies ehti peräti katsastaa, meni ennenkuin me saimme edes liitteet kasaan. Liitteiksi kun vaadittiin suosituskirjeiden lisäksi palkkakuitit, työtodistukset (tai siis joku papru, jolla mies todistaa käyvänsä töissä) ja lisäksi A4 jostain kaupungin virastosta (ei selvinnyt mulle mistä) ettei meillä ole ylimääräisiä velkoja tms rasiteita, jotka vaarantaisivat maksukykymme. Liitteiden kokoonhaalimiseen meni viikko ja sinä aikana olivat jo välitystoimistossa antaneet asunnon toiselle. Noh, onni onnettomuudessa, sillä samana päivänä selvisi ettei miehen työnantaja muutakkaan Baselin kaupungista Baselin maaseudulle (kaksi eri kantonia) vaan kolmanteen kantoniin ja tyystin päinvastaiseen suuntaan kuin huhut kertoivat. Multa pääs useampi ärräpää miehen naureskellessa sivussa että voisin ryhtyä vaikka taksikuskiksi Baselin maaseutulle. Sen verran tutuiksi kylät ja eri alueet ehtivät tulla.

Miehen työnantajan tuleva asemapaikka on Kaiseraugst Rheinin varressa Aargaun kantonissa. Syyksi sanoivat vieläkin alhaisemmat verot... voiko ne suomalaisesta enää alhaisemmat olla? Noh, onhan siellä jo uutuuttaan kiiltävä Rochen tehdas ja kohta varmaan liuta muitakin, joten yrityksen näkökanta on ymmärrettävä. Ehkäpä minäkin löytäisin sieltä vanhoilla kemistinpapereillani jotain duunia?!?

Kaiseraugst on sinänsä mielenkiintoinen kylä, sillä sen historia ulottuu 2000 vuoden päähän. Roomalaiset perustivat sen aikoinaan vahtiakseen ja verottaakseen Rheinillä kulkevaa tavaraliikennettä. Kylän läheisyydessä sijaitsee Augusta Raurican rauniokylä, jossa voi tutustua sen aikaiseen elämään lähemmin. Mm. roomalainen teatteri on todella vaikuttava, vaikkei siellä ihan italialaiseen tunnelmaan pääsekkään (pitänee vierailla uudestaan 30 asteen helteessä sirkkojen sirittäessä yön pimeydessä). Sen restaurointi vei peräti 16 vuotta.

Kylässä on kuitenkin se huono puoli, että asunnot ovat kiven alla. Työnantajan ilmoituksen mukana tuli ilmoitus myös uusista asuntokohteista. Hemmetti, joka paikkaan rakennetaan laatikkomaisia kerrostaloja, joita mainostetaan sitten valoisina ja avarina lapsiperheiden unelmina. Sellaiseen kai mekin lopulta joudumme.
Huomiseksi olemme onneksi varanneet asuntonäytön tälläiseen tönöön:

Se ei sijaitse Kaiseraugstissa vaan Baselin ja sen välissä kammottavan näköisen moottoritiehässäkän välittömässä tuntumassa. Asunto on saman kokoinen kuin nykyisemme ja lähes saman hintainenkin. Isompia emme tunnu löytävän kirveelläkään, ellei hintaan pistä 1000 CHF lisää. Ja sillä hinnalla asunto kannattaisi jo ostaa. Olemme siis loukossa... isompia asuntoja tulee tarjolle erittäin harvoin ja heti ne katoavat nopeammille ja (sveitsiläislle).

Yritin saada sovittua muitakin näyttöjä, mutta kaikki tuntuvat olevan lomilla. Tuntuu typerältä ajaa vain yhden asunnon takia tunnin matka. Vielä typerämmältä tai oikeastaan turhauttavammalta koko etsintätouhu tuntuu, kun voi myös olla että joudummekin muuttamaan jo elokuussa Suomeen. Tästäkään en kai saisi kirjoittaa, mutta niin se vain on, että oma pää on aivan sekaisin enkä jaksa enää pitä tätä sisälläni. Olen tulossa auttamatta vanhaksi, sillä en jaksaisi jatkuvaa muutosta ja SITKUN-elämää. Saati sitä että koti on jatkuvasti väliaikainen. Ympärilläni on pelkkää kiertoon palautumista odottavaa kierrätystavaraa (sinänsä hyvä periaate, olemmepa eläneet ympäristöystävällisesti viimeiset 5 vuotta!!!). Osa tauluistakin on kiinnitetty seinään pelkillä nuppineuloilla, jotta ne saa sitten "kohta" jälkiä jättämättä irti.
Jne,jne..

Mies on tosiaan valittu kärkihakijaksi erääseen proffapestiin. Tai siis kolmesta asiantuntijasta 2 pisti hänet ykköseksi ja viimeinen tiputti kokonaan pelistä pois. Mielenkiintoista. Hakemus ko paikkaan lähti jo ennen miehen nykyisen pestin varmistumista. Mieskin oli siis proffauutisen kuultuaan varsin pyörällä päästään. Paikkakunta ja pesti on juuri se, jonka asetimme aikoinaan tavoitteeksi Suomeen paluulle. Vaikka mies ei jättäisi nykyistä pestiään mielellään, luulen että koemme Suomeen paluun velvollisuudeksemme jos tosiaan niin hullusti käy, että hänelle paikkaa tarjotaan. Perheemme urokset lähtevät siis Suomeen helmikuun alussa, pojat mummolaan ja mies haastatteluun. Minä saan paljon kaivatun "oman viikonlopun" omassa kodissani. Aah!

Onnittelut kuitenkin teille kaikille, joilta on tullut ihanan myönteisiä uutisia koskien uusia työpaikkoja, ylennyksiä ja yhteen muuttoja!
Nauttikaa elämästä munkin puolesta. Tähän putkiaivopäähän ei juuri nyt muuta kuin omakotikullankallis-asiat mahdu.

Kelpaisiko hän sinulle hiihdonopettajaksi?

2007-12-31T11:22:00.000-08:00

Tässä tämä poitsu uudestaan, kun ei kerran oma otsikkoni linkkeineen alla toiminut.
Sorppa.

Saimpas kuvan, klikkaa tästä!

2007-12-31T10:52:00.000-08:00

Juu, tälläisiä miehiä täältä löytyy rinteestä roppakaupalla... siis jos olisi haku päällä ;)
Oikeasti kyseessä on Sveitsin turistitoimiston kampanja. Äänestin juuri komeinta hiihdonopettajaa ja saattanen voittaa hänet (tai jonkun muun) oppaakseni. Noooh, on se omakin mies erittäin hyvä ja komea ope ja pärjäisi tuossa sixpäk-kisassa ihan edukseen. Sveitsin turistitoimisto yrittänee kampanjallaan houkutella lisää nuoria naisia maahan lomailemaan. Onkohan täällä maajusseilla puutetta emännistä?!?

Olemme palanneet uudeksivuodeksi kotio. Hiihtelimme Wallisissa Aletsch-jäätikön kupeessa paikoissa nimeltään Fischeralp, Bettmeralp ja Riederalp. Jälkimmäinen sopii meille parhaiten, joten enköhän ala metsästämään sieltä yöpaikkaa hiihtolomaksi 2009. Ne kun pitää varata täällä mielellään jo vuosi etukäteen, jos mielii haluamansa yöpaikan saada.

Muutama kuva liitteenä Veitikasta. Keskimmäisessä kuvassa myös suomalais-sveitsiläinen ystävänsä Luka... ja taustalla lumikinoksen päällä Opeli-popeli.

NÄIHIN KUVIIN JA TUNNELMIIN HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2008!
Me vetelemme miehen kanssa kalsarikännit...

Fiesch

2007-12-25T23:36:00.000-08:00

http://www.myswitzerland.com/en/infra.cfm/rkey/773

Lähdemme ko paikkaan katselemaan niitä Sveitsin turismotoimiston tänä vuonna joka puolella esittelemiä KOMEITA hiihdonopettajia. Tai no, mies hiihtelee ja tod näk me muut myös.

Katson jos saisin kuvan

Hyvää Joulua!!!!!!!!!!!!!!!!!!

2007-12-23T12:53:00.000-08:00

Kovasti kiitoksia tänne asti eksyneistä korteista. Meiltä ei pahvikortteja lähtenyt muille kuin sukulaisille - heillekin flunssista johtuen myöhässä... Tässä siis joulutervehdys kaikille muille.

Poikien leikkipuu valkoisessa vaipassa sopivasti jouluksi.

Snägärillä kebabilla... se kun oli joulumarkkinoilla ainoa pulju, jossa ruokaa ei tarvinnut jonottaa tuntitolkulla. Tallentajana Veitikka.

Pojat joulumarkkinoiden (tai siis jeesuslapsimarkkinathan ne ovat) karusellissa.

Virus jumittaa

2007-12-20T05:49:00.000-08:00

Veitikka odottamassa näytelmän alkamista "lammasasussaan". Roolitehtäviin kuului myös sumun loihtiminen... eli etupenkissä istuneen pikkuveljen kasteleminen suihkepullolla.

Niinkuin olen kehunut kuinka meihin ei ole vielä kunnon pöpöt Sveitsissä iskeneet. Hah, hah. Noh, normaaliflunssasta taitaa nytkin olla kyse. Tosi rasittavasta sellaisesta tosin. Molemmat pojat ovat kipeinä jo neljättä päivää. Yskivät keuhkonsa pihalle ja pikku kuume sahaa eestaas. Eilen illalla piti silti päästä käymään esikoisen joulujuhlanäytelmää katsomassa. Syötin molemmille poitsuille panadolit ja eikun menoksi. Pitkään ja hartaasti harjoiteltu joulunäytelmä sujui kuin rasvattu, vaikka kolmasosa eskarilaisista loisti poissaolollaan ja suurimalla osalla oli siis improvisoimista uusissa osissaan.

Lääkärissä kävin joskus kuukausi sitten kun Otto oli jatkuvasti kipeä. Mitään ei tietenkään löytynyt, joten uudestaan en ole vaivautunut sinne poikia rahtaamaan. Yskään kokeilen tänään homeopaattisia globuleita ja korviin lorautan öliiviöljyä. Eiköhän se siitä.

Olin vähitellen niin kärttyisä akka, että mies tajusi ottaa tänään aamupäivän vapaaksi päästääkseen minut edes kaupassa käymään. Käskihän hän kiipeämään myös pikaisesti Uetlibergille nähdäkseni edes vilauksen auringosta... miehen ajankulun käsitys ei vain aina toimi. Jos olisin lähtenyt käymään ko kukkulalla, ei hän olisi ehtinyt töihin koko päivänä. Niimpä kävin pikaisella happihyppelyllä Vita Parcoursilla (kuntorata) kauppamatkan varrella. On se naama silti edelleen harmaa, väsynyt ja kärttyinen ;-)).

Viikonloppuna siivoamme koko perheen voimin, tai siis sen verran kuin jaksamme ja viitsimme. Maanantaiksi en aio väsätä muuta perinteistä, kuin sulattaa jo marraskuussa väsäämäni lanttulaatikon. Muuten syömme varmaan ankkaa tms ja sinihomejuustoisia ja taatelisia salaatteja. Ja suklaata tietysti paljon... ja viiniä.

Pyykkiurakka kutsuu. Seonmoro

Asuntopilaa!

2007-12-18T01:02:00.000-08:00

Eilen nettiin ilmestyi asunto suoraan Rheinin varrelta, neliöitä 140, rempattu, ylin kerros. HIntakin alle 2000 CHF/kk. Tiesin ko rantatien sillä se on vain 100m miehen työpaikalta. Soitin heti miehelle, joka eikun soittamaan ja näyttöä sopimaan.
Ilmoitus osoittautui kiusanteoksi. Kiltti setä pahoitteli ilmoituksen olevan liian hyvä ollakseen totta, eikä hän ole asunnostaan mihinkään lähdössä. Puhelin oli kuulemma ollut varattuna sen parituntisen ajan, jonka ilmoitus oli ehtinyt netissä olemaan.

Olemme tehneet periaatepäätöksen, että Baselin keskustaan emme muuta, ellei asunto ole todellinen helmi. Emme halua tinkiä neliöistä, wc:iden määristä tai mistään muustakaan asumismukavuuteen liittyvästä vain sen takia että asuisimme kaupungin keskustassa. Olemme katsastaneet pari kaupunkiasuntoa ja ovathan ne ihan ok, jugendtyyliset korkeat huoneet, jne. Mutta, asumismukavuuteni vähenee ratkaisevasti, jos en voi päästää poikia yksin ovesta pihalle - tai siis katuhan se olisi. Esim tämä:
Bild Gallery

Ja aivan Rheinin kupeessa. Vaikka Rhein on jonkun mielestä kaunis - onhan se liikkuvaa vettä -näin minä vain ne rantapuiston penkeillä pyörineet huumediilerit. Myös se keskustan tuntumassa ollut puisto oli yhtä paljon lasten kuin narkkareitten ja juoppojen leikkipaikkakin. Edes Amsterdamissa en muistaakseni nähnyt yhtä paljon sekopääsakkia. Vai kiinnittääkö heihin täällä vain enemmän huomiota, koska he eroavat niin räikeästi muusta kansasta?!

Lisäksi eräskin nainen ruksasi meille Baselin kartan täyteen rukseja, mihin EI kannata muuttaa, jos haluaa lapsensa edes normaalitasoiseen kouluun. Ja siihen ei montaa ruksaamatonta plänttiä jäänyt.

Keltanokkaa asuntomarkkinat hämäävät. Ensialkuun mekin ihmettelimme kuinka halvoilta keskustan asunnot - jopa aivan Rheinin rantateiden varrella - vaikuttivat. Kunnes selvitimme, että Baselin kaupungin veroprosentti on 9,5% kun Baselin maaseudulla se on vain 5%. Keskustan vuokriin piti siis laskea satasia lisää, ennenkuin ne olivat vertailukelpoisia maaseudun asuntovuokrien kanssa. Ja ero tietysti suurenee, mitä korkeammaksi miehen palkka kasvaa - siis jos kasvaa.

Eilen yömyöhällä rustasimme sitten ensimmäistä asuntohakemustamme. Mukaan pitää liittää suosittelijoiden kirjeet, työsopimukset, palkkakuitit, jne. Asunto, jota haemme ensimäiseksi on vain 3km Ranskan rajalta.
UK map, road map, route map, city map, online map, town map, uk street map, ViaMichelin
Mieskin taipui siihen, ettei se ole liian kaukana kun kerran ratikalla pääsee keskustaan 15 minuutissa. Eri asia on saadaanko hakemamme asunto. Sormet ristiin.
Päätin että haemme samanaikaiseksi myös toista asuntoa. Se on lähempänä keskustaa, kahdessa kerroksessa ja isolla omalla pihalla. Ongelma on vain, ettemme ehdi kumpikaan katsomaan sitä. Välitystoimisto antoi minulle väärän numeron ja kun vihdoin ja viimein sain nykyisen vuokralaisen kiinni, olivat kaikki meille sopivat näyttöajat jo menneet. Hemmetti.
Toisaalta pohdin, että kannattaako meidän muuttaa enää pihalliseen asuntoon. Minä kun en voi olla kuokkimatta sitä ja istuttelematta taimia sinne tänne. Nykyisellekin pihalle - joka on siis jonkun mielestä postimerkin kokoinen - olen saanut uppoamaan 50-60 perennatainta, muutamia koristepensaita, yhden omenapuun, pari marjapensasta, mansikoita, ja satoja kukkasipuleita. Ja tietysti niitä kiviä.....
Siispä, ehkä se parveke olisi sittenkin stressittömämpi juttu, etenkin kun tulevaisuuden suunnitelmiin ilmaantui taas muutama mutka.

Nauttikaa te oman asunnon ostaneet siitä pysyvyyden onnesta, jonka olette saavuttaneet. Ei enää asuntonäytöissä juoksemista, muiden kanssa kisaamista, jne... vaikka onhan siinä omakin hohtonsa ;-)
Minä jatkan haaveilemista edes 3v samassa asunnossa asumisesta. Ehkä sitten joskus vanhana mummona saan vihdoin asua edes viimeiset 5 vuottani samassa palvelutalossa?!

3.adventti

2007-12-16T07:32:00.000-08:00

Olemme kaikki vuorotellen kipeinä. Siinä sivussa juoksemme asuntonäytöissä ja vihdoinkin päätimme paria asuntoa jo hakeakin. Eri asia on saadaanko. Sveitsiläiset kun vetänevät kuitenkin pidemmän korren...

En jaksa kirjoitella nyt enempiä joten pistämpä ajankulukseni linkin YouTubesta löytämääni Zürichin kiertokävelyyn. Tässä siis kotikaupunkini vielä jonkin aikaa. Itse en ole siitä juurikaan kuvia ottanut... pitäisi varmaan ennen muuttoa käydä ihan varta vasten kuvauskierroksella.
Hyvää adventtia. Seonmoro!

Samichlaus ja itsenäisyyspäivän ilta

2007-12-06T08:11:00.000-08:00

...siis noinhan se Samppa täkäläisittäin kirjoitetaan. Yritin korjata aiempaa otsikkoa, mutta blogi on hiukka tukossa. Kielikin vaihtui tänään englanniksi ja mihinkään en pääse blogissa käsiksi. Hemmetti! Ja niinkun tämä on tähän saakka toiminut kuin rasvattu.

Hyvää itsenäisyyspäivää vaan itse kullekin! Vietän sitä kolmisin poikien kanssa. Mies tekee pitkää päivää koska pakotin käymään kesken työpäivän parissa asuntonäytössä. Huoh.

Samiklaus

2007-12-06T04:40:00.000-08:00

Pukkeja pyörii tällä viikolla joka puolella, sillä Sveitsissä (niinkuin kai koko keskisessä Euroopassa) vietetään tänään Saint Nicholauksen päivää. Täällä hemmon nimi on väännetty Samiklaukseksi. Koska Samppa on pienten lasten (ja kauppamiesten, ja merenkulkijoitten ja...) suojeluspyhimys, toi hän esikoululaisille herkkupussit suoraan jumppatunneille! Ja ne, jotka viruivat tänä suurena päivänä kotona kipeinä, saivat pussit luokkatovereiltaan suoraan kotiovelleen.
Kuopuskin sai oman herkkupussinsa tiistaina metsäleikkikerhon Samppa-illassa sateisessa ja pimeässä metsässä. Koska esikoinen ei edelleenkään välitä moisesta punaiseen pukeutuneesta hemmosta, emme vaivaudu enää iltapäivällä läheiseen metsään häntä tapaamaan. Yksi Samppa kun pitää majaansa metsässä koko viikon jos vaikka joku muksu ei häntä muualla näe...
Kuten rivien välistä voi helposti lukea, olen moiseen ilmiöön jo hieman kyllästynyt ennen kuin se meidän pukki on edes Korvatunturiltaan startannut! 24 päivä saapuu meille kuitenkin suomipukki, sillä niin kovasti kuopus on häneen ihastunut. Esikoinen piiloutunee viime vuotiseen tapaan jälleen jonnekin ;).
Sveitsiläislapset saavat (jos saavat) omat lahjansa jeesuslapselta 25.12.

Joulukuusi kuuluu täälläkin perinteisiin. Olemme miehen kanssa ihastelleet euroopan kuusia, ovatpa ne miten risteytettyjä geenimanipulaatiohormoonikuusia mahdollisesti tahansa. Suomalaisena (ja vieläpä itsenäisyyspäivänä) en saisi tätä sanoa, mutta suomikuusi on vähän kuin halpisversio. Muistaakseni Bryssellissäkin parjattiin Suomen heille lähettämää kuusta.... Pohjoinen lajike kun ei näytä miltään eurooppalaisten serkkujensa rinnalla.

Niin Damissa kuten täälläkin on huippusuosituin kuusilajike, joka ei tiputa neulasiaan vielä pääsiäisenäkään, jos ikinä! Lisäksi kuusi on symmetrinen ja tuuhea kuin mikä. Kuusibisnes vaikuttaa ainakin täällä taiteelta. Paras idea on paikallisten metsänvartijoiden TUOREKUUSI, eli menet itse metsänvartija mukaan metsään valitsemaan juuri sen kuusen, jonka kotiisi haluat. Ja se "metsä" on siis tämä meidänkin vieressä oleva "kaupunkimetsä", eikä siis jossain jumalan selän takana aarniometsässä... Sama matka siis kuusimetsään kuin lähikauppaan. Ja vieläpä kaupunkialueella!

Olen kieltämättä suuresti ihastunut lähialueshoppailluun. Munat, pähkinät ja hunajan haen vajaan 100m päästä hevostallilta. Luultavasti osa siitäkin hunajapurkista on meidän omista kukista imettyä. Ostaisin paljon muutakin alueella tuotettua, jos vain olisi valinnan varaa. Kateellisena kuuntelen pikkukylissä asuvien tuttujen juttuja heidän lähikauppojensa valikoimista. Valtakunnallisten kauppaketjujenkin tuotteet vaihtelevat osittain sen mukaan, mitä maataloustuotteita lähialueella tuotetaan.

Noh, pysyköön superkuuset metsässä, sillä me koristelimme poikien kanssa oman kuusemme - pihalle. Se on suomikuusi ja viime kevättalvella pahasti lumimyräköistä kärsinyt, mutta haavansa urheasti nuollut. Parasta siinä on kuitenkin se, etteivät neulaset tipu. Tuoksua ja tunnelmaa jään tosin kaipaamaan. Ehkä ensi vuonna paljastamme vihdoin ja viimein pojillekin totuuden kuusesta - sisällähän se tunnelmallisin on!

Sveitsikö turvallinen?

2007-11-29T11:15:00.000-08:00

Furchtbar, furchtbar, (karmeaa) hoki pari päivää sitten Hönggbergillä vastaani kävellyt mies. Olimme poikien kanssa pyöräilleet kotikukkulamme kaupunginpuoleiselle näköalapaikalle ihailemaan kaupungin takana avautuvaa lumista alppimaisemaa.
Mies päivitteli tasan viikko sitten samaisella alueella tapahtunutta mystistä ampumatapausta. Linja-autopysäkillä oli ollut illansuussa kaksi 16 vuotiasta tyttöstä odottamassa bussia. Kuului laukaus ja toinen tytöistä lysähti maahan ja kuoli siihen paikkaan?????!!!!!
Kuulin asiasta radiosta tapahtuman jälkeisenä päivänä lenkkeillessäni samalla alueella (missäpä muualla) ja olin yhtä tyrmistynyt kuin vastaani kävellyt mieskin. MITÄ, siis Hönggbergin rauhallisella urheilu- ja virkistysalueella, hyväosaisten kaupunginosassa on noin vain teloitettu nuori tyttö bussipysäkille??? Eikä poliisilla ollut mitään aavistusta tekijästä, motiivista, jne. Käsittämätön tapaus!

Nyt viikkoa myöhemmin poliisi on vanginnut 21 vuotiaan reserviläisen. Nuori mies oli ampunut armeijan rynnäkkökiväärillä tuntemattoman tytön täysin ilman syytä noin 80m päästä (sieltä mistä otin sen pyöräilevän lehmipaimenkuvan jokunen aika sitten). Nyt onkin sitten taas julkisuudessa hurja keskustelu siitä kuinka on mahdollista, että inttipojat onnistuvat varastamaan julmetun määrän ammuksia, granaatteja ym. "mukavia leikkikaluja" omiin tarpeisiinsa Sveitsin armeijasta. Ja juuri tänä vuonna parlamentti päätti että reserviläiset saavat edelleen pitää omat rynnäkkökiväärinsä, sillä niiden pois kerääminen ja jonnekin varastoiminen koettiin liian KALLIIKSI! Ja niinkuin siitäkin asiasta kohistiin joka mediassa. Ja tässä on huonon (halvan) päätöksen tulos. (Lisää aiheesta saksaksi: http://tagesschau.sf.tv/nachrichten/archiv/2007/11/29/schweiz/soldat_gab_gezielten_schuss_auf_16_jaehrige_ab
Tuli siinä aurinkoisella penkillä poikien kanssa pähkinöitä popsiessa mieleen, että mitäpä jos joku sekopää meitäkin tuolta puun takaa tarkkailee ja päättää laukaista niitin otsaan. Käsittämätön ajatus! Eihän sellaista normaalisti tapahdu! Niinkuin ei niitä Jokelan tapauksiakaan. Vaan meitä on moneen junaan ja kaikki eivät edes mahdu kyytiin. En suostu pelkäämään. Liian absurdeja tapauksia. Toivon kuitenkin hartaasti ettei kumpikaan pojista joudu koskaan maalitauluksi.

Tylsää

2007-11-29T07:11:00.000-08:00

Marraskuinen näkymä ruokapöydän äärestä. Rakennustyöt ovat siis alkaneet. Aitaan on tehty lapsille pieniä kurkistusikkunoita, jotta he voivat (ja vanhempansa myös) seurata rakennusurakkaa. Hienosti ajateltu!

Olo on jotenkin tylsistynyt. Liekö alavireisyyden syy se että olen ollut koko päivän sisällä. Esikoisella on flunssa, joten olen antanut hänen katsoa koko päivän töllöä. Se on ainoa tapa pitää poika paikallaan. Lukuunottamatta päikkäreitä! Nytkin molemmat pojat pysynevät tiivisti sohvalla AUTOT-leffan ajan. Se vasta onkin pätkä, suosittelen lämpimästi pikkumiesperheisiin.

Pitäisi askarrella joulukortteja jne, mutten jotenkin vain yksinkertaisesti jaksa juuri nyt sitä liima-leikkaussilppu-tussitahra-sotkuhässäkkää. Odotan inspiraatiota ensi viikkoon... tai annan sen miehelle viikonlopputehtäväksi... hah, haa! Olen menossa tyttöjen (äitien) kanssa ulos kahtena iltana, joten himmailen todennäköisesti koko viikonlopun kykenemättä mihinkään hyödylliseen saati kehittävään.

Vetikan flunssan takia tänään jäi väliin myös viimeinen puheterapiakerta. Kyseessähän oli vain 5 kerran testiryhmä. Ensi viikolla vain äidit on kutsuttu, sillä tarkoituksena on keskustella jatkosta. Jos haluaisimme jatkaa, joutuisimme sitoutumaan vuodeksi eteenpäin ja sehän ei käy. Joudun siis turvautumaan pieneen valkoiseen valheeseen. Kerron että mies on vasta kirjoittanut uuden työsopimuksen ja että muuttanemme mahd pian vuodenvaihteen jälkeen. En usko että he nimittäin tykkäävät hyvää, jos paljastan että me tiesimme jo terapian alussa, ettei Veitikka käy siellä koeaikaa pidempään. Terapiaistunnot ovat olleet hyviä - ainakin äideille. Veitikka ei siellä lupaanvan ja innostuneen alun jälkeen olisi halunnut käydä, eikä enää tarvitsekkaan. Yksi albaanipoika kun kaipasi hänen huomiotaan (muita poikia ei ollut) niin kovasti, että antoi sitten lopulta Veitikalle turpiin. Eikä poika edes kertonut sitä kotona!!! Hemmetti!
Se että me äidit olemme saaneet purkaa tuntojamme ryhmässä psykoterapeutin kanssa, on ollut oikein opettavaista. En kuitenkaan halua pitää esikoista vasten tahtoaan ryhmässä, jossa joku käy käsiksi. Luulen että hän on saanut kokea moista käytöstä jo ihan tarpeeksi. Onneksi kinskissä (siis eskarissa) ei moista tapahdu, tai en ole kuullut... Ei kai moisia yhteenottoja voi tulevaisuudessakaan välttää, mutta ainakaan en aio siitä MAKSAA!

Uuden kodin etsiminen kyllästyttää

2007-11-21T12:53:00.000-08:00

Huoh! Istun taas persus puuduksissa koneella. Pitäisi olla tekemässä saksan läksyjä etenkin kun pojat ovat olleet nukkumassa jo toista tuntia. Vaan läksyjen teko ei huvita. Mieluummin katson tylsänä uuden television tarjontaa tai surffaan asuntosivuilla tai muuten vai netissä. Mies sentään joogaa parhaillaan olohuoneessa...tehokas uros. Äippää nyt kuitenkin vähän vässää.

Olemme käyneet katsomassa muistaakseni noin seitsemää asuntoa. Osa ihan kivoja, osa vähemmän... Olisin ollut valmis muuttamaan jo pariinkin, mutta mies ei. Hän on tähän mennessä innostunut vasta yhdestä, viimeisimmästä. Amsterdam-tyylisen huoneiston nähtyään uros ilmoitti nykyiselle vuokralaiselle oitis "tätä me haetaan". Asunto sijaitsi pienen idyllisen kylän ydinkeskustassa, kaikki palvelut siis käden ulottuvilla. Lisäksi se oli vanhan pienen linnamaisen rakennuksen (kuin pienoisversio prinsessa ruususesta) toisessa kerroksessa täyttäen sen kokonaan. Kuulostaa varmaan tosi hienolta, mutta ei se nyt ihan sitä ollut. Asunto oli hyvin hipahtava, mielenkiintoisella huonejärjestyksellä, mutta ilman pihaa saati edes parveketta/terassia tms. Alakerrassa talon omistajien lamppuliike, kattohuoneistossa vanha opettajapariskunta. Kun mies tajusi ettei siinä ollut pyöräkellariakaan, suostui hänkin harkitsemaan asunnon hakemista suin päin. Hakulappu on yhä edelleen täyttämättä.

Minä sen sijaan innostuin taannoin eräästä kattoterassihuoneistosta, joka oli saman ikäisestä talosta kuin missä me nyt asumme (60-70-luku). Se oli huonommassa kunnossa kuin nykyisemme, mutta se ei minua olisi haitannut (ennenkuin mies takoi järkeä päähän), sillä sokaistuin oitis sadan neliön kattoterassista joka oli kolmeen ilmansuuntaan ja johon pääsi jokaisesta huoneesta.
Pari muuta kämppää ovat olleet perinteisiä perheidyllejä. Satoja muksuja sisältäviä perhekeitaita moderneine taloineen. Toinen oli miehen mielestä liian kaukana, siellä kun olisi saattanut vahingossa joutua lenkillä Ranskan puolelle, hah, hah.

Toinen perhekeidan taas on sellainen, josta kytätään vapautuvaa huoneistoa ihan tosissaan. Se sijaitsee samassa kylässä kuin prinsessalinnakin, muttei keskustassa. Kävimme katsomassa yhtä tosi kivaa huoneistoa (mies ei innostunut taaskaan, huoh) ja totesimme sen pienemmän oloiseksi kuin omamme, vaikka sen piti olla jopa hieman isompi. Naapurustosta löytyy noin 150 muksua ja jokunen aika sitten siellä asui kuulemme jopa 3(!) suomalaisperhettäkin! Eskari ja joogakoulu olisivat idyllisessä pihapiirissä, samoin kuin Birs-joen luonnonsuojelualue, jne... Saa nähdä, milloin sieltä vapautuu seuraava isompi huoneisto vai vapautuuko lainkaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että päädymme lopulta jonkinlaiseen tylsään kompromissiin ja siis asuntoon, josta ei lopulta tykkää kovasti meistä kumpikaan.

Jokaisessa näkemässämme kämpässä on ollut omat hyvät ja huonot puolensa. Nyt alkaa jo hieman turruttamaan niiden jatkuva netistä kyttääminen, vaikka olenkin siihen ihan koukussa. Alkaa kuitenkin vähitellen nyppimään odotella päätöstä siitä mihin miehen työnantaja muuttaa, vai muuttaako lainkaan. Kulutan nimittäin hyvin paljon aikaani tsekkaamalla jokaisen potentiaalisen asunnon ympäristöt netistä eskareineen, palveluineen ja metsineen/ulkoilumaastoineen. Eikä siinä kaikki, sillä lisäksi tarkastan viamichelinistä kuinka kauan miehellä menisi pyöräillä sieltä nykyiseen labraansa kuin myös niihin kahteen potentiaaliseen firman muuttopaikkaan. Hullun hommaa, vai mitä?! Pakkomielteensä itse kullakin ja minun siipallani se on työmatkapyöräily. Säällä kuin säällä. Ja koska haluamme molemmat ettei hänellä kulu liikaa aikaa työmatkoihin, on asunnon oltava siis lähimaastossa.
Etsintä jatkuu....

Sunrise Avenue

2007-11-18T14:22:00.000-08:00

Hemmetin hyvä keikka paikallisella Tavastialla. Pitkästä aikaa. On se kyllä niin, että intiimimmät klubikeikat vievät mennen tullen voiton isoista jäähallikeikoista. Tai ainakaan itse en päässyt aikoinaan fiilikseen kauan odottamani Lenny Kravitzin keikalla enkä Red Hot Chilissäkään. Luulin olevani liian vanha... Vaan tänään oli niin nautittavan kuuloinen keikka että ihan ihmetyttää. Ja kuka väittikään suomiuroksia juroiksi?! Heistä en ole nähnyt ulkomailla vilaustakaan. Tänäänkin solistin suu kävi kuin papupata - englanniksi sekä saksaksi.
Kiitos pojat!

PS. Vaan olisitte te voineet edes yhden sanan suomeksikin heittää... vaikka sitten kiitos! Se kun on yllättävän tärkeää ulkosuomalaiselle. Suorastaan sydäntä sykähdyttävää. Meitä näytti olevan kuuntelemassa kuitenkin aikamoinen liuta, osa jopa suomipaidoilla ja lipulla varustettuna.

Warte, luege, lose und laufe!

2007-11-16T09:52:00.000-08:00

Veitikka on tohkeissaan sillä poliisisetä vieraili eskarissa. Aiheena oli tietysti liikenneturvallisuus. Myös kotiin asti riitti prosyyrejä. Niiden mukaan lasten kouluun viemisessä on auton käyttö huolestuttavasti lisääntynyt. Niimpä vanhempiin vedotaan, jotta nämä lähettäisivät lapsensa koulutielle kävellen. Perustelut:
- opettavaista
- kohottaa itsetuntoa
- parantaa keskittymis- ja huomiokykyä
- kohottaa kuntoa
- polttaa kaloreita
- vähentää stressiä
- ympäristöystävällisempää

Veitikkakin vaati alussa että hänet olisi myrskysäällä vietävä eskariin autolla. Eipä ole vielä niin kovaa myrskyä ollut ja tuskin tuleekaan ;)
Tänään hän meni ensimmäistä kertaa koko matkan ihan yksin. Ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Koska vaatteet eivät menneet muuten päälle, pistin poitsun puolipukeissa terassille, ulkovaatteet perään, "heippa vaan" ja ovi kiinni! Johan tuli kylmässä hoppu pukeutua. En tiedä ehtikö hän ajoissa. Ehkäpä saan jossain vaiheessa Frau Schreiberiltä noottia jos ei poitsu ole ajoissa.
Frau S on muuten ihan huippu! Nuorehko naisihminen, jolla on homma upeasti hanskassa, vaikka ympärillä pyörii 19 vilkasta 4-6 vuotiasta. Olin tiistaina osallistumassa Veitikan synttärijuhlaan. Juhla kesti lähes tunnin ja kaikilla lapsilla oli tarkasti selvillä mitä tapahtuu milloinkin. Open tarvitsi sanoa tuskin sanaakaan... Opin lukuisia hauskoja leikkejä ja tajusin vihdoin mihin ne kaikki kotona kuullut laulut liittyvät. Kun juhlat olivat ohi, lähtivät muksut ulos ja minä kotiin.

Osa eskarissa opituista asioista on ikävä kyllä kyseenalaisia. Onneksi niitä on toistaiseksi erittäin vähän. Jo ensimmäisellä viikolla poitsu tarkasti meidän kaikki kengät ja kysyi hengittävätkö ne??? Geoxin kenkiä ei meiltä löytynyt, mutta huijasin Veitikan uskomaan että hengittävät ne kengät ilman niitä pohjareikiäkin, eikä sillä merkillä nyt niin väliä ole.
Kun isovanhemmat olivat täällä, oli eskarissa pari poikaa opettanut muille mukavan biisimuunnoksen: "We want, we want FUCK YOU!" Sitä he molemmat sitten lauloivat aamusta iltaan, kunnes olen sittemmin kieltänyt sen lopen kyllästyneenä. Yritimme miehen kanssa kovasti tukea poikien lauluintoa, mutta oikeilla sanoilla. Se ROCK YOU, ei vain millään onnistu enää paikkaamaan muunnosversiota. Ei vaikka etsimme yhdessä Youtubesta alkuperäisversion. Laulu kiellettiin siis kokonaan, niinkuin on kuulemma tehty eskarissakin.
Esikoinen on nyt muuten sitä mieltä että kaikki on ROCK ja että sähköskitta on pakko saada. Tai rummut... Ehkäpä odotamme kuitenkin vielä hieman ;)))

Äippäpä pääsee nauttimaan sunnuntaina rockmusasta!!! Vieläpä suomalaisesta sellaisesta, sillä Sunrise Avenue päättää 18.11 kiertueensa Zürichiin. Konsertti on loppuunmyyty. Myönnettäköön, etten mukaan kysyttäessä tiennyt lainkaan keistä oli kyse. Lenkkeillessä olen kyllä kiristänyt tahtia aina kun Fairytail Gone Bad soi kuulokkeissa. Kiittelin mukaan pyytänyttä kamua tajuttuani lippuni arvon! Odotan illalta kunnon kuntoilua ;).

Katille synttärionnittelut!

2007-11-14T05:52:00.000-08:00

Näkymä Käferbergiltä Zürichin keskustaan

Käymme silloin tällöin hakemassa maatilalta maitoa ja ihailemassa maisemia tai vain silittämässä vastasyntyneitä. Maisemakuvasta näkyy kuinka hienoilla paikoilla siirtolaispuutarhat joskus sijaitsevat. Alueelta on hulppeat näkymät yli Zürichin kaupungin ja järven. Takana näkyisivät iltausvassa myös vuorten huiput jos kamera ja/tai kuvaaja olisi laadukkaampi...

Kuntoilua paikalliseen tapaan

Paikallinen lehmipaimen ajamassa lemmikkejään illaksi suojaan. Pojat ihmettelivät kovin moista maastopyörätreeniä. Kätevää. Takana Euroopan korkeatasoisin Teknillinen korkeakoulu ETH marraskuisessa iltavalaistuksessa.

Käväisin tänään ihmettelemässä LCD-tauluja. Onhan niissä kiva kuva joo. Etenkin Full-HD tasoisissa. Olppaakaan ei olisi saanut koko kaupasta pois. Sen tahmanäpit tarttuvat myös joka ikiseen tarjolla olevaan joystickkiin, vaikkei se niitä osaa vielä käyttääkkään, saati että ylettäisi näkemään sen pelinäytön... taitaa kestää jonkin aikaa ennenkuin ne vempaimet meille hankitaan. Siinä on muuten koko perhe naama harmaana ja silmänalukset mustina pelaamassa ;)
Kaupassa olivat onneksi tarjolla ne merkit ja mallit, joihin päätimme miehen kanssa keskittyä. Otimme eilen illalla nimittäin pienen intensiivikurssin taulutelevisioiden maailmaan... eri asia on, ymmärrämmekö edelleenkään kaikkea lukemaamme. Kaupan myyjä oli kuitenkin niin raivostuttavan ja ammattitaidottoman oloinen saapasmaan toisen polven siirtolainen, etten parhaalla tahdollakaan halua hänelle provikoita kaupasta antaa. Sori vaan. Kaipaan hieman hillitympää palvelua ja enemmän teknistä tietämystä. En vain paperiprinttejä spekseineen, kun ne oli mulla mukana jo muutenkin. Hinnatkin olivat ko kaupassa Suomen tasolla kun yleisesti ottaen vekottimet saa täältä noin 20-30% halvemmalla. Kuulimmekin että paluumuuttajien yleisimmät hankinnat ovat auto ja mahdollisimman iso taulu-tv. Viikonloppuna olisi ihan pakko saada uutiset omaan olohuoneeseen. Ei auta siis muu kuin jatkaa etsimistä toisesta liikkeestä.

GALLUP: Minkälainen töllötin teillä iltaisin avataan?

2007-11-13T06:15:00.000-08:00

Kuten olen jo useampaan kertaan täällä vuodattanut, on meidän telsu romu. Se seisoo edelleen olohuoneessa ja odottaa kohtaloaan. Olin viime viikon ihan pinnana koska Olppa oli kipeä ja oli siis 12h pallona jalassa. Kyllähän sitä jokainen normaalilla äidinrakkaudella varustettu mamma jaksaa toipilastaan hetken aikaa hyysätä, mutta ei nyt sentään IHAN KOKO PÄIVÄÄ JA VIIKKOA SENTÄÄN? Vai jaksatko itse???????????
Niimpä tv:n avaamisesta seuraava lobotomia lapsilla olisi tosiaan ollut viime viikolla poikaa.

Mies heitti sitten viikonloppuna "käyppäs hakemassa meille uusi tv!". Hah, mitä minäkö??? Mies antoi vain kaksi kriteeriä. Max 100cm leveä (vain 32 tuumainen käy), jotta saamme sen sitten joskus uudessa kodissa kaappiin sisälle piiloon (emme enää halua, että moinen vekotin hallitsee olohuonetta (ja erityisesti miespuolisten asukkaiden keskittymistä), jos se vain on mitenkään mahdollista... nähtäväksi jää). Toinen kriteeri on hinta. Moiseen aivojentuhoojaan (hah, hah) ei saa upottaa enempää rahaa kuin noin 1000-1500 euroa.

Siis myönnetään, että aikoinaan tavattuamme taisin olla meistä se teknisesti taitavampi. Mutta silloin olinkin perehtynyt tekniikkaan koska olin sinkku ja asiat kiinnostivat. Sittemmin olemme miehen kanssa päättäneet, että vaikka olenkin enemmän miehelle ominaista putkiaivotyyppiä, niin voisin suosiolla jättää hänelle rassarihommat. Ja niin olen viime vuosina totisesti tehnytkin. Mieskin on onneksi kehittynyt pyörittyään vuosikaudet yliopistossa ruuvari kädessä ja perehdyttyään jopa elektroniikkaan. Nykyään hän onkin se joka edes yritää tehdä teknisille vempaimillemme jotain. Mínä lähinnä painan naisille tyypillisesti buuttinappulasta, jos ei vekotin muuten skulaa. Vaihdan enää vain lamput.
Ja minunko pitäisi siis nyt perehtyä uusimpiin televisioihin, mitä häh?????? Emme olekkaan niihin juuri rahaa laittaneet, itse asiassa +/-0 valuuttaa!
Ulkomaille muutettuamme myimme miehen lahjasi saaman tv:n pois ja saimme Amsterdamissa tutuiltamme jotakuinkin toimivan töllöttimen lahjaksi. Raahasimme sen mukanamme Zürichiin, mutta sitten ostimme naapureilta kuvaputkitelkkarin pois varastosta pölyttymässä vähemmällä kuin saimme miehen aivan samasta vekottimesta Suomessa.

Sittemmin on tekniikka hieman edistynyt. Yritin perehtyä taulutelevisioihin viikonloppuna Tekniikan Maailman sivuilla (sinne menen aina ennen teknisiä ostopäätöksiäni helpottaakseni). Tuli hiki. Ei hemmetti, en tajua enää mitään siitä jargoniasta. Kuvan laatu kun kuulemma riippuu nykyään niin monesta eri tekijästä, ettei kuluttaja voi kaupassa tietää miltä saman töllöttimen kuva kotona näyttää, jne. Ja pitääkö olla plasmaa vaiko LCD, jne...

AUTTAKAA siis ihmeessä epätoivoista! Mikä vekotin teillä kotona pölyttyy (Merkki, malli, koko ja ehkä hintaluokkakin)? Miksi juuri se? Mitkä olivat valintakriteerinne? Onko osottautunut hyväksi ja hintansa arvoiseksi, vai onko kuva mahdollisesti sittenkin sellainen epätarkka venytetyn purukumin näköinen, jota ei erkkikään jaksa pitkään toljottaa...?????????

Olisi tässä meinaan muutakin tekemistä kuin olla vertalusivuilla netissä viikkotolkulla pyörimässä. Tänäänkin eksyin Lausannen misun blogisivuille. Erittäin hyviä vaellusvinkkejä erityisesti Sveitsin ranskankieliseltä alueelta, kiitti vaan osoitteesta! Sielläkin odotellaan varmasti lunta ja hiihtokauden alkua malttamattomina?! Lupailevat ennätyshyvää talvea, jippiiii!

Pikku piraatit heräsivät, joten omasääteinen kotiäidin tauko on jälleen kerran ohi.

Veitikka ja Olppa

2007-11-12T05:54:00.001-08:00

Nyt on taas yhdet kimppasynttärikemut takana! Vasta vuoden kuluttua uudestaan. Huh!
Hyvin meni, mutta hulinaa kyllä riitti. 2h 30min oli optimaalinen ajoitus ja yhtään pidempään eivät lapset olisi enää jaksaneet. Mies suunnitteli ohjelman yhdessä poikien kanssa, mutta puolet jäi tekemättä. On se vaan niin, että uroksilla täytyy olla geeneissä kiinnostus kaikkeen moottoroituun ja vauhdikkaasti etenevään tekniseen välineistöön. Autorata oli nimittäin ennalta-arvatusti se, joka vei kaikkien poikien sydämet. Turha siinä oli mitään aasinhäntäleikkiä edes ehdottaa, kun silmät kiiluen odotettiin omaa vuoroa päästä kisaamaan nopeimmasta autosta. Jooh. Oli joukossa sentään yksi prinsessakin. Ero prinsessan ja poikien olemisessa oli kuin yö ja päivä. Aika elämys meille vanhemmillekin.

Veitikalla sujuu esikoulu nykyään tosi hyvin. Hän on oppinut hyvin alkuasukaskieltä, on aktiivinen ja iloinen. Synttärilaulutkin sujuvat jo retoromianiallakin. Ainoa, mikä hiertää on edelleen namusetien pelko. Tänään viimeksi tapasimme puolivälissä matkaa ja näin kuinka hän jännittyneenä juoksi karkuun takanaan kävelevää miestä. Ah, kuinka toiselle voisi opettaa, ettei kaikkia vieraita tarvitse sentään pelätä?!Koska Otto oli pitkään kipeä, jouduin pakottamaan esikoisen kulkemaan osa 5-10 min eskarimatkastaan yksin. Sen aikaa kuopus joutui siis viihtymään yksin kipeänä kotona ja hyvinhän se sujui tietsikan ääressä... vastaan tulleet naapurit sen sijaan päivittelivät kuinka olen voinut jättää niin pienen lapsen yksin kotiin VIIDEKSIKIN MINUUTIKSI! Hemmetti, pitäisikö tosiaan kuumeinen potilas raastaa ylös sängystä, pukea ja viedä ulos juoksujalkaa vain sen takia, että kuopus valuu rinteen alas eskariin tai takaisin. Anteeksi vaan, mutta minun mielestäni kohtuutonta. Mieluummin annoin hänen kuunnella Miinoja ja Manuja vällyjen alla tai pelata silmät lautasina Alkupolku Leikkilää tietsikalla.

Torstaisin käymme esikoisen kanssa änkytysterapiassa. Se on ihan mielenkiintoista. Aikomuksemme on tosin käyttää vain tutustumisaika (5 krt) hyödyksemme, sillä muuten joutuisimme sitoutumaan vuodeksi. Ja sehän ei tulevan muuttomme vuoksi käy. Vaan sitä me emme ole vielä kertoneet.
Lapset (yht 5) leikkivät omassa huoneessaan oman ohjaajansa kanssa ja me äidit puramme tuntojamme omassa terapiahuoneessamme. Molemmat terapeutit ovat sekä psykoterapeutteja että logopediatreja. Ihan hyvä, sillä me kaikki olemme ulkomaalaisia joilla kullakin on omat traumansa ja stressinsä. Vaikka väitetään, ettei änkyttäjän vanhemman pitäisi syyllistää itseään, niin uskon silti että hyvin suuri syy on meissä vanhemmissakin. Ainakin itse huomaan selvästi Veetin puheesta milloin olen ollut stressaantuneempi ja siis jaksanut keskittyä häneen vähemmän. Tietysti oma painolastinsa tulee ympäristöstäkin. Mutta kuitenkin.
Veitikan puhe alkoi joka tapauksessa sujua tosi sujuvasti heti kun hän pääsi kiinni kielikurssiinsa. Itsetunto kohosi selvästi ja sen myötä myös puhe alkoi luistaa. Molemmilla kielillä. Ensimmäisellä terapiakäynnilläkin hän oli ainoa lapsista joka puhua polpotti ilman pelkoa itseilmaisua kohtaan, vaikka tilanne oli outo ja paikka oli täynnä tuntemattomia lapsia ja heidän äitejään.

Olppa sen sijaan...
Meidän rämäpää on ilmeisesti nyt uhmaiässä. Kotona se ei ilmene muuten kuin isoveljen lelujen haluamisena, joka on normaalia. Pientä nahistelua koko ajan. Sen sijaan metsäleikkikerhosta on tullut oikein murheengryyni. Koko maanantaiaamu on yhtä itkua ja vikinää kuinka rankkaa ja vaikeaa siellä on. Ruoka on pahaa, kukaan ei palvele ja muut lapsetkin ovat ilkeitä, jne... Ja mikään noista ei pidä paikkaansa, paitsi rankkuus. Pojan on sinne kuitenkin mentävä, vaikka kuinka itkettäisi. Kerran ohjaaja raahasti hänet sinne maata pitkin (kun ei poika suostunut itse kävelemään) ensimmäiset sadat metrit. Vasta vedenpumppauspaikalla hän oli rauhoittunut saatua pumpata keitinvettä.
Olppa ei ota siellä kuulemma juurikaan kontaktia muihin lapsiin. Odottaa vain, milloin aletaan rakentamaan nuotiota ja laittamaan ruokaa. Niissä hän sentään auttaa aina, kuten isoveljensäkin. Sanaakaan hän ei myöskään suostu sanomaan. Kotona hän sentään sanoo jonkun sanan saksaakin, mutta metsässä ei koskaan.
Noh, oppia ikä kaikki. Huomenna on taas Anitan leikkikerho, joka sujuu sentään hyvin. Se onkin vain 2h ja sisällä leikkimistä.

Pyykkitupa odottaa. Ja sitten onkin taas aika herättää pojat.

Kiitos kommenteista!!!

2007-11-12T05:37:00.000-08:00

Joo, onhan tämä bloggaaminen aikas skitsofreenistä touhua. Toisaalta kirjoitan itselleni päiväkirjaa, toisaalta taas haluan informoida kollegtiivisesti ystäviäni kuinka elo ja oleilu täällä sujuu. En millään kykenisi pitämään jokaiseen teistä henki koht yhteyttä, eikä olisi mieltäkään kirjoittaa moneen kertaan samoista asioista. Vaikka eipä täällä kyllä paljon mitään tapahdu.... ;) Normaalia lapsiperhearkeahan tämä. Kommentit ovat siis AINA tervetulleita, mutta erityisesti silloin kun elämä oikein veetuttaa, olisivat kommentit TOOOOSI kivoja. Vähän tsemppiä elämään. Ymmärrän kyllä, ettette halua kaikki tänne blogiin kommentoida. Kiitos meileistänne. En vain ehdi niihin aina vastaamaan. Jos on suomiäidin arki kiireistä työ-ja kotirintamalla, niin on se sitä täälläkin. Systeemi kun on luotu niin, että äitien oletetaan keskittyvät hellan ja lasten ääreen. Nykyään olen hankkinut hieman omaa aikaa siirtymällä einesruokaan. Sitä on täällä Suomeen verrattuna aika huonosti saatavilla, mutta saksalaisten halppiskauppa ALDIsta löytyy sentään aika paljon ja mielestäni ihan herkullisia. Takana ovat ne ajat kun Amsterdamissa vielä vaivauduin keittämään tomaattikastikkeetkin alusta lähtien itse. Kun esikoinen on eskarissa ja kuopus leikkikerhossa, ehdin siis lenkillekin. Jee! Minusta on tullut aikas tehokas ajankäyttäjä. Kun on kaksikin tuntia aikaa ja paljon tehtävää, on minuuttiaikataulu tarpeellinen. Naapurustossa moinen aiheuttaa tietysti hieman närää. Ei ole kovin sopivaa huikata small-talkin sijaan "Sori, en ehdi nyt juoruilemaan, mul on kiire lenkille!". Toisaalta, on minulla hengenheimolaisiakin. Metsä on aamuisin täynnä naispuolisia lenkkeilijöitä.

Hei sinä siellä Lausannessa! Kuka olet ja mikä elämäntilanteesi on? Valota vähän???
Itsekin seuraan/tirkistelen erään toisen suomalaisen yksinhuoltajan arkea Luzernissa hänen bloginsa välityksellä.

Surullista

2007-11-07T11:59:00.000-08:00

Taitavat olla Tuusulan tapahtumat jokaisen eurooppalaisen median ulkomaan pääuutinen. Surullinen tapahtuma. Lintukotokin on sitten päässyt näyttävästi maailmankartalle muutenkin kuin Nokiansa ansiosta.

Satuin vahingossa seuraaman ko tapahtumia alusta asti, kun Olppa on edelleen kotona ja puuhailimme molemmat siis koko aamupäivän tietokoneillamme. Ehdin näkemään materiaalin YouTubessakin ennen kuin ne poistettiin. Kerrassaan karmeaa. Meinasin pillahtaa itkuun, mutta kuopus olisi vain mennyt hämilleen.
Printtasin täkäläisten uutisten materiaalin netistä, sillä seuraavalla kielikurssikerralla asiasta varmaan kysellään. Osaan ainakin termistön.

Kerroinkohan jo että töllöttimemme pimahti?! Nyt kärsitään. Kotimaan uutisia toivoisi niin näkevänsä täkäläisissä tiedotusvälineissä useamminkin. Positiivisia tosin. Nyt ei auta muu kuin roikkua netissä ja katsoa Suomen uutiset sieltä.

Ai niin. Kyllähän täällä Suomi on viime aikoina ainakin printtimediassa näkynyt. Jarkko Niemisen häviö uutisoitiin niin että Federer joutui pyytämään faneiltaan anteeksi kun matsi (Jarkko) kesti NIIN vähän aikaa. Mekin yritimme saada liput ko matsiin, mutta eihän niitä tavallisille tallaajille myyty. Tai ei ainakaan enää edellisenä päivänä. Olisikin ollut elämäni ensimmäinen tennismatsi penkkiurheilijana. Pidän ko lajista ja taidan alkaa harrastamaan sitä sitten "eläkkeellä".

Nykäsen uusi "hyppyura" uutisoitiin täkäläisessä ilmaisjakelulehtisessä, kuin myös Räikkösen paluu kotiin Sveitsiin. Tuntui olevan iso uutinen että Jenni HAKI Kiminsä kotiin Zürichistä. On heistä kirjoitettu paljon muutakin, mutten ole jaksanut lukea. Autourheiluun kun liittyy mielestäni vain negatiivisia piirteitä, kuten melu, ilmansaasteet, tupakkafirmat, jne. En menisi ko tapahtumiin vaikka maksettaisi. Vannomatta paras?
Niin ja pelaahan Zürichin jalkapallojoukkueessakin eräs suomalainen, jonka nimeä en nyt mainitse. Suomikuva kiillottui hänen kapteeniksinousunsa ansiosta ihan mukavasti.

Miksei kukaan muuten koskaan kommentoi????
Pitisikö minunkin siirtyä Facebookin puolelle?
En ole jaksanut siihen vielä panostaa, kun väittävät että siellä tavallisesta käyttäjästäkin tehdään väkisin mainostaja ja yksityisyydensuoja katoaa tyystin. Onkohan näin? Sorppa kuitenkin te joilta on tullut kutsu liittyä Facebookiin. Paremmalla ajalla sitten.

Juhla-aika

2007-11-05T06:18:00.000-08:00

Marraskuu ei ole koskaan ollut lempikuukausiani. Nykyään se kuitenkin menee, sillä Sveitsissä marraskuu ei ole välttämättä harmaa ja pimeä kuukausi lainkaan.
Toisaalta, vaikka harmaata olisikin, en ehdi sitä huomaamaan kun molempien poikien juhlapäivät osuvat alkukuulle. Ensi viikonlopuksi on suunniteilla jälleen kimppasynttärit. Tähän mennessä olemme kestinneet kylään kutsuttujen lasten vanhemmatkin. Nyt päätimme laskea ovesta sisään vain alle 120 senttiset...

Saa nähdä kuinka sujuu, sillä Olppa-polppa on jälleen kipeä. Jo neljäs kerta kuukauden sisällä. Hänen kehonsa ei ilmeisesti ehtinyt hankkimaan Hollannissa oloaikanamme tarpeeksi valkosoluja... huomenna on pakko suunnata lääkärille. Edellisestä kerrasta onkin jo aikaa. Hyvä kai se on poika kerran vuodessa tarkemmin tutkia.

Kylmien ilmojen myötä huomaan myös rasvaprosenttini lisääntyneen. Pojat ovat tykästyneet fondue´seen ja vanhempansa ragletteen. Ja suklaatakin tulee nykyään syötyä urakalla. Kas kumma kun tuntuu, etteivät käsivarret pääse enää vapaasti roikkumaan sivuilla. Läskit kun kertyvät tässä vartalossa aina yläkroppaan, eivätkä todellaankaan rintavarustuksen kohdalle ;)
Synttäreiden johdosta edessä on reilun viikon kakkumaratooni, kun joka paikkaan pitää viedä jotain makeaa. Viimeistään joulukuussa... eikun tammikuussa 2008 yritän taas parantaa tapani ja syödä jotain kevyttäkin.

Tervetuloa Sveitsiin sairaanhoitajat!

2007-10-24T23:50:00.000-07:00

Mitä olette mieltä tehyn palkkavaatimuksesta? Ärsyttää kun en voi keskustella ajankohtaisista asioista kenenkään kanssa... mieskin tulee nykyään niin myöhään kotiin, ettemme vaihda kuin välttämättömimmät kuulumiset :-(

Yritin keskustella hoitsujen tilanteesta appivanhempien kanssa, mutta appiukko häipyi tuohtuneena pöydästä. Se olikin ainoa kerta kun kieli lipsahti pois keskiasennosta. Hah. Miesvaltaisella alalla uransa suorittaneena hän ei voine ymmärtää miksi akkojen pitäisi saada lisää palkkaa... Kaikki kunnia hänelle.

En liene selvillä asian kaikista lieveilmiöistä ja seurauksista pohjamutia myöten. Silti en voi olla tuohtumatta kun mietin kuinka esim paperiliitto sopii omista palkankorotuksistaan, vaikka äijille maksetaan jo saunassa käymisestäkin! En ymmärrä miten sille sakille voidaan maksaa niin paljon enemmän kuin sairaanhoitajille, vaikkei heidän työssään ole edes ihmishenkiä vaarassa. Ja lakkoilivathan ne lääkäritkin joitakin vuosia sitten. Ja saivat muistaakseni vaatimuksensa läpi. Tärkeä homma, joten eiköhän ne korotukset menneet sentään tarpeeseen.

Tänään osui nettihesarista silmiini otsikko, jonka mukaan hoitsujen irtisanoutumiset johtavat kuolemiin. No sehän selvä!!! Eikö kannattaisi siis maksaa niinkin tärkeästä ja raskaasta työstä kunnon palkkaa??????????!!!!!!!!!!!!!!!!!
Jokin mättää suomen systeemissä, jos ei kerran rahat riitä. Suomen terveydenhoitoa on aina kehuttu. Viime vuosien kokemusten perusteella parempaa hoitoa on kuitenkin saanut ulkomailla. Mistähän se mahtaa johtua? Mieskin juuri ihmetteli kuinka tarkkaan hänet tutkittiin työpaikkalääkärillä. Ei kuulemma koskaan niin perusteellisesti ole kroppaa kotomaassa syynätty. Jo koska hänen suvussaan esiintyy erästä syöpää, aloitetaan rutiinitarkastukset ko kasvaimen eliminoimiseksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Pitäisköhän Suomenkin nykyinen terveydenhoitojärjestelmä romuttaa, jos se kerran perustuu nälkäpalkalla raataviin hoitsuihin? Sveitsissä kehutaan maksettavan alhaisia veroja, niin alhaisia että suomalaisesta ne tuntuvat suorastaan olemattomilta. Sen sijaan täällä maksetaan pakollista sairausvakuutusmaksua, jonka jokainen voi räätälöidä omiin tarpeisiinsa ja kukkarolleen sopivaksi. Lasku koko perheen vakuutuksesta on joka tapauksessa alhaisillakin vakuutusmaksuilla niin suuri, että se lähentelee suomalaisen palkkatulon veroprosentteja. Erona kuitenkin se, että sairauden- ja terveydenhoito on täällä huippuluokkaa. Jonottaa ei tarvitse ja sairaanhoitajatkin ovat tyytyväisiä asemaansa. Kuulemani mukaan yksin elävällä sairaanhoitajalla on varaa asua kaupungin keskustassa hyvällä alueella tilavassa asunnossa jopa 60-80% tuloilla. Ei siis tarvitse edes painaa niska limassa ansaitakseen kohtuullisen ja huolettoman elannon.
Tervetuloa vaan Sveitsiin Suomen hoitsut, jos ei palkkavaatimus mene läpi! Täällä teitä arvostetaan.

Paluu arkiseen aherrukseen

2007-10-23T05:03:00.000-07:00

2 viikon syysloma on päättynyt ja appivanhemmat palanneet Suomeen. Uusi astianpesukone (Made in Swiss tietty!) saapui tänään. Onneksi vanha kone jaksoi runksuttaa tämän kaksi viikkoa... olisin ollut helisemässä ja aina ravintolaan menossa, jos näin ei olisi ollut. Vaan saipa anoppikin alussa muutaman kerran pestä keittiön täydeltä tiskiä kun kone oli oikein huonossa jamassa.

Juu, mitähän sitä menneistä viikoista kertoisi... ;)
Pitkään kestävät sukulaisvierailut saavat aina tunteita pintaan - positiivisia ja negatiivisia. Tällä kertaa onnistuin kuitenkin pysyttelemään kieli keskellä suuta muille paitsi miehelle. Hänelle päästelin höyryjä aina kun pääsimme keskenämme hieman tuulettumaan.

Menneen kahden viikon aikana ehdimme miehen kanssa käymään useammassa asuntonäyttelyssä - mies lähinnä pakon sanelemana eli minun mukaan raahaamana. Hän kun uskoo, että uusi koti kävelee vastaan sitten kun sen aika on, AAARRRRRRRGGGGG.
Saimme onneksi päätettyä edes ne kylät ja alueet joista uutta kotia etsitään. Hänen mielestään minun olisi silti hyvä alkaa tähän samaan saumaan etsimään myös töitä Baselista. Ja sen hän väläytti täysin valmistelematta keskellä illallista. Hänen vanhempansa arvottavat ihmisen sen mukaan, miten paljon ja minkälaisia töitä hän tekee. Niimpä mies kai haluaa minunkin arvostuksen nousevan... Vastasin moiseen heittoon, että jospa nyt ensin kuitenkin hankitaan se UUSI KOTI (ja osoite siihen minun tulevaan työhakemukseeni) jonka jälkeen saksankieleni parannuttua nykyisestä olen valmis ryhtymään työnhaun suhteen tositoimiin. Mies ymmärsi vihjeen. Voin nimittäin todellakin sanoa, että siinä tilanteessa appivanhempien tarkkaavaisten silmien alla alkoi hieman v......maan. Mietin siinä hetken että alapa sinä mies kokkamaan 14 krt/vko, siivoamaan 3 krt/vko, juoksemaan ruokakaupassa 3-4 krt/vko ja pesemään pyykkiä 2 krt/vko ja siinä sivussa vielä olemaan lasten kanssa kiireettömästi, etsimään sekä asuntoa että työpaikkaa. Päätin siltä istumalta tehdä pieniä muutoksia arkeeni. Ensinnäkin einekset kunniaan - mies syököön iltaisin purkkiruokaa ja lauantaista sovimme jo hänelle kokkauspäivän! Tingin vastaisuudessa myös siivouksesta - miehellähän niitä allergioita on ja appiukkokin sitä astmapiippua käyttää, heihin se pöly ensin vaikuttaa. Kaupasta haen viikolla vain välttämättömimmät. Mies oppikoon käymään uudestaan lauantaisin (tai viikolla) kaupassa. Turha siinä on sitten enää vaimolle valittaa kuinka uudessa työssä painetaan pitkää päivää ja monta projektia painaa niskaan. Ehkäpä hän joutuu opettelemaan pölynimurinkin käytön uudestaan. saavat sitten taas naapurin naiset pyöritellä silmiään pöyristyneinä!

Oikeasti naisen asema Sveitsissä on useille meille täällä asuville suomalaisille perin hankala kulttuurisidonnainen aihe. Oltuani tosiaan viimeiset pari viikkoa jatkuvasti kieli keskellä suuta ja hiljaa omista tunnoistani, kuulumisistani ja fiiliksistäni otin aiheen esille eilen alkaneella kielikurssilla. Aasinsiltana käytin viikonloppuna olleita parlamenttivaaleja. Vaaleissa poljettiin vasemmisto (SP), eli juuri se puolue, joka ajoi "päiväkoulujen" (koulu, jossa lapset saavat myös lounaan) yleistämistä ja naisten mukaantuloa työelämään. Suurimmaksi voittajaksi selvisi SVP eli juuri se puolue, jonka vaalikampanja-julisteessa valkoiset lampaat potkaisevat mustan lampaan pois joukostaan (kyseessä ei ole kuulemma tahallisesti rasistinen juliste, mutta ainakin saksan uusnatsit kehuvat julistetta ja ovat kuulemma ottaneet sen omaan käyttöönsä, tiedä sitten). Noh, selvisi pian, että kielikurssini opettaja (kuten uusi naapurimmekin) kannattaa ko voittajapuoluetta. SVP:n mukaan perheeseen ja sen hyvinvointiin pitää panostaa ja se tarkoittaa sitä, että naisten kotonaolo /-pysyminen on oltava vallitseva ihanne. Siihen on pyrittävä. Naisen on heidän mukaansa valittava: ura tai lapset.
Paukutin omia äidinmaidossa imettyjä suomalaisnaisen arvojani aika provosoivaan tyyliin, joihin yleensä niin diplomaattinen Frau Ope totesi, etteivät moiset ajattelutavat tule ikinä menemään Sveitsissä läpi. Hänestä (entisestä Lorealin pomosta) naiset, jotka palaavat 3kk jälkeen työelämään ovat suorastaan häpeäksi lapsilleen. Mies tienaa Sveitsissä yleisestiottaen hyvin, jotta nainen ei joutuisi riistäytymään pois kotoaan... Häntä säälittivät naiset, joiden on pakko mennä töihin vaikka kotona on pieniä lapsia. Ja jos töihin on mentävä, olisi aivan hirveää laittaa lapsensa vieraalle ihmiselle hoitoon. Lapsi annetaan mieluummin naapuriin kuin ammatilaisten hoidettavaksi päiväkotiin.
Tuttua jo moneen kertaan kuultua juttua.................................
Pääsimme asiassa lopulta kompromissiin minun tehtyäni selväksi, että olisin varmasti paljon iloisempi ja lapsiini enemmän keskittynyt äiti, jos tekisin töitä esim 40-60%. Frau Open mielestä moinen on sallittavaa mutta vain 20-40% viikossa ja vasta kun lapset ovat jo isompia. Hänkin myönsi tehneensä aikansa töitä Lorealille kotona, kunnes oli hyväksyttävää hankkia uusi ammatti ja lähteä kodin ulkopuolelle töihin. Ah So!

Vaan ei se suomalaisella miehelläkään täällä niin helppoa ole. Hän on tottunut, että myös nainen osallistuu särpimen hankkimiseen. Vai montako suomalaista miestä tunnette, joka on aidosti iloinen ja tyytyväinen kun nainen pyörii vain ja ainoastaan kotinurkissa? Luulen että näin on vain ja ainoastaan jos miehen oma palkka on niiiiin reilu, että sillä elättää Suomessa kaksi. Useimmiten näin ei ole. Arvomaailmojen erilaisuus on jopa karkoittanut suomalaisia miehiä täältä etsimään vaimoa kotimaasta. Suomalaisen vaimon kanssa täällä on helpompi olla. Hänelle kun on yleensä itsestään selvää hankkiutua jossain vaiheessa töihin. Sveitsiläinen nainen taas täyttää elämäntehtävänsä useimmiten silityslaudan, hellan sekä pyykki- ja tiskikoneen ääressä.

Mielenkiintoiset ajat ovat siis edessä. Etenkin kun miehen kaikki lähimmät kollegat ovat naisia. Ja yllätys, yllätys, osalla on pieniä lapsia kotona! Mutta hepä ovatkin kaikki tohtoreita ja töissä huimasti kasvavassa biolaaksossa (Euroopan bio- ja kemianteknologian keskus), jossa jokainen kemiaa opiskellut raastetaan töihin. Näin ainakin lehdissä kirjoitetaan... Mutta se onkin eri kanttooni ja perin erilainen kuin muu Sveitsi!

Kuten varmaan rivien välistä voi lukea, ei pari kuukautta sitten saamani työyhteydenotto ottanut tulta alleen. Haastatella kyllä luvattiin, mutta perään en enää soittele. Tiskin alta löytyi suositusten perustella kuulemma pari muutakin kandidaattia ja molemmat kaupungeista, joissa firmalla oli jo valmiiksi toimistot. Jaa-jaa. Siinä menivät tsäänssit. Vaan ei haittaa. Keskityn siihen mihin naisen Sveitsissä pitääkin keskittyä... ja ryhdyn selailemaan biolaakson tarjoamia mahdollisuuksia jahka se uusi koti on ensin kävellyt vastaamme ;))))

Nyt yritän ajatella että tämä on luksusta ja näin se pitääkin olla. Käyn herättämässä pojat ja pelaamme jotain kivaa. Tsüssss!

Syysloma

2007-10-10T04:56:00.000-07:00

Äsken kirjoittamani teksti hävisi kuin tuhka tuuleen yritettyäni muokata HTML-koodia. Hah, hah. Amatööri hommissa ;).
Aurinko porottaa ulkona ja kukkasipulit kaipaavat istuttamista, joten lyhyesti uudestaan.

A) Pojat kotona 2 viikkoa. Maanantaista lähtien he ovat tosin olleet myös kipeinä eli vietän jo kolmatta aurinkoista päivää neljän seinän sisällä.

B) Astianpesukone rikki ja uusi tulee ties milloin.

C) Appivanhemmat saapuvat tänä iltana ja kauppaan olen päässyt viimeksi viime viikolla. Toivottavasti näkkäri voilla maistuu... ;).

Näin meillä, kuis teillä?!?

14 päivää edellisistä kuukautisista

2007-10-06T00:52:00.000-07:00

... ja sen kyllä huomaa. Sain äsken kunnon PMS-raivarit miehelle. Apteekista saamani pillerit ovat onneksi tasoittaneet mieliala-ailahteluja, mutta tänään en mahtanut mitään. Taitaa olla pientä stressiä ilmassa.

Raivostutti, kun mies ei saanut poikia ja itseään millään ulos. Joka lauantai sama juttu. Mies saa minut aina hermostumaan kyselemällä pojilta eri vaihtoehtoja ("ahaa, ai se ei huvita, noh mites olisi tämä sitten...") ja venyttämällä ulosmenoa niin pitkään että pojat hyppivät seinille, eivätkä ole halukkaita tekemään enää mitään. Tänä aamuna (niin kuin niin usein ennenkin) jouduin näyttämään miehelle taas mallia. Jos poikia ei yhtäkkiä huvittakaan tehdä mitään, eikä mennä minnekään, avaan vain terassin oven ja nakkaan molemmat siitä ulos. Ikävämpi juttu heille, jos vaatteetkin ovat jääneet laittamatta päälle. Ikävää, mutta konsti tepsii aina. Poikiin tulee kummasti eloa ja yhteistyökykyä... sitä enemmän mitä kylmempi sää.

Raivarini sai alkunsa rikotusta pahvilaatikosta. Minulla on jokin kumma pahvilootafetissi. Kerään niitä taas pitkästä aikaa pahojen päivien varalle ja tietysti kesävaatteiden säilytystä varten. Mies inhoaa sitä, että ostin aikoinaan StoraEnsolta säilytyslaatikoita. Hänestä se on typerää. Minusta taas oli mukavaa säilöä joskus jotain kunnon säilytyslaatikkoon. Sitten kun tuli muuton aika, valitsi mies heti ensimmäiseksi juuri nuo ostamani laatikot ja pilasi ne pakkausteipillä. Muuttoon niitä ei ollut tarkoitettukaan ja rikkihän ne menivät. Mies valitti jälleen "menet ostamaan laatikoita jotka eivät edes kestä mitään...".
Viime aikoina olen sullonut milloin kesävaatteet, milloin talvivaatteet joko matkalaukkuihin (taas kuuluu urputusta mieheltä) tai sitten vaippalaatikoihin. Nyt kun muutto on joka tapauksessa lähitulevaisuudessa edessä, ajattelin tosiaankin pakata kesävaatteet suoraan muuttolaatikoihin, jotka sain naapureilta. Muutama laatikko oli odottamassa makuuhuoneessamme, että mies vie pojat ulos ja minä saan rauhassa pakkailla ja järkkäillä. Eikös mies antanut laatikot poikien leikkejä varten sillä seurauksella että "raketit joutuivat onnettomuuteen" ja minä jäin ilman säilytyslaatikoita. Pikku juttu tietysti, mutta kun sama toistuu aina... en ihan jaksa. Tuntuu, että aina kun otan jotain valmiiksi odottamaan toimenpiteitä, se rikotaan tai hävitetään. Eräs esimerkki: ostin aikoinaan saapikkaat ja niiden hoitamiseksi mielestäni turhan kalliin säämiskän (toista en ole erehtynyt hankkimaan). Tuli pyöräilyaika ja mies halusi huoltaa pyöränsä. Saatuaan sen tiptop kuntoon, tuli hän kehumaan kuinka hyvän kiilloitusrievun hän olikaan tavaroistani löytänyt. Kehui vielä kuinka hienosti sillä sai ketjut ja kaikki kiiltäväksi, koska se oli ihan käyttämätön. Ihmetteli vielä, ettei muistanut sellaista ostaneensa... Muitakin esimerkkejä on hampaankolossa, mutta jääkööt julkistamatta. Nämä ovat tietysti pikku juttuja, mutta olen periaatteellisessa mielessä syvästi loukkaantunut. Taidampa lähteä lenkille ja jättää kaikki kotihommat tältä päivältä miehen niskoille.

Muukalaisviha

2007-10-03T04:26:00.000-07:00

Huh, mikä viikonalku.
Uros lähtee Baseliin heti kukonlaulun jälkeen ja palaa myöhään. Joudun siis nyt väkisinkin pärjäämään asiassa kuin asiassa ilman häntä. Ja niitä asioita onkin alkuviikon aikana riittänyt... sanitäärimies, sähkömies, putkimies, naapurit... Uudet naapurit muuttivat meitä vastapäähän ja kerrosta alemmas entisten talonmiesten tiloihin. Meno talossamme taitaa hieman muuttua ja ei välttämättä hyvään suuntaan.

Ensinnäkin uusi talonmiehemme on taloon joulukuussa muuttanut saksalainen mies (mun ikäinen ilmeisesti, vaikka näyttääkin vanhemmalta...siis mun mielestä). Hän valitti heti taloon muutettuaan Noahin jatkuvasta metelöinnistä yömyöhällä niin monta kertaa, että se lienee siivittänyt Rouva C:n perheen poismuuttoa. Ja kuinka ollakkaan mies vaimoineen siirtyi heti Noahin perheeltä vapautuneeseen ylemmän kerroksen asuntoon, josta näkyy vuoret. Perversionsa kullakin, mutta meitä ei silti ilahduta miehen nykyinen tapa leikata nurmikkoa kynsisaksilla, istuttaa jokainen paikka täyteen kaikenkirjavia kukkia ilman suunnitelmaa, saati maisemallista näkemystä. Lisäksi mies viskoo kindermunia muksuille ikkunastaan. Luulimme aikamme, että olemme saaneet taloon namusedän, kunnes hän ylpeänä esitteli kinderyllätyskokoelmaansa. Siis kokonainen seinänkokoinen kaappi täynnä niitä pieniä hilavitkuttimia ja kaikki kokoamisohjeetkin tarkasti lajiteltuina. ÖÖÖÖÖÖ

Kuulimme kauhujuttuja alakertaan muuttavasta miehestä, joka pitää kotia myös Zürichin punaisten lyhtyjen alueella. Noh, ihan mukavalta hän pihalla vaikutti. Ja ilmeisen pehmo, sillä hänen muuttokuormansaansa kuului suunnaton määrä erikokoisia ja näköisiä pehmotiikereitä. En halunnut tirkistellä, mutta ei niitä voinut olla näkemättäkään. ÖÖÖÖÖÖÖ

Meitä vastapäätä taas muutti kunnon rokkariperhe. Kivaa, ajattelin aluksi. Pojilla oli nielemistä, kun ovensuuhun ilmestyi kynnysmatto isolla pääkallolla ja sanoilla ROCK HOME. Perheen isikin on pojista pelottavan näköinen pääkallokorviksineen. Mutta hymyilevä ja iloinen. 6v tytär on kaunis kuin enkeli, mutta suhtautuminen poikiimme nihkeää. En ole ehtinyt olla pihalla seuraamassa tarkemmin, mutta molemmat pojat valittavat Noemia ilkeäksi tapaukseksi. Jos se pitää paikkaansa, selvisi moiseen tänään syykin. Juttelin tytön iskän kanssa hieman tarkemmin pyytäessäni heiltä muutossa tarpeettomiksi jääneitä muuttolaatikoita. Kerroin meidän nosvavan kytkintä heti kun mies osaa päättää suunnan. Siihen rokkari mesoamaan Sveitsin rappiotilasta ja siitä kuinka huonoon suuntaan asiat ovat menossa polittisessa mielessä. Jos hänellä olisi tarpeeksi rahaa, olisi hän jo kuulemma aikapäiviä sitten muuttanut kauas pois Suomeen tai Uuteen-Seelantiin, joissa kummassakaan ei hänen mielestään ole vielä liikaa ulkomaalaisia!!! Mitäs siihen kommentoimaan. En minäkään pitänyt Suomessa käydessäni siitä, että venäläisiä tuntui olevan joka paikka täynnä. Miehen pauhaaminen Sveitsiin muuttavista siirtolaisista, jotka vievät kaikki työt ja ympäristön huononevasta tilasta jatkui puoli tuntia ja muistutti erehdyttävästi Sveitsin Demokraattisen puolueen vaaliohjelmaa (marraskuussa). Demokraateilla on 10 kohdan ohjelma, joka kauhistuttaa ainakin suomalaista suorasukaisuudellaan. Esimerkkejä (vapaasti käännettynä):
- stop massamaahanmuutolle ja ylikansoitukselle
- stop halpatyövoimalle
- työpaikat ja asunnot ensisijaisesti sveitsiläisille
- maahanmuuttokielto euroopan ulkopuolelta tuleville
- stop kouluissa vallitsevalle multikulttuuriselle kaaokselle
- turvallisuutta kaupunkilaisille kriminaalisuojelun sijaan
- suojelkaamme ympäristöä ja maisemaa, stop betonin käytölle
- jne

Jos naapurinsetä pauhaa demokraattien muukalaisvihasanomaa aktiivisesti myös keittiönpöydän ääressä, ei liene ihme, jos pikkulikan mielestä vierasta kieltä puhuvia naapurinpoikia kannattaa ilman muuta alkaa heti sorsimaan. Noh, pitää ottaa rauhassa ja katsoa mikä on homman nimi. Luulen kyllä, että meidän on aika nostaa kytkintä kansainvälisempään Baseliin... tai gröhm... kotimaahan ;)
Johan tässä lintukodossa reilut 2 vuotta viihdyttiinkin.

En voinut olla pohtimatta syytä siihen miksi talomme asukaskanta on viimeisen vuoden aikana radikaalisti muuttunut. Alan tulla samaan johtopäätökseen kuin entisen talonmiehen rouva. Talomme omistaja - vanha setä - ei halua laittaa asuntoilmoitusta nettiin, vaan tavalliseen lehteen. Näyttää siltä, että lehdestä sen lukevat vain vanhukset ja öööh sanoisinko törkeästi mutta kouluja käymättömämmät. Täällähän muuttot pyritään tekemään 2 kertaa vuodessa eli lokakuun alussa ja huhtikuun alussa. Jos mekin päätämme keskittää muuttomme jompaan kumpaan noista ajankohdista, ei meidän tarvitse tehdä mitään uuden vuokralaisen etsimiseksi. Silloin vanha setä siis hoitaa asian jälleen lehti-ilmoituksella. Jos me sen sijaan haluamme muuttaa esim 1.1.2008, on meidän itse etsittävä vuokralainen ja hoidettava kaikki siihen kuuluvat prosessit. Onhan siinä oma hommansa, mutta väliäkö tuolla.
Pitää lopettaa, pyykkivuori kutsuu ja kaunis ilma ulkona houkuttelee pois koneen äärestä. Tsüss!

Syyskuun loppu

2007-09-30T07:34:00.000-07:00

Näkymä ruokapöydän äärestä

Se Sveitsissä asumisessa on kieltämättä ihanaa, että vielä syys-lokakuun vaihteessa voi nauttia varsin kesäisistä säistä ja tunnelmista. Koko ensi viikoksi on luvattu aurinkoista ja 20 astetta lämmintä. Hyvä niin, sillä Veetillä on eskarissa metsäviikko, eli he viettävät tiistaista perjantaihin koko aamupäivänsä metsässä. Lämpimästä säästä huolimatta syksyn erottaa täällä kesästä usein jopa pitkälle puoleen päivään jatkuva aamu-usva. Vaikka taivas olisi pilvetön ja ilma lämmin, on tavallista että koko aamun on kosteaa, kalseaa ja harmaata koska usva sulkee koko maiseman vaipaansa. Taivas aukeaa meidän korkeudellamme usein vasta keskipäivällä.

Eilen oli jälleen mummotupa. Se oli tällä kertaa Herrlibergissä Zürich-järven rannalla. Me teimme Jannen kanssa sillä aikaa ihanan pyöräretken Pfannenstielin ympärisrössä ja ihailimme kukkulalta avautuvaa maisemaa yli auringossa kimaltelevan Zürich-järven aina lumihuippuisille vuorille asti. Kukat kukkivat kedolla ja heinäsirkat sirittivät. Ja taas keskustelimme aiheesta Basel-Suomi-Basel-Suomi... Ei liene vaikea arvata kumpaan suuntaan olimme enemmän kallellaan.

Tänään pojat ovatkin sitten olleet viime perjantain Jannen työkavereiden jäähyväisbileistä, mummotuvasta ym, ym, niiiiiin väsyneitä, että joka asia itkettää, mikään ei onnistu ja tappelu tulee asiasta kuin asiasta. Huoh.

Huomisesta alkaen on minun hommani saattaa Veeti esikouluun. Huolestuttaa jo etukäteen. En ole aamuihmisiä, eikä Veetikään. Pinnani kiristyy aina kun poitsu lukuisista pyynnöistä huolimatta vetkuilee ja ketkuilee aamiaisensa ja pukemisensa kanssa. Kaipaan vinkkejä kiireisiin aamuihin!!! Olen lopen kyllästynyt uhkailuun ja hammasten kiristelyyn, mutta hyvälläkään ne vaatteet eivät päälle mene. Mikä siis avuksi....?

Pesisveikot

2007-09-25T06:12:00.000-07:00

Viikonloppuna oli suomalaisen pesäpallon Sveitsin mestaruuskisat Jura-vuoriston juurella Solothurnissa. Uros pelaa (siis ehkä 3-5 kertaa kesässä ;)) joukkueessa, joka voitti mestaruuden viime vuonna. Viikonloppuna mestaruus siirtyi sveitsiläisvoittoiselle Solothurnin joukkueelle ja ihan ansaitusti.
En ole erityinen pesis-fani, mutta oli varsin hellyyttävää nähdä lasten huutelevan isilleen kannustushuutoja kentän laidalta. Otteluiden päätteeksi miehet sitten ajattelivat järjestää muksuille oman matsin ja osanotto oli perin innokasta, etten sanoisi jopa harrasta... vai johtuikohan se siitä, että yksi jos toinenkin oli jo unen tarpeessa koko helteisen päivän kentän laidalla leikittyään.